Omavoimaisuuden harha evää elämältä mahdollisuuden / osa 2

Olen kulkenut viimeisen vuoden epävarmoilla vesillä. Osin kodittomana, työttömänä, parisuhteettomana, pennittömänä... vailla suuntaa tai tarkoitusta. Kuulostaa ehkä hiukan kurjalta -ja välillä on kyllä tuntunutkin siltä-, mutta suurimmaksi osaksi olen saanut kokea asioita, tunteita ja tilanteita, jotka ovat hyvin harvinaista herkkua nykymaailmassamme: vapautta vastuista ja velvoitteista, tyhjää tilaa ihan vain olla, rauhaa ja levollisuutta, kokonaisvaltaista lepoa ja huilia, uusia virikkeitä, iloa ja rentoa yhdessäolo toisten ihmisten parissa. Samaan aikaan olen myös saanut mahdollisuuden nähdä ja kokea olevani koko ajan turvassa, rakastettu ja kaiken rakkauden ja huolenpidon arvoinen ulkoisista puitteistani tai olosuhteistani huolimatta.

  Syvintä ihmisarvoani ei määritä se onko minulla menestyksekäs ja loistelias työ-, koti-, perhe- tai vapaa-ajanelämä. Ihmisarvo on minulle syntymälahjana annettu tosiasia ja kumpuaa jostain paljon syvemmältä kuin muodon maailmasta. Sen ymmärtämisessä on kyse omanarvontunnosta. Siitä, että tiedostan itseni ja elämäni olevan aivan yhtä erityistä tai tavallista kuin kenen tahansa muun ihmisen elämä. Titteleillä, tutkinnoilla, lompakon paksuudella, valta-asemalla tai ystäväpiirin laajudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa olenko minä tai elämäni arvokas.


Kaikkein oleellisinta on se, KOENKO ITSE sisäisesti olevani hyvinvoiva, menestynyt, onnellinen, rikas, rakas tai arvokas ihmisenä. Ja tämä kokeminen on minulla kyllä vieläkin hiukan ambivalentissa tilassa... getting stronger though!

Tämä kulunut vuosi on riisunut egoa hivelevät pyrkimykseni osoittaa omaa arvoani ulkoisilla määreillä. Helpompaahan sitä on ajatella olevansa rakastettu ja hyväksytty kun on vierellä joku, joka "näyttää sen toteen", tekee muillekin selväksi ja näkyväksi että minä olen rakastamisen arvoinen, koska minulla on joku joka minua rakastaa.

Tai että minä olen arvokas ja tärkeä ihminen, koska minulla on merkityksellinen työ, - ja olen sitä merkityksellisempi mitä arvostetumpi työni on, ja mitä enemmän töitä teen!

Tai että elämäni on varmasti ihanaa ja viihtyisää, koska postaan kuvia hienosti sisustetusta kodistani ja siellä hassuttelevista lapsistani... Hmm... Näillä määreillä en siis ole päässyt pätemään viime aikoina. Ja siitä huolimatta ja sen takia joku syvempi omanarvontunto, rakkaudentunto sisälläni on päässyt kehittymään. Hitaasti, hitaasti, mutta varmasti.

Pikkuhiljaa, hetki, päivä, viikko, kuukausi kerrallaan hyvin varovasti, mutta määrätietoisesti "Se Jokin" sisälläni vahvistuu. Tunne siitä, että olen kokonainen rakastettava ihminen ja minulla on täysi oikeus ja velvollisuus ja ilo olla olemassa ja elää, vaikka se jonkun silmissä (ja omissanikin välillä) näyttäisi kuinka surkealta, epätoivoiselta tai merkityksettömältä.

Minä kyllä tiedän, osaan, jaksan, pystyn, kykenen, selviän...

Useamman kerran elämässäni olen saanut opetella nöyrtymistä ja toisten puoleen kääntymistä. Viimeisen vuoden aikana elämä on tuonut eteeni tilanteita, joissa olen jälleen joutunut laskemaan omavoimaisuuden viittaa hartioiltani ja pyytämään apua.

Viime kevään lopulla aloin olla opettajantyöni kanssa ihan piipussa. Olin henkis-emotionaalisesti aivan finaalissa, mutta kärvistelin silti päivästä toiseen yrittäen selviytyä jotenkin kesäloman alkuun asti. Oma mieleni ei tarjonnut mitään muuta ratkaisua kuin sinnitellä, pinnistellä ja jaksaa vielä vähäsen, vaikka sitten pää kainalossa, mutta kuitenkin.

Työpaikallani ei ollut ollut koko neljän vuoden aikana minkään sortin kehityskeskusteluja, ei mitään kartoitusta siitä miten työntekijät yleensäkään yhteisössämme jaksoivat, ja työterveyshuoltokin oli taloudellisista syistä vedetty yksityiseltä yleiselle, joten olin jotenkin neuvoton hakemaan apua tilanteessani, sillä en oikein tiennyt ketä lähestyä ja miten lähteä vyyhtiäni purkamaan. Tiesin vain että voin huonosti ja vetelen ihan äärirajoillani. Naismuistiin en ollut nukkunut hyvin, vaan heräillyt aamuyön pikkutunneilla hikikarpalot ohimolla kaikenlaisia stressikeloja pyöritellen...siihen asti kunnes kello soi. Kun eräänä päivänä lysähdin opettajanhuoneessa tuoliini ja aloin itkeä vitutustani ja uupumustani ääneen, niin kollega neuvoi varaamaan ajan lääkärille. Näin teinkin.

Sairaslomaa hain lähinnä unettomuuteen. Ajattelin viikon levon riittävän siihen, että saan itseni taas työkuntoon ja pystyn rykäsemään loppukevään vielä siististi pakettiin. Lääkäri sitten suositteli käyntiä aikuisten vastaanotolla, jotta voisin hiukan pohtia syitä ja seurauksia miten tähän tilanteeseen olen ajautunut. Ajattelin silloin, että ei tässä nyt mitkään keskusteluavut auta kun lepo vaan, että jaksan taas painaa normaalisti. No, miellyttämiseen taipuvainen kun olen, niin lääkärin mieliksi varasin kuitenkin ajan terapeutin juttusille (ihan vaan, koska ajattelin, että en kehtaa seuraavalla tapaamiskerralla sanoa lääkärilleni, etten ole toiminut hänen suositustensa mukaisesti). Siinä oli ensimmäinen askeleeni pois omavoimaisuuden harhasta, vaikka motiivit olivatkin mitä olivat. Lähdin kuitenkin jo kohti toista ihmistä oman tilanteeni kanssa.

Vastaanotolla session lopuksi terapeutti, omaksi yllätyksekseni, ilmoitti hyvin napakasti, että hänen kantansa tilanteeseeni on se, että minun tulisi olla sairaslomalla koko loppukevät (oli huhtikuun loppu). Olin aivan pöyristynyt hänen ehdotuksestaan! Eihän se nyt ole mitenkään mahdollista... ja enhän minä nyt niin sairas ole... ja okei, ehkä jossain toisessa duunissa voi jäädä saikulle, mutta hän ei nyt kyllä ymmärrä ollenkaan, että minä en missään nimessä voi aiheuttaa sitä kaaosta ja ahdistusta työpaikallani, mikä aina seuraa jonkun sairaslomasta (sijaisuudet ja oppilaat ja heidän eteneminen yms.)

Lupasin kuitenkin miettiä tätä vaihtoehtoa ja sovimme seuraavan tapaamiskerran. Lähtiessäni vastaanotolta olin täysin vakuuttunut siitä, että en todellakaan voi jäädä sairaslomalle loppukevääksi, mutta hänen mielikseen aion kuitenkin tulla juttusille vielä toistamiseen. Niin kova pähkinä olen, että vaati vielä kaksi kohtaamista ystävieni kanssa ja heidän näkemyksensä tilanteeseeni, ennen kuin uskalsin edes jollain tasolla myöntää tosiasian itselleni, hellittää ja antautua prosessiin.

Eräs ystäväni osasi sanoa juuri oikeat sanat oikella hetkellä. Sanat, jotka pysäyttivät minut näkemään oman ylpeyteni ja omavoimaisuuteni harhan. Olimme lenkillä ja purkauduin ystävälleni tästä vastaanotolla käymisestäni ja terapeutin "pöyristyttävästä" näkemyksestä tilanteeseeni. Ystäväni, joka myös on opettaja, kuunteli tarkkaan ja sanoi minulle kaiken kertomani jälkeen, että " Kyllähän mekin haluamme aina, että oppilaat, vanhemmat ja kollegat arvostavat meidän ammattitaitoamme ja näkemystämme eri tilanteisiin, niin miksi sinun on nyt niin vaikea arvostaa ja ottaa todesta tämän ammattilaisen arviota sinun tilanteestasi?"

Niin just! To the point! Koska elän omavoimaisuuden harhassani ja luulen aina tietäväni kaiken parhaiten! Se, että terapeutilla on monen kymmenen vuoden kokemus kaltaisistani tapauksista ja hän pystyi siltä seisomalta näkemään tilanteeni todellisuuden, vaikken itse sitä nähnyt tai ollut valmis sitä hyväksymään.

Jälkeen päin olen ollut todella kiitollinen hänelle hänen rohkeudestaan ja ammattitaidostaan. Vaatii tilannetajua, ihmistuntemusta ja vahvaa luottamusta omaan intuitioonsa, että uskaltaa sanoa toiselle ihmiselle juuri ne sanat mitkä hänen sillä hetkellä on kuultava (omaksi parhaakseen), -oli sitten kyseessä ystävä tai terapeutti. Minä ainakin olen niin kovakalloinen tapaus tässä mielessä, että päähän silittely ei minua auta. Pitää näemmä ottaa pilli esille ja viheltää siihen.

Muistan vielä hyvin konkreettisesti sen hetken, jolloin annoin itselleni luvan hellittää. Se oli tämän lenkkisession jälkeen. Istuin kosmetologin tuolissa ja minulle oli juuri laitettu kestoväriä ripsiin. Yhtäkkiä siinä paikallaan ja hiljaa istuessani alavatsastani lähti liikkeelle koko kehon läpi vyöryävä lämmin aalto. Ja minua vain itketti. Itketti ihan lohduttomasti. (Kosmetologi tietenkin luuli kirvelevän aineen joutuneen silmääni). Sillä hetkellä tiesin, että nyt on päästettävä irti ohjaksista ja jäätävä sairauslomalle. Nyt annan periksi. Antaudun omalle uupumukselleni. Antaudun heikoksi, itkeväksi ja hämmentyneeksi. Astuin ulos omavoimaisuudestani.

Noh, se oli vasta alku. Sen jälkeen tuli tunteet. Tunne siitä, että olen epäonnistunut työntekijänä ja ihmisenä. Tunne siitä, etten riittänytkään. Että petin kaikki opekollegani, oppilaani ja oppilaiden vanhemmat, koska en pystynytkään hoitamaan tehtäviä, joihin olin sitoutunut. Tunne siitä, että jätän hellittäessäni kaikki pulaan. Ja tunne siitä, että nyt se sitten sieltä paljastui sisältäni etten olekaan niin hyvä tai kovaa tekoa kun olen koko ajan antanut ymmärtää...Jne, jne...

Parin viikon jälkeen aloinkin sitten todella tuntemaan. Tuntemaan sen uupumuksen, joka minussa oli. Väsymyksen, jolle ei ollut ollut sijaa siinä oravanpyörässäni tai ajatusmaailmassani. Selviytymismoodissani. Vuosien ajan olin dempannut tunteitani vauhdissa jonnekin mappi ööhön minussa ja painanut vaan menemään. Sehän siellä uupumisen alla lymysi. Ja sitä mukaa kun tunteita alkoi nousta pintaan, niin tajusin kuinka loputon ja syvä suo on vielä edessäni. Kuinka totaalisen uupunut olenkaan. Kaupassakäynnin jälkeenkin piti ottaa päiväunet. Niin poikki olin. Niin äärimmille olin itseni vienyt. (Ja silloin tajusin kuinka naurettavalta ajatukseni "rykäistä loppukevät vielä pakettiin" oli ollut.)

Jonkun ajan päästä tuli depressiivinen vaihe. Millään ole mitään merkitystä... ulkona paistaa aurinko ja mä vaan makaan kuolleena kotona kun en mitään jaksa eikä mikään huvita.

Sitten tuli pelko. Tajusin kuinka finaalissa olin, joten pelkäsin vaipuvani yhä syvemmälle kyvyttömyyteeni. Pelkäsin etten enää koskaan palaudu entiselleni. Tai ainakin se tulee kestämään kuukausia...Ahdisti kun en tiennyt kuinka kauan toipumiseni tulee kestämään.

Sain onneksi apua ja tukea sekä ammattilaisilta että läheisiltäni. Kaikki kollegani, oppilaat ja vanhemmat suhtautuivat tilanteeseeni myös ymmärtäen ja mitä suurimmalla myötätunnolla. Sillä hetkellä kun en enää jaksanut jaksaa, niin muiden ihmisten lempeys, kannustus ja hyväksyntä kantoivat minua.

Tietysti tavanomaiseen tyyliini otin toipumisestanikin suoritettavan projektin ja tein kaikkeni edistääkseni omaa hyvinvointiani. Mindfulnessia, Rosenterapiaa, jutteluapua, lepoa, liikuntaa, luontoa, terveellistä ruokaa, vitamiineja... en onneksi kuitenkaan piiska viuhuen vaan suurella lempeydellä itseäni kohtaan. Olin vähän hädissäni. Ja tarvitsin hyvää huolenpitoa. Apua ja lepoa.

Pelon jälkeen kylässä kävi myös viha ja kiukku. Kiukku siitä miksi olin ajanut itseni siihen pisteeseen. Miksi en ollut välittänyt itsestäni enempää ja pitänyt huolta rajoistani, voimistani, jaksamisestani ja hyvinvoinnistani.

Taustalta alkoi paljastumaan asioita, jotka olivat ajaneet minua siihen suorittamiseen ja selviytymiseen. Ymmärrykseni lisääntyi. Tuli suru.

Suru siitä, miksi olin ollut niin kamalan ankara itselleni. Vaatinut itseltäni käsittämättömiä. Ja toiminut niin kuin olin toiminut. Armottomasti. Sain kokea myötätuntoa itseäni kohtaan. Olin ajanut itseni siihen pisteeseen hyvin ymmärrettävistä ja inhimillisistä syistä. Siskoni äkkilähdöstä aiheutunut syvä turvattomuuden ja hädän tunne oli ajanut minua "selviytymään hengissä" ja viemään itseni tähän suorittamisen turvaan, jota ylläpitivät täydellisesti sekä ulkoiset olosuhteeni että oma sisäinen draivini.

Älä jää yksin

Se ainoa neuvo, minkä minä haluan antaa missä tilanteessa ikinä kamppailetkaan, on, että älä jää yksin! Älä jää yksin pyörittelemään samoja keloja ja vellomaan avuttomuudessasi ja neuvottomuudessasi. Apu ja ulospääsy on jo olemassa, et vain tiedä sitä, ennen kuin uskallat nöyrtyä ja avautua asiassasi edes yhdelle ihmiselle (ystävä, ammattiauttaja, some-ryhmä, kuka tahansa!)

Luota siihen, että se toinen ihminen kokee avun pyyntösi luottamuksen osoituksena ja inhimillisyyden tunnustamisena, ja se jos jokin avaa tietä Rakkaudelle, myötätunnolle ja vilpittömälle halulle auttaa toista. Luota siihen! Se on meidän kaikkien sydämiin sisäänkirjoitettuna, vaikkei se tässä maailmassa välillä siltä näyttäisikään.

Pyytäkää niin teille annetaan, koputtakaa niin teille avataan, kysykää niin teille vastataan.

Kun lähdet kohti toista ihmistä, niin "Se Jokin" voi lähteä toimimaan kauttasi ja muiden kautta. Ratkaisu, ohje, neuvo tai ulospääsy tilanteestasi voi löytää luoksesi jonkun toisen ihmisen sanoissa/teoissa/tapahtumissa. "Vapahtaja" ei tule kotiisi pelastamaan sohvan nurkassa nyyhkivää uhria, -korkeintaa se voi lohduttaa-  mutta Hän tulee kyllä samantien hihat käärittyinä valmiina tekemään kaikkensa puolestasi kun otat vastuun itsestäsi ja lähdet aktiivisesti etsimään ratkaisua tilanteeseesi. Avaudut kuorestasi, puhut toiselle ihmiselle ja näytät epätoivosi. Heidän kauttaan ja välityksellä Hän voi sinua auttaa ja ohjata. Antaa  lisäsysäyksiä antautumiselle ja suojakilpien murenemiselle.

There are no dead ends

Tämä huilivälivuosi täällä Lontoossa on antanut hyvin aikaa palautumiselleni. Edelleenkin välillä räpiköin ja lankean epätoivoisesti kannattelemaan itseäni ja elämääni. Yritän, pyrin, organisoin, suunnittelen, kontrolloin, laskelmoin, takerrun päähänpistoihini ja tahtotilaani saada "asiat järjestymään" mieleni mukaisesti (minkä mielen milloinkin). Taustavire vaan on aivan eri kuin aikaisemmin. Teen sitä vanhasta tottumuksesta ja koska luottamuksentunne välillä ohenee. En kuitenkaan tee sitä enää hengenhädässä selviytyäkseni. Räpiköinnistäni huolimatta tiedän jalkani yltävän pohjaan.

Vaikka mieleni olisi ollut valmis työntekoon ja varsinkin egoni "unelmaduuneihin" jo marraskuussa, niin ehkä syvin viisaus minussa on vielä pidätellyt minua työnteolta. Se on halunnut antaa aikaa toipumiselleni. Lepoa ja huolettomuutta. Vastuista ja velvoitteista vapaata virkistävää ulkomaillaoloa. Hyvää unta, sielun iloja, uusia virikkeitä, ystäviä ja vapaudentuntoa. Kaikkea tätä ja kunnolla.

Toisaalta irtiottoni on tuonut mukanaan myös epävarmuutta, epämääräistä poukkoilua, suunnattomuutta, sivullisuutta elämästä, ulkopuolisuuden tunteita ja yksinäisyyttä.

Asiat eivät todellakaan mene aina oman mieleni ja toiveideni mukaisesti (esim. työnhakuni täällä Lontoossa). Kun itse tekee voitavansa ja parhaansa ja silti asiat eivät mene niin kuin juuri sillä hetkellä toivoisi, on nöyrryttävä. Tajuttava, että vaikkei omat toiveet tapahdu siinä aikataulussa kun on itse omassa pikku päässään suunnitellut, niin se ei tarkoita etteikö suunnitelmaa ja aikataulua olisi olemassa. Kyllä on. Suuremmalla viisaudella on homma hanskassa.

Olen kokenut turhautumista, pettymyksiä, pelkoa, inhoa ja nyt Brexitin tiimoilta jopa epätoivoa täällä olon ja mahdollisen työskentelyn suhteen. Olen ollut takertuneena omaan toiveeseeni. Ja mielelläni on ollut kiire saada toiveeni toteutumaan.

Jokin Minussa ei siltikään hötkyile. Se ei turhaudu. Se on kärsivällinen. Se on lempeä. Se kestää kaikki mieleni rimpuilut. Kärsii toimintojeni seuraukset. Kaikessa se uskoo. Kaikessa toivoo. Ja Se Jokin ei koskaan minusta katoa.

Aina on myös kyse niin paljon suuremmasta kokonaisuudesta ja asioiden loksahtelusta eetterissä hyvin monella taholla. Koskaan ei ole kyse vain minusta ja minun elämästäni. Tai siitä mitä ja millä aikataululla minä haluaisin niiden tapahtuvan. Olen pieni pelinappula suuressa kokonaisuudessa. Loppuviimeksi ei oikeastaan tarvitse muuta kuin luottamusta, epävarmuuden sietokykyä ja kärsivällisyyttä. Sillä kaikki elämässäni on hoidossa koko ajan ja pyrkii joka hetki parhaaseen mahdolliseen harmoniaan ja "lopputulokseen".

Kuten viime postauksessa vertasin, on elämää ylläpitävän voiman toiminta niin kuin GPS. Se etsii aina uuden mahdollisuuden, uuden reitin samaan päämäärään. Se vihjaa, ohjaa ja kuljettaa minua juuri sitä kohti mikä minua ja muita palvelee parhaiten. Tavalla tai toisella. Vaikka olisin mokannut monta kertaa tai aina valinnut "väärän reitin", ajautunut umpikujaan tai viettänyt liikaa aikaa huoltoaseman baarissa tai tienvarsilepopaikalla... Se virittäytyy aina uudestaan sieltä käsin missä kulloisellakin hetkellä olen ja vaikutan. Sitä voi kutsua myös nimellä ARMO. Se ehdoton, loppumaton rakkaus ja kärsivällisyys. Luonnon älykkyys ja harmoniaan pyrkimys. Aina voi navigoida uudestaan. Aina saa uuden mahdollisuuden.

Silloin kun asiat eivät suju niin kuin olisin toivonut, tulee hetkellisen harmituksen tai pettymyksen jälkeen vahva tunne siitä, että ahaa, tässä on nyt kyse jostain muusta. Tässä on joku juju, joku tarkoitus kun asiat eivät menekään toivotulla tavalla. Ymmärrän sen ehkä joskus myöhemmin. Tai sitten en. Ja valitettavasti vapaan tahdon omaavana yksilönä minulla on aina myös se vaihtoehto, että kaikista ympärilläni olevista merkeistä huolimatta alan vain survomaan asioita väkisin haluamaani suuntaan ja otan ns.turpaani useammankin kerran, sillä pidän pakkomielteenomaisesti kiinni omasta mielikuvastani ja tahtotilastani. Tahdon armotonta menoa.

Oi omavoimaisuutta! Oi kaikkivoipaisuutta!

On kuitenkin olemassa jotain suurempaa kuin mieli-kuvani tai tahto-tilani. Se sisäinen navigaattorini. Se, jonka ääni ei kumpua levottomasta tai ahdistuneesta mielestä, vaan syvemmältä. Ja tässä onkin se (ainakin minun) suurin haaste: erottaa se sydämen ääni siitä egon äänestä. Mistä tiedän mistä lähteestä ajatukseni ja tunteeni kumpuavat? Tämä saa minut usein hämilleen ja ahdistumaan.

Yleisenä nyrkkisääntönä kyllä toimii se, että egon ääni on yleensä se ensimmäinen. Se on pauhaava, kova ja halukas ajatus. Jollakin tapaa myös pelokas tai ahdistunut tai epäilevä. Ego luetteloi, analysoi ja järkeilee. Se laskelmoi ja strategisoi, ajattelee miltä tämä ja tuo nyt näyttää muiden silmissä tai CV:ssä tai mitä hyötyä tästä tai tuosta on MINULLE. Ego myös kaihtaa vastuuta. Se haluaa aina pestä kätensä siinä vaiheessa kun Sydänitse alkaisi kääriä hihojaan ja rupeaisi hommiin...

Sydänitsen ääni on vaimea, harvoin heti kuultavissa. Se voi puhua viiveellä ja epäkronologisesti. Se sisäinen GPS puhuu meille ennen kaikkea ympäristömme välityksellä, toisten ihmisten suilla. Sydänitse voi saada itsensä kuuluville keskusteluissa kaupan kassalla, se voi hypätä silmille lehtiartikkelin riveiltä, kirjan sivuilta, telkkaridraaman repliikeistä, mainoslauseesta, kanssamatkustajan puhelusta bussissa...

Ystävän tilitys omasta tilanteestaan voi yhtäkkiä avata minussa asioita, auttaa minua oivaltamaan elämääni tai tuoda tarvittavat lohdun sanat omaan tunteeseeni/tilanteeseeni. Ja toisin päin! Se on enemmänkin tunne tai tieto kuin ajatus. Se on täynnä rauhaa, luottamusta ja selkeyttä. Se ei ole joku hämärä ääni sisälläni tai mystinen korvissa kaikuva "Jumalan puhe".

Enemmänkin ajattelen, että elämä itsessään, jokainen meistä, on toinen toiselle tämän GPS:sän osa, eli tiennäyttäjä ja opas. Joka hetki. Tietämättäänkin. Vaikka sen äänen kuunteleminen ja noudattaminen aiheuttaisi elämässäni haasteita, niin silti olen valmis menemään niitä kohti. Tyynesti ja luottamuksessa vaikka se ei helppoa tulisi olemaankaan.

Tämän lisäksi Sydänitse ilmaisee minulle tahtoaan myös alitajunnan tasolla unissa, intuitioissa ja taiteen kautta (tekijänä ja/tai kokijana). Ainoa mitä tarvitsee tehdä, on hienosäätää itseään sydämen taajuuksille. Herkistää itseni näkemään ja kuulemaan sitä kieltä mitä Hän puhuu koko ajan ympärillämme. Meissä ja meille. Kauttamme ja kanssamme.

Siksi on niin tärkeätä uskaltaa paljastaa/näyttää itseänsä, ajatuksiansa ja tunteitansa, sillä joku sanomamme voi resonoida toisessa ihmisessä ja auttaa häntä millimetrin taas eteenpäin omalla polullaan. Oma avoimuutemme voi antaa tarvittavaa samaistumispintaa toiselle ihmiselle. Voin omista tunteistani puhumalla sanoittaa tietämättäni myös toisen ihmisen jäsentymättömiä sisäisiä fiiliksiä. Rehellisyydessäni voin antaa palan rohkeutta tai palan myötätuntoa toiselle ihmiselle. Hyppysellisen lisää itsetuntemusta, ihmistuntemusta tai välittämistä.

We are the world

Elämässäni ei siis todellisuudessa olekaan kyse minusta ja elämästäni. On kyse meistä. Me olemme yhtä. Yksi elävä organismi, jonka solut ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa. Me elämme täällä toisiamme varten. Kokonaisuutta varten. Me tarvitsemme toisiamme. Se on elinehtomme. Ja tämän voi ymmärtää vasta kun omavoimaisuuden viitta valahtaa.

Elämää ylläpitävä, elämää luova ja elämää järjestävä älykkyys virtaa joka solussamme. Se on meissä ja me olemme siinä. Me olemme se. Siksi ajatus meistä ihmisistä erillisinä tai irrallisina yksilöinä (tai irrallisina luonnosta) on hyvin harhaanjohtava ja vahingollinen. Maapallo on elävä organismi. Me olemme se. Pikku soluja suuressa orgaanissa.

Tähän tosiasiaan nojaten, omavoimainen yksilö voi pahimmillaan olla kuin solu, joka kieltäytyy yhteistyöstä. Vetäytyy kommunikoimasta muiden solujen kanssa ja haluaa järjestää asiansa yksin. Sooloilla. Ja kuvitella ylläpitävänsä itse kaikkea elämää omin voimin, vaikka tosiasiassa yksikään solu ei pysty yksin ylläpitämään yhdenkään orgaanin elintoimintoja.

Tällainen itsenäinen, omavoimainen, itsekeskeinen sooloileva solu enemmänkin häiritsee hyvää funktionaalista yhteistyötä. Oman voimansa harhassa se ei ajattele kokonaisuutta tai kommunikointia. Yhteisiä tavoitteita tai funktioita. Se ajattelee vain itseään ja omaa selviytymistään. Pelkää. Tai on ylpeä. Tai molempia. Yksin ja omin voimin. Ei yhdessä hyvään yhteispeliin ja kokonaisuuden kantavaan voimaan luottaen.

Se kääntää selkänsä muille ja alkaa taisteluun itsensä kanssa. Muuttuu kokonaisuutta syöväksi voimaksi. Syöväksi.

En voi olla näkemättä yhtäläisyyksiä tämän solutason toiminnan ja suuremmassa mittakaavassa kansakuntien toiminnan välillä tällä hetkellä Euroopassa. Varsinkaan kun asun ja oleilen tällä hetkellä täällä Brexshitlandiassa Briteissä. Niin kovasti toivoisin, että tässäkin tilanteessa joku "aikuisten vastaanotto" viheltäisi pilliin ja sanoisi: Jo riittää! Time out!

Nyt on laskeuduttava alas ihmisten pariin sieltä omavoimaisuuden petollisesta harhasta. Me elämme ja olemme täällä yhdessä. Kokonaisuutena. Meidän yhteinen elävä organismimme ei tule selviämään jos tyypit alkavat kääntää selkiään ja viettää pyhässä ylhäisyydessään omia afternoon tea partyjaan. Siinä voi tukehtua omaan skonssiinsa. Tai oman pierun hajuun.

P.S. Jos 12.4 tulee sopimukseton Brexit, niin meikämandoliini lähtee täältä kun kuppa Töölöstä. Kaikki EU-sopimukset maiden välillä raukeavat mm. se U2 -sopimus, jonka turvin olen saanut olla täällä työttömänä työnhakijana... Todennäköisen eron lähestyessä huomaan reagoivani aivan samalla tavalla kuin esim. rakkaussuhteessa kun tulen torjutuksi tai lempatuksi pellolle. Psyyke alkaa tekemään siitä lemppaajasta paskaa tyyppiä, vaikka siihen päivään asti olisin kuinka nauttinut hänen seurastaan. Nyt esim. Lontoon nurjat puolet näyttäytyvät minulle vahvemmin joka päivä. Psyyke petaa riemullista kotiinpaluuta Suomeen...heheh!

P.P.S. Vilpitön anteeksipyyntöni kaikille taiteilijoille (eläville ja kuolleille), keiden kuvia viljelen hävyttömästi näissä blogipostauksissani. Kuvat olen ottanut ympäri kaupunkia milloin mistäkin galleriasta, näyttelystä tai julkisesta tilasta. Syy siihen, etten mainitse kuvateksteissä teoksen tai tekijän nimeä on silkka laiskuuteni. Anteeksi.

Omavoimaisuuden harha evää elämältä mahdollisuuden / osa 1

 


Muutama viikko hurahti ihanan talvisessa Suomessa ja nyt olen taas täällä Lontoossa.

Oltuani hetken poissa, koen hyvin selvästi kuinka tämän kaupungin yllä leijuu melkein käsinkosketeltava varjo ja epävarmuus. Brexit. Kukaan ei tiedä mitä tulee tapahtumaan ja miten mikäkin vaihtoehto tulee maan tulevaisuutta muokkaamaan. Monet ihmiset ja firmat ovat joutuneet tai halunneet jo lähteä täältä, sillä jatkuvassa epätietoisuuden tilassa lilluminen on aika painostavaa. Täällä asuvien tuttavieni kohtalot ovat kysymysmerkkejä täynnä, ja omakin tulevaisuuteni lepää nyt osittain Theresan, parlamentaarikkojen ja Eu-päättäjien käsissä. Minkään muun maan kollektiivinen olotila ei voisi paremmin nyt kuvata omaa yksilöllistä olotilaani kuin tämä brittien epävarmuus ja jahkailu: should I stay or should I go? Ja tässä kaikessahan on kyse paljon syvemmästä ja perustavaalaatuisemmasta kriisistä ja identiteetin uudelleen muovautumisesta kuin mikään facebookissa kiertävä läppä pystyy huumorissaan ikinä kiteyttämään.

Kuherruskuukausien jälkeen olen myös saanut nähdä brittien ja tämän kaupungin nuivat puolet; kylmyyden, kovuuden ja pinnallisuuden. Lontoo on hyvin kiireinen, työ- ja kilpailukeskeinen, kallis ja ruuhkainen kaupunki. En ole varma pystyisikö verkkainen sieluni koskaan todella adaptoitumaan tähän tempoon ja meininkiin? Eri asioiden hoitumisprosessi voi myös olla jotain ihan käsittämätöntä byrokratian tasolla kun mihin Suomessa on tottunut. Eikä kyllä parempaa.

Silti tässä kaupungissa on niin paljon mitä arvostan ja tarvitsen: vapauden tunnetta, erilaisia ihmisiä, kulttuurin kirjoa, tapahtumien runsautta, liikettä, sykettä, keveyttä, positiivisuutta, toisten huomioimista ja huumorintajua.

Hyvää siideriä, parasta appelsiinisuklaata ja ihania vintage liikkeitä. Uusista ystävistä puhumattakaan. Kaikissa asioissa, paikoissa ja ihmisissä -täällä tai Suomessa- on ne hyvät puolet, joista pitää, ja sitten ne nurjat puolet, joiden kanssa joko oppii elämään tai sitten ei. Tai oppii näkemään ja suhtautumaan niihin toisella tavalla.

 

Olen täällä Lontoossa ainakin kesään asti ja katson sitten tilanteeni uudelleen. Nyt olen kuitenkin aivan eri mielentilassa liikkeellä täällä. Minulla ei ole mitään pakkoa tai agendaa löytää itselleni työtä täältä. Suomi on aina hyvä paikka ja sinne palaan mielelläni. Pidän kuitenkin silmät ja korvat auki mahdollisille työtilaisuuksille täälläkin päässsä. Ja töitähän nyt pääsee tekemään aina, mutta eri asia maksetaanko siitä. Tämäkin viikko hurahtaa taas Lontoon suomalaisella merimieskirkolla vapaaehtoishommissa pääsisäismyyjäisiä valmistellessa. Ja se on oikeasti mukavaa puuhaa! Hyvä porukka, hyvä henki ja tekemisen meininki.

Kaiken tämän kollektiivisen ja omakohtaisen epävarmuuden keskelläkin täällä aion chillata ja nauttia Lontoossa olostani täysin.

Se tunne kun: en kuulu mihinkään ja olen kotonani kaikkialla. Kun en kuulu kenellekään ja kuulunkaikille joiden kanssa olen tekemisissä.

Luottamuksesta

Vaikka päätinkin viime postaukseni sanomalla, että: "on aika kääriä hihat ja ruveta järjestämään tätä elämää", niin ei ole. Ei tarvi kääriä hihoja. Vielä uskallan luottaa. Luottaa, että asiat ovat ja menevät omalla painollaan ja syystä niin kuin pitääkin. Mieli vaan vaatii jo ihan hulluna todisteita siitä, että jotain "turvaa ja vakautta ja iloisia aikoja" olisi jo pakko olla tulossa mihin voisi takertua. Ego huutaa korvaani, että johan ne ihmettelee kylilläkin kun et mitään ole saanut aikaiseksi tai mitään töitä ole auennut mistään suunnasta... Niin, miksi kaikki yritykseni valuvat kuin juoksuhiekkaan eikä mikään oikein ole ottanut tulta alleen? Ehkä silläkin on tarkoituksensa. Ehkä se turva, vakaus ja ilo on muualla kuin tulevaisuudessa. Miten olisi tässä ja nyt? Kaikessa epävarmuudessa?

Nyt koetellaan. Helppohan silloin on luottaa elämään kun kaikki sujuu kuin rasvattu. Helppohan silloin on kirjoittaa näille riveille luottamuksen tärkeydestä kun kaikki elämässä sujuu heposti ja ihmeellisesti kuin tanssi. Mutta silloinhan sitä uskoa vasta koetellaan, että onko sitä, kun asiat eivät mene niin kuin minä toivoisin tai siinä aikataulussa kun minä olen määritellyt... Eli nyt on kyse luottamisesta, nyt juuri kun koko maailma ja elämä ympärilläni näyttäisi olevan vailla järkeä. Kaikki pallerot ilmassa. Epävarmuuden ytimessä. Nyt on kyse luottamisesta.

Olen oivaltanut jotain tärkeää. Se, että asiat eivät mene tai etene niin kuin minä haluaisin, ei tarkoita etteikö asiat menisi ja etenisi tarkoituksen mukaisesti. Se, että minun suunnitelmani ei toteudu, ei tarkoita etteikö suunnitelmaa olisi. Todellakin on. Juuri tästähän sen tietää! Muutenhan se olisi mennyt minun mieleni mukaan.

Tähän asti olen luottanut hyvin paljon omaan itseeni. Siihen, että kyllähän minä onnistun. Kyllähän minä järjestän. Kyllähän minä pystyn ja kykenen. Saavutan ja etenen. Minä. Omin voimin. Voin luottaa itseeni. Nojautua täysin kykyihini, sillä niin monessa liemessä minut on elämässäni keitetty, että tilanteen kuin tilanteen handlaaminen kyllä onnistuu. Ei epäilystäkään... Mutta se, että luottaa itseensä vie voimia. Kaikki, koko homma on koko ajan oman itseni varassa. Minun hartioillani kannateltavana. Ja koska en ole supernainen vaan ihminen, niin inhimilliset rajoitukset tulevat vastaan. Ja todella hyvä että tulevatkin!

Olen laittanut kymmeniä ja kymmeniä työhakemuksia vetämään. Joutunut pettymään kun kutsua haastatteluun ei ole tullutkaan. Jättänyt myös menemättä joihinkin, vaikka olisi ehkä pitänyt mennäkkin. Olen ollut super optimistinen ja tehnyt kaiken voitavani. Silti mikään ei ole ottanut tulta alleen. Ja siihen on varmasti syy. Minussa, taidoissani, koulutuksessani tai työkokemuksessani tuskin on mitään vikaa. Vika on siinä, että toimin jälleen niin kuin olen aina toiminut; yksin ja omasta voimastani käsin. Elämä kun haluaisi nyt näyttää minulle miten SE TÄTÄ JUTTUA HOITAISI jos en itse sitä koko ajan organisoisi, vaan antaisin elämälle mahdollisuuden. Uskaltaisin luottaa. Odottaa. Olla avoimena ja antaa asioiden ottaa oman aikansa ja järjestyä. Siitä on kyse. Ja voin vakuuttaa, että minun luonteellani on kärsivällisyys koetuksella.

En ole myöskään oikein tiennyt mitä missä ja milloin haluaisin tehdä, mutta ilmeisesti "Se Jokin " minussa tietää. Se on ja odottaa. Ja niin pitää minunkin. Vielä uskaltaa olla epävarmuudessa ennen kuin sydämen tahto ja suunta on edes sen verran vahvistunut, että voin ottaa askeleita johonkin suuntaan ja alkaa taas toimimaan sen mukaisesti. Ei se suunta sieltä pakottamalla tule, vaikka kaikki tuttavat ja tuttavan tutut olisivat kuinka kauhuissaan tai vaatisivat tietää, että missä nyt oikein haluan olla ja elää ja mistä nyt avautuisi se työpaikka jne. jne...? En tiedä. Ja niin kauan kun en tiedä, en oikein voi tehdä mitään radikaaleja päätöksiä suuntaan enkä toiseen. Sori. Haluaisin niin kovasti jo itsekin selkeyttä tähän kaikkeen.

Entinen minäni olisi raivoissaan. Käskisi minun tehdä kuhan nyt jotakin, -sekin on parempi kuin ei mitään! Jossittelu ja jahkailu ja epämääräisyys on pahinta. Toiminta on vahvuutta. Määrätietoisuus on vahvuutta. Selkeys (pakotettukin) on vahvuutta. Ja minähän olen vahva ja pätevä ja selkeä!  Hmm...tai olin. Nyt olen rehellisesti ihan pihalla, ollut jo jonkin aikaa. Epävarma ja tietämätön. Olen vaan ja seuraan avoimena tilannetta nimeltä elämäni. Jaan epävarmuuteni ja -tietoisuuteni myös muiden kanssa. En ole yksin. En ole yksinäinen sankari enää. Olen antisankari, jolla on myötätunto puolellaan. Ihanaa! Supersankarit selviävät mistä vaan ja heitä ihaillaan, mutta akuankat ja turhapurot ilmaisevat inhimillisyyttään, ne vetoavat sydämeen. Liittoudun mielummin heidän kanssaan.

Supernaisen tumma viitta

Yksin pärjäävä ja yksin selviytyvä ihminen elää omavoimaisuuden harhassa ja näin ollen sulkee itsensä avun, tuen, ratkaisujen ja johdatuksen ulkopuolelle. Rakkauden ulkopuolelle.

Omavoimainen ihminen ajattelee, ettei mikään toimi, etene, järjesty tai hoidu ellei itse sitä laita järjestymään. Omavoimainen ihminen ajattelee tietävänsä asiat ja tajuavansa oman tilanteensa kaikkein parhaiten sekä pystyvänsä ratkaisemaan kaiken elämässään itse. Hän pyytää harvoin apua, neuvoja tai tukea muilta ihmisiltä ympärillään. Hän kannattelee itse itseään täysin, ja sitä myöten evää elämältä mahdollisuuden kannatella häntä. Hän evää toisilta ihmisiltä mahdollisuuden auttaa ja osallistua elämäänsä. Hän evää itseltään oman inhimillisyytensä. Juuri sen, mitä kautta hän tulisi näkyväksi autenttisena itsenään; vajavaisena, särkyneenä, neuvottomana ihmisenä.

Kuten aikaisemmissa postauksissa olen todennut, niin Rakkaus tarvitsee säröjä, haavoja ja halkeamia mitä kautta virrata sydämestä sydämeen. Liian kova ja kiiltävä pinta ei anna Rakkaudelle mahdollisuutta, vaan singauttaa kaikki sen yritykset takaisin jonnekin universumin kiertokulkuun. Siksi on äärimmäisen tärkeää tunnustaa oma haavoittuvuutensa. Nöyrtyä elämän ja toisten ihmisten edessä. Nöyrtyä olemaan ihminen. Hyväksyä se ja iloita siitä. Iloita siitä, että antaa toisille mahdollisuuden nähdä itsensä, olla aidosti läsnä ja osa omaa elämäänsä.

 Omavoimaisuuden harha on pienen mielen luoma vankila. Luulen tietäväni, pystyväni, osaavani, selviytyväni kaikesta koko ajan omin kyvyin ja voimin. Ja aika pitkälle voi pötkiä tälläkin tavalla... Tosiasiassa kuitenkin oma mieli on rajallinen ja pystyy näkemään vain tiettyjä näkymiä. Jonkun tilanteen myötä umpikujaan joutuessani, on erittäin tärkeää, että uskallan myöntää ja näyttää muille oman rajallisuuteni, inhimillisen vajavuuteni, tietämättömyyteni ja epätoivoni. Silloin suuret pyörät voivat pyörähtää liikkeelle, maisemat umpikujasta avautua ja ratkaisu lähteä hakemaan muotoaan universumissa.
                                                      Kollektiivissa. Elämässäni. Itsessäni.

Niin kauan kun elän vain oman voimani varassa, luottaen vain itseeni, koen pelkoja, ahdistusta ja epäilyjä. Ahdistus ja stressi tulevat juuri siitä, että luomme kauheat paineet itsellemme selviytyä ja suoriutua. Kaikki on itsemme varassa. Koko maailma ja elämämme. Kun emme pystykään suoriutumaan tehtävistämme tai arjen askareista ja ihmissuhteiden haasteista omin voimin, omalla analyysillämme, nokkeluudellamme ja taidoillamme, koemme riittämättömyyttä, epäonnistumista ja pettymystä. Niitä tunteita välttääksemme yritämme ja aherramme yhä kovemmin,  -ja paineet vain kasvavat...

Taivas sisälläni

Toki tahdonvoimallakin on ollut aikansa ja paikkansa elämässäni. Ja se on ehdottoman tärkeää, että luottaa itseensä. Täysin ja kokonaan. Mutta mihin osaan itseäni? Mieleeni? Tahtooni? Egooni? Eläimeeni? Vai sydämeeni? - No, sydämeeni tietysti, niin kliseiseltä ja cheesyltä kuin se kuulostaakin. "Se Jokin" minussa, Sydänitse, syvempi viisaus tai korkeampi tietoisuus, se osa minua on se johon voisin alkaa luottaa enemmän. Täysin ja kokonaan.

Kyse ei olekaan enää siitä mitä minä tahdon elämältäni, vaan siitä mitä elämä tahtoo minulta.

Ulospääsy omavoimaisuuden noidankehästä on siis antaa valtaa sydämelle oman tahtoni, halujeni ja mielenliikkeiteni sijaan. Oppia luottamaan itseäni suurempaan voimaan, itseäni syvempään viisauteen, joka ei ole minun mieleni hallinnassa saatikka ymmärrettävissä. Se on minua niin paljon älykkäämpi ja näkee sekä menneisyyteeni että tulevaani. Se ei kuitenkaan vaikuta missään ulkopuolellani, vaan voima on minussa. Se on se taivas sisälläni. Selkeä, kirkas ja sininen.

Se voima on minussa ja se voima on sinussa. Sitä voimaa voi kutsua Jumalaksi, Elämäksi, Rakkaudeksi, tai vaikka Suureksi GPS:ksi, -nimellä ei niin väliä. Se on se sama alati järjestävä, tasapainottava ja korjaava voima ja älykkyys, joka on havaittavissa niin ihmisen kehossa solutasolla kuin luonnon lainalaisuuksissakin. Se ohjaa kyllä. Hennosti ja lempeästi. Etsii aina uuden reitin luovalla ja periksiantamattomalla tavallaan. Ylläpitääkseen elämää. Vaikka olisin kadottanut itseni syvimpään metsän siimekseen, niin sisäinen GPS:säni on aina siellä. Käyttövalmiina. Valmiina reitittämään matkantekoani uudestaan.

Ainoa ongelma vaan ovat ne kaikki muut äänet minussa, jotka huutavat kommenttejaan koko ajan kysymättä. Ne äänet kumpuavat peloista, egosta ja epäluottamuksesta. Ja ne äänet huutavat yleensä kaikkein nopeiten ja koviten jos on joku tilanne päällä. Sydänitseä taas voi kuulla vain hiljaisuudessa. Sydänitsen ääni on kuin se vaimea navigaattorin ääni autossa, jossa radio pauhaa täysillä ja itse laulaa mukana, kännykkä soi vieressä ja kaveri vielä juttelee pelkääjän penkillä kovaan ääneen omia kuulumisiaan...

                             

Jos haluan olla enemmän dialogissa elämän kanssa ja kuulostella mitä se minusta haluaisi ja mihin minua veisi, niin minun on hellitettävä ohjaksista ja annettava tilaa. Kuulostella, tunnustella ja hiljennyttävä sisimpääni. Voin survoa elämäni minkä näköiseen pakettiin tahansa, mutta jos haluan oikeasti nähdä minkälainen paketti se autenttisimmillaan olisi, on minun lakattava survomasta sitä. On lakattava ylläpitämästä mitään. On lakattava yrittämästä niin kauheasti.

On uskallettava olla ja elää. Hengittää ja katsoa. Vaikka kuinka mielelläni nyt käärisin hihat ja lähtisin sitä taas tahdonvoimallani survoilemaan. Silläkin uhalla, että epätoivo ja epäusko valtaavat ajoittain mieleni ja toitottavat minulle, että: "Siinähän sitten lillut epätietoisuudessa lopun elämääsi. Ei mitään tule tapahtumaan jos kaikki on koko ajan levällään etkä laita asioita tapahtumaan! Sun elämä on yhtä sekavaa Brexitiä nainen!" Noh, katsotaan... sanon minä. Parempi oleilla nyt kunnolla rehellisessä epävarmuudessa ja epätietoisuudessa kun alkaa päälleliimailemaan jotain settiä ja elämänpuitteita vääristä motiiveista. Kyllä sydän tietää sitten kun tietää.

Vesi kantaa kelluvaa, räpiköijä hukkuu

Osin perhetaustastani, osin persoonastani johtuen minä olen ollut hyvin itsenäinen, omatoiminen ja omavoimainen jo ihan pikkutytöstä lähtien. Olen selvinnyt ja ratkaissut eteeni tulevat asiat ja tilanteet melkein aina yksin ja vain hyvin harvoin kysynyt muilta apua, tukea tai mielipidettä mihinkään. Reippaana tyttönä olen kannatellut itse itseäni ja pitänyt elämänlangat tiukasti näpeissäni. Vasta viime aikoina olen tullut tietoiseksi tämän toimintatapani varjopuolesta. Siitä, että omavoimaisuuden tilassa en tarvitse ketään enkä täten myöskään voi antaa muille mahdollisuutta osallistua elämääni. Tässä moodissa elämä ei voi ottaa minua kannateltavakseen, sillä räpiköin niin kovasti itse koko ajan. Omavoimaisuuteni taustalta löytyy ajattelu, jonka mukaan en halua koskaan enkä missään muodossa olla kenellekään vaivaksi tai taakaksi. En halua rasittaa muita murheillani tai vetää heitä mukaan omiin epätoivoihini.

Tässä sydämen avautumisprosessissa, jossa nyt onnellisesti olen jo jonkin aikaa ollut, olen saanut tajuta, että minä tai elämäni ei ole mikään taakka tai murhe kenellekään. Elämme täällä yhdessä ja  toisiamme varten ja lähtökohtaisesti ja vilpittömästi ihmiset ympärilläni haluavat olla lähelläni, olla osa elämääni ja auttaa minua. Sydäntietoisuudella on sitä paremmat mahdollisuudet auttaa ja herättää minut tietoiseksi eri vaihtoehdoista ja minulle/kokonaisuudelle parhaista ratkaisuista mitä enemmän uskallan avautua asioissani muille ihmisille. Paljastaa itseäni ja omaa haavoittuvuuttani. Uskallan antautua autettavaksi. Elämän ja toisten kannattelemaksi.

Huomaan myös, että kriittisyyteni tai toisten ihmisten tekemisten arvosteleminen on vähentynyt sitä mukaa kun koen itse luissani ja ytimissäni omaa inhimillisyyttäni; tietämättömyyttä, epävarmuutta ja neuvottomuutta. Kaikki me olemme enemmän tai vähemmän tietämättömiä, epävarmoja ja neuvottomia. Ihan vaan sen takia, että me olemme ihmisiä eikä kukaan meistä pohjimmiltaan tiedä mistä tässä kaikessa on kyse. Vaikka kuinka yrittäisi sellaista kuvaa muille välittää, niin homma ei ole hanskassa. Ei sinun eikä minun. Se on suuremman hanskassa.

P.S. Joku siellä varmaan ajattelee blogitekstieni perusteella, että nyt se Tuire on varmasti tullut uskoon...

No en ole.

Usko vain on tullut minuun ( :

Cheers!



To be continued...

Rakkaus on parasta (lisä)ravinnetta

Olen rehellisesti sanottuna enemmän tai vähemmän viimeiset 20 vuotta elämästäni kaivellut omaa napaani. Ahminut elämäntaito-oppaita, lukenut uskonnoista, filosofioista, käynyt "henkisillä" kursseilla, jonkin aikaa joogannut, sitten meditoinut ja kirjoittanut päiväkirjaa, käynyt terapiassakin. Yhtään henkisemmäksi en ole tullut vaikka kuinka olisin mantroja hokenut ja taivutellut itseäni akrobaattisiin asentoihin piikkimatolla.

Yhteen aikaan annoimme ystäväporukassani toisillemme lempinimiä meedio, fakiiri, oraakkeli ja mitä niitä nyt oli.. Kristallikorut vaan kilisivät kun Tarot -kortit lätkästiin pöytään ja suitsukkeita paloi paketti illassa. Vitsi kun naurattaa nyt ihan hillittömästi. Suurella lämmöllä muistelen sitä aikaa kun yritimme nähdä toistemme auroja ja salapoliisin lailla tulkita elämän synkronisitettejä. Unikirjat kuluivat käytössämme ja niitä tulkittiin niin intensiivisesti, että hyvä kun ehti edes nukkumaan siinä välissä. Aina oli kaikessa joku syvempi "merkitys" ja "tarkoitus", silläkin että munkki pyörähti kesken kahvittelun lautaselta lattialle. Hihiii!

Tosin on mahdollista, jopa todennäköistä, että muutaman vuoden kuluttua kun luen näitä blogipostauksiani, niin myötähäpeän heleä lämpö helahtaa poskilleni siitä jeesustelun määrästä mikä riveiltäni saattaa uusille silmilleni hypähtää... Luulen kuitenkin suhtautuvani siihen sitten lempeydellä tyyliin "little did I know"...


Itseä ja elämän tarkoitusta on tullut etsittyä maailman joka kolkasta. Olen reppureissannut Intiassa ja tehnyt vapaaehtoistyötä Costa Ricassa, asunut vuosia Saksassa, viimeisimpänä Briteissä. Ei ne Mumbait, Hannoverit tai San Hoset mitään, mutta että olen selvinnyt 4 vuotta Porissa. Se se vasta on jotain, heh! Olen siis matkustellut siellä sun täällä niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Ja hups!

Täsä mää olen. Pitkälle en ole pötkinyt.

En edelleenkään tiedä mistä tässä kaikessa on kyse tai mitä me täällä pallolla teemme. Näin se vaan on. Ihmisyyteen kuuluvaa perus existentiaalikriisiä ei retriitein tai enkelikellon helinöin saa hiljentymään. Tosin läheisten ihmisten menetysten myötä sen ääni on vaipunut lähes kuulumattomiin. Tilalle on tullut ajatus, että oli olemassaolomme syy mikä tahansa, niin niin kauan kun täällä ollaan olemassa, ollaan sitten koko sydämellä ja eletään kunnolla.

Välillä olen sulkenut koko hengellisyyden olemassaolon elämästäni, sillä olen ollut niin sydänjuuriani myöten pettynyt tai vihainen elämää ylläpitävälle voimalle. Olen heittänyt hanskani tiskiin, koska en ole pystynyt ymmärtämään asioita, joita on tapahtunut. Välillä taas elämä itsessään on vienyt minut niin mukanaan, ettei hengellisyyden pohtimiselle tai harjoittamiselle ole ollut tarvetta tai tilaa. Välillä taas olen hurahtanut johonkin opukseen tai maailmankatsomukseen niin, että en ole muuta elämää siltä nähnytkään. On myös ollut aikoja, jolloin olen kyseenalaistanut jatkuvan kasvun vaateen täysin ja totaalisesti (luonnottomana), -oli sitten kyse tehoviljelystä, maailmantaloudesta tai yksilön henkisyydestä. Ei se ruoho nyhtämällä kasva, eikä mitään kestävää kehitystä ja kasvua voi tapahtua ilman lepojaksoja tai ajoittaisia taantumisia. Armoa.

Viime aikoina olen pikkuhiljaa laskeutunut eri sfääreistäni lähemmäksi omaa totuuttani, omaa elämääni ja henkeäni. Lähemmäksi oman hengellisen kulttuuriperimäni ydintä. Rakkautta. Voi pojat, vieläkin ollaan kaukana, mutta jonkinmoinen todellisempi tuntu tässä asiassa kuitenkin on kuin ennen. Hommeli on laskeutumassa pään ohuesta yläpilvestä sydämeen.

Rakasta itseäsi

Huolimatta siitä harrastaako ihminen minkään valtakunnan "henkisyyttä" vai ei, niin sen olen oivaltanut, että myötätunnon, armollisuuden ja lempeyden lisääminen ja lisääntyminen itsessäni ja elämässäni saavat minut tuntemaan tarkoituksenmukaisuutta ja elämänhalua. Sydänkeskuksenhoitaja minussa tekee työtään. Vuorotöissä ilmeisesti kuitenkin, sillä niin on satunnaista ja ailahtelevaa vielä sydämeni avautuminen elämälle ja rakkaudelle.

Olen pohtinut lähiaikoina "Rakasta itseäsi" -fraasia. Mielestäni se on hiukan kyseenalainen. Tavallaan kyllä juu allekirjoitan sen, ehdottomasti. Mutta siinä piilee myös suuri vaara itsekeskeisyyteen, oman navan kaiveluun ja oman mielen sotkujen loputtomaan selvittelyyn. Väärinkäytettynä se myös antaa hillittömän tekosyyn ja temmellyskentän egolle pomppia ja pomottaa. Aika ja energia pyörii oman itsen ja omien tunteiden, tarpeiden ja ongelmien ympärillä ja ruokkii jatkuvasti itse itseään. Lootusasennossa istuminen ja omien haavojen nuoleskelu ei välttämättä johda rakkauden lisääntymiseen itsessäni eikä muissa. Se voi jopa pahimmilaan johtaa aivan vastakkaiseen suuntaan.

Tottakai on oltava viritettynä omalle reflektiolle ja välillä pengottava yksin tai yhdessä omia nurkkiani ymmärtääkseni, oppiakseni, antaakseni anteeksi ja jatkaakseni eteenpäin, mutta "I me and myself" -ajattelu 24h/7 voi estää minua kokemasta rakkautta. Todellinen rakkaus on kaikkea muuta kuin itsekästä. Kaikkea muuta kuin itseensä kääntynyttä, itseään täynnä olevaa, omissa tunteissaan ja tarpeissaan vellovaa. Terve itsensä rakastaminen näkyy siinä, että kunnioittaa itseään ja muita. Näkee itsensä ja muut täydellisinä rakastettavina ihmisinä kaikkien keskeneräisyyksien keskellä. Näkee sen, että sinä olet minä ja minä olen sinä ja me kaikki olemme samaa yhtä suurta IHMISTÄ. Henkeä ja ruumista.

Jos ajatukseni on jatkuvasti se, että minussa on joku valuvika; niin paljon käsiteltävää ja setvittävää, ennen kuin pystyn rakastamaan itseäni tai muita, niin koko huomioni on puutteissani, itseni "valmiiksi tekemisessä". Ollakseni onnellinen minun on oltava erittäin hyvä ellei täydellinen. Elämäni on oltava erittäin hyvää ellei täydellistä. Maailman on oltava erittäin hyvä ellei täydellinen. Muuten olen tyytymätön ja onneton. Siksi minun on eheydyttävä ensin, parannettava itseni jotta voisin olla rakkauden arvoinen tai valmis rakastamaan muita. Toisten on myös (ja varsinkin) muututtava, jotta täydellinen yhteiselo pallollamme (tai edes työpaikalla) olisi mahdollista. Puhhuijjaa!

Näin energia pyörii vain ja ainoastaan minun napani ympärillä ruokkien jatkuvasti sitä ongelmakehääni. Puutteitani, vajavaisuuksiani, kyvyttömyyksiäni. Toisten puutteita, vajavaisuuksia ja kyvyttömyyksiä. Ja se mihin kohdistan huomioni, se lisääntyy elämässäni. Löytyy aina uusia haavoja, vanhoja muumioituneita traumoja, loputtomasti surua ja itsesääliä, häpeää ja epäoikeuden kokemisen tunnetta - vaikka ja mitä- mitä jauhaa, jotta mylly pysyy pyörimässä. Se on niin ankaraa, että ihan ahdistaa kun ajattelenkin! Vaatia itseltään eheyttä ja täydellisyyttä ennen kuin on valmis johonkin; pienempään tehtävään tai suurempaan kuten itse elämään tai rakkauteen. Been there done that, know what I'm talking!


Juttu nimittäin menee aivan toisin päin monessakin mielessä. Jos koen olevani koko ajan vajaa ja haavoittunut, että en ole rakkauden arvoinen tai että minun on ensin opittava rakastamaan itseäni, eheydyttävä ennen kuin voin rakastaa muita, niin voi olla ettei rakkaus ehdi luokseni koko elämän aikana. Eikä seuraavankaan. Huolimatta siitä elänkö yksin, yhdessä, avioliitossa tai vaikka polyamorisessa suhteessa, niin mikään ihmissuhteiden määrä ei minua todella tavoita eikä rakkaus ravitse, jos luulen joko tarvitsevani sen toisen laastarikseni tai torjun rakkauden itseltäni ja toisilta, koska en koe sitä ansaitsevani ennen kuin olen sen arvoinen. Noidankehä. Ja vaatimukseni ovat rakkauden todellisuudessa ajateltuna aivan mahdottomat.

Rakkaus nimittäin livahtaa sisään juuri sen kirvelevän kipupisteen kautta, ja lisääntyy juuri siellä missä armo ja hyväksyntä hengailee. Hyväksyntä ja armo sanovat, että "Kiitos kun näytit keskeneräisyytesi, ihmisyytesi. Nyt me haluamme antaa sinulle myötätuntoa ja se on parasta lääkettä haavoihisi. Et tarvitse ulkopuolista laastaria tai gurua, etkä tunnetta siitä, että sinun on itse korjattava rikkinäisyytesi ennen kuin voit kokea rakkautta. Ei tarvitse. Me hoidamme sen! Sitä mukaa kun näytät ihmisyyttäsi, me täytämme sinua myötätuntonnollamme. Ja näin rakkaus elää sinussa ja ympärilläsi. Se parantaa haavasi. Kaunis ajatus tai teko itseäsi ja toisia ihmisiä kohtaan on bensaa liekkeihimme. Huomaat sen siitä, että toimiessasi niin, "Se Jokin" sinussa liikahtaa, sydämessäsi läikähtää ja silmäkulmaan voi ehkä jopa kihota kyynel... ja ehkä joku toinenkin siinä tilanteessa oleva (ei vakuumipakattu ihminen) tuntee saman liikahduksen. Ja näin rakkaus leviää. Myötätunto parantaa."

Vanhanliiton psykoanalyysi voi siksi mielestäni olla enemmänkin destruktiivista kuin eheyttävä prosessi. En usko, että on tarkoitus kääntää jokaista kiveä, repiä kantoja juurineen ja kaivaa kalliopohjaan asti omia vaikeuksiaan ja vaikuttimiaan, -siinä näet saattaa jäädä elämä elämättä! Voi myös käydä niin, että muodostaa itselleen läpi elämän kestävän uhri-identiteetin ja jatkaa ikuisesti eri vertaistukiryhmissä käymistä, koska siellä "minua ymmärretään, siellä ovat kaltaiseni ja muut eivät voi koskaan ymmärtää minua ja kokemaani niin kuin nämä samaa kokeneet ihmiset."
Jäädään niin sanotusti sammioon käymään. Mätänemään.


Pimeät nurkat ja kirvelevät haavat


En todellakaan tarkoita etteikö oikeanlainen terapia, vertaistukiryhmät tai omista haavoistaan ja tramoistaan avautuminen yksin tai ystäville olisi hyvä asia. Kyllä on. Aivan välttämätön asia. Se, että kohtaa, katselee ja tuntee haavansa kivun ja näyttää sen myös avoimesti toiselle. Siinä se jutun juttu piilee juuri. Siinä, että on paljas, totta ja kohtaa kipeytensä tai pimeytensä. Mutta sen jälkeen on myös annettava asian olla. Hyväksyttävä tunne tai kokemus osaksi itseään, elämäänsä ja elettävä eteenpäin. Lempeästi ja päättäväisesti.

Eihän fyysistä haavaakaan revitä auki ja räplätä uudestaan ja uudestaan. Sehän olisi todella kivuliasta, eikä haava parantuisi koskaan. Se tulehtuisi ja tulehdus kroonistuisi. Aivan sama on sielullisen haavan kanssa. Ne on paikallistettava, käsiteltävä hellävaroin, puristettava mahdollinen mätä ulos, suojattava lempeästi ja annettava parantua itsestään. Ajan kanssa. Ihminen on psyko-fyysis-emotionaalis-henkiseltä olemukseltaan niin käsittämätön organismi. Se pyrkii jatkuvasti niin solukemian kuin sielunkin tasolla harmoniaan, eheyteen ja funktionaalisuuteen. Luonnon älykkyys, Suuri Luoja, elämää ylläpitävä voima, syvin viisautemme, rakkaus, Jumala -you name it - se parantaa.

Voisiko siis loputtoman psyko-emotionaalisen kaivamisen ja käsittelemisen korvata luottamuksella? Sillä, että luonto (ihmisen luonto tai kehoälykkyys) pyrkii tasapainoon, jotta elämä voi jatkua parhaalla mahdollisella tarkoituksenmukaisella tavallaan? Luottaa itseensä, elämäänsä ja tähän hetkeen. Siihen, että se mitä juuri nyt koen, miltä elämäni näyttää ja tuntuu, mitä siihen kuuluu tai ei kuulu, että se itsessään tekee meitä tietoiseksi niistä asioista, jotka ovat kohtaamisen ja käsittelyn arvoisia meissä. Että ei tarvitse edes kaivaa sisuksiaan kun se kipu, haava, haaste tai pimeä kulma on suoraan nokkamme edessä nyt. Mikä milloinkin ja missäkin tilanteessa.

Tarvitsee vaan uskaltaa rehellisesti katsoa sitä silmiin, todeta sen olemssaolo, taputtaa olalle ja jatkaa matkaa sen kanssa. Joko se häviää itsestään, muuttaa muotoaan tai pienenee lähes huomaamattomaksi vaivaksi. Sillä on lupa kulkea kanssamme vaikka läpi elämän, mutta me emme sitä sörki ja jää sitä syyttelemään kaikesta elämämme kurjuudesta. Me elämme tietoisina siitä, mutta sillä ei ole valtaa meihin. Saatamme jopa unohtaa sen tykkänään. Elämme tässä ja nyt. Koemme kivun tässä ja nyt. Jatkamme eteenpäin tässä ja nyt. Tässä hetkessä piilee eheytymisen ja parantumisen, kasvun ja ihmisyyden avaimet. Tässä ja nyt.

" Elämä antaa sinulle ne kokemukset, jotka auttavat eniten tietoisuutesi kehittymistä. Mistä tiedät, että tämä on kokemus jonka tarvitset? Siitä, että koet sen juuri nyt." - Eckhard Tolle

Se ei tarkoita koettujen asioiden tai tunteiden demppaamista tai pakenemista. Se tarkoittaa asioiden kohtaamista, hyväksymistä ja eteenpäin elämistä. Superihminen, joka suoriutuu, selviää ja kasvattaa itselleen teräshaarniskan voi näyttää ulospäin vahvalta. Sisällä hän on kuitenkin yksin. Ja kovasta kiiltävästä ulkopinnasta huolimatta voi sisältä olla säpäleinä. Haarniska kannattelee kaiken sisälle dempatun, mutta haarniskan läpi ei juurikaan pääse rakkautta sisään eikä ulos. Siihen tarvittaisiin säröjä.

Viime keväänä uuvuin opettajan töissäni. Kun vihdoin myönsin sen itselleni ja uskalsin hellittää otteestani ja laskea haarniskani, niin minusta tuntui kuin olisin ollut yhtäkkiä pehmeää, kuohkeaa, käymistilassa olevaa pullataikinaa. Sen "irtipäästämisen" jälkeen taikinan survominen takaisin haarniskan sisälle oli mahdotonta. Olen edelleenkin käymistilassa enkä oikein tiedä minkä muodon tämä taikina nyt seuraavaksi tulee ottamaan, mutta siitä olen sata varma, että haarniskan sisälle en itseäni enää änge.

Kolmannen asteen yhteys ja puuttuvat palaset

Sielu kaipaa yhteyttä. Sielu kaipaa iloa. Sielu kaipaa luovuutta. Sielu kaipaa vapautta. Sielu kaipaa läsnäoloa, merkityksellisyyden kokemista ja rakkautta. Sillä ei ole mitään merkitystä onko ympärilläni suurperhe vai elänkö yksin. Yksinäisyyden kokemus on sielun tila. Se on yhteyden puutetta. Yhteyden puutetta "Siihen Johonkin" meissä. Elämään ja henkeen, luovaan ytimeemme, sisimpäämme ja sydämeemme. Tämän yhteyden puutteesta johtuu se olo, että jotain puuttuu tai että olen jotenkin viallinen, ei ulkoisista olosuhteistamme.

Tähän epätäydellisyyden tunteen ikeeseen ovat iskeneet kaikki markkinavoimat. Yritämme hamstrata tavaraa, luulemme tarvitsevamme juuri tuota tai tätä hilavitkutinta. Täyttämme tyhjyyttämme herkuilla, alkoholilla, addiktioilla, ylenmääräisellä urheilulla, reservillä lisäravinteita tai kuntosaliohjelmia. Koska tunnen itseni niin vajaaksi ja tyytymättömäksi (koska sielu itkee yhteyden puutetta), niin tartun jokaiseen purkkiin ja purnukkaan mitä minulle uskottavasti mainostetaan, toivoen juuri tämän ainesosan olevan sen puuttuvan osasen jotta voisin voida hyvin ja olla onnellinen...Markkinavoimiin nähden olemme täysin altavastaajan asemassa epätäydellisyyden tunteinemme. Kaipuinemme.

On herättävä näkemään, että olen valmis ja täydellinen jo nyt. Kaikessa keskeneräisyydessäni. Aina. En tarvitse purkista K66 Ashwaganda uutetta, L-Agriniiniä tai jotain kollageenijauhoa numerokoodein varustettuna. En tarvitse munankeitintä, en popcornikonetta enkä kengänkuivaajaa. En tarvitse 10x10 hauislihastreeniä, satoja purnukoita kosmetiikkaa enkä jatkuvasti uusia kalliita vaatteita tunteakseni itseni "täydelliseksi" tai "onnelliseksi". Sen tunteen lähde on jossain aivan muualla kun kauppojen hyllyllä. Tämän näkemisessä auttaa suunnattomasti mielen vallasta sydämen valtaan astuminen. Käytännössä se tarkoittaa ainakin minulle yhteyden ylläpitämistä sisimpääni, korkeimpaani. Meditoiden ja rukoillen. Hiljaisuutta harjoittaen.

Meissä on luontainen kaipuu sielunyhteyteen ja merkityksellisyyden kokemiseen elämässä. Voi olla, että olet saavuttanut jo unelmasi tai toteuttanut jo montakin unelmaa elämäsi aikana: remontoinut itsellesi unelmiesi talon, mennyt naimisiin unelmiesi miehen kanssa, saanut edetä urallasi unelmapaikalle, tehnyt maailmanympärysmatkan, aloittanut tyhjästä unelmabisneksesi tai mitä vaan mikä on sinua innostanut ja motivoinut eteenpäin... Ja jonkin ajan kuluttua, kaikista saavutuksistasi huolimatta se tyytymättömyyden pirulainen nostaa jälleen päätään. Hitto soikoon! Äkkiä jotain uutta projektia peliin, jokin uusi tavoite tai unelma eteen, jotta se pirulainen pysyisi siellä pimeässä kolossaan ja antaisi minun elää toivossa. Toivossa paremmasta elämästä "sitku mulla on sitä tai tätä, enemmän rahaa tai lapset on isoja jne."  Sitku ei pidä Nytkusta, koska Mutku sanoo sille kokoajan ettei se ole mahdollista.

Kun olen yhteydessä sisimpääni, alan pikkuhiljaa hyväksyä omaa epätäydellisyyttäni. Saan kokea myötätunnon hentoista lisääntymistä. Varovin askelin alan paljastamaan omaa inhimillisyyttäni. Sillä oman totuutensa näyttäminen (olin sitten kuinka keskeneräinen tahansa) voi juurikin auttaa toisia ympärilläni. Antaa jollekin samaistumispintaa, toiselle jonkun oivalluksen ja toiselle näyttää tietä, jota hän ei ainakaan halua kulkea. Mitä vaan, juuri tällaisena juuri nyt, olen jo valmis ja merkityksellinen omassa keskeneräisyydessäni.

Olen valmis taivaltamaan yhdessä toisiamme ohjaten kohti yhä suurempaa hyväksyntää ja myötätunnon kokemista. Siksi täytyy tulla ylös ja ulos sieltä sohvan nurkasta tähän hetkeen tähän yhteyteen. Ihmisten pariin. Olla totta ja näkyvä ja sitä kautta auttaa muita olemaan samalla lailla. Ja kas, lennossa tarjoutuu koko ajan kohtaamisten ja eri tilanteiden ja olosuhteiden kautta mahdollisuuksia oivaltaa, oppia, ymmärtää ja kasvattaa myötätuntoaan. Näin rakkaus minussa ja ympärilläni voi lisääntyä.

Se voi vaatia useammankin samankaltaisen epämiellyttävänkin tapahtuman ennen kuin joku asia itselleni kirkastuu, mutta olen laittanut itseni alttiiksi sille. Omiin pimeisiin nurkkiin pääsee parhaiten käsisksi olemalla valppaana vuorovaikutuksessa. Tässä ja nyt. Paremminkin kuin Freudin sohvalla lapsuuttaan vatvoessa. Nurkkien valaisu ei aina ole kivutonta, mutta ehdoton edellytys valon lisääntymiselle. Yksin Himalajalla tai oman kotinurkkani joogamatolla olen turvassa, harhaisessa kuvitelmassa siitä kuinka valmis tai valmistautumaton olen ihmisenä. Olen sen mielikuvani vanki. Tosielämä realisoi kuvitelmani. Ennen kaikkea haluan olla totta. Siksi reaalitilanteissa harvemmin pystyy piiloutumaan omien harhojensa turvaan. Asioiden laita paljastuu vääjäämättömästi eläessä, mutta ei välttämättä omaa napaa kaivellessa. Ja joogamatolta ei kukaan tule minua hakemaan. Ei töihin eikä parisuhteeseen.

Voi, olisipa niin ihanaa jos voisin joku kerta kirjoittaa ja kertoa löytäneeni unelmaduunin Lontoosta ja tavanneeni elämäni suurimman rakkauden... Mutta ei kuulkaas, elämäni on yhtä jokisen evästä edelleen. Ehkä jopa vielä enemmän levällään kuin ennen joulua Lontooseen lähtiessäni. Kaikki pallot ovat ilmassa. Vuoroveden lailla tunteeni ja ajatukseni vaeltavat tällä hetkellä. On päiviä kun kuljen täynnä luottamusta ja uskoa tähän hetkeen ja tulevaan, ja on päiviä kun epäusko ottaa vallan ja kyseenalaistan elämäni ja tulevaisuuteni. Yhtenä päivänä olen yhtä mieltä ja toisena toista. Ollakko Suomessa vai Lontoossa? Hakeako opetushommia vai jotain muuta? Lähteäkö kävelylle vai lukea kirjaa?

Tosiasia on, että suurin ongelmani tällä hetkellä on se, etten tiedä mitä haluan. Ja kaikki, jotka koskaan ovat tehneet teatteria devising -menetelmällä tietävät kuinka turhauttavaa se on! Ideat vain pyörivät ilmassa, eikä energia pääse kanavoitumaan mihinkään kun valintoja ei tehdä kun ei ole ohjaajaa, vaan kaikkien mielipide on yhtä tärkeä. Loputon vellominen ja puntarointi väsyttää. Energia ja luovuus ei pääse kanavoitumaan mihinkään jos ei tehdä valintoja. Täytyy olla ohjaaja, jolla on visio. Tai tehdä vaan valintoja summanmutikassa. Huonokin valinta on parempi kuin ei valintaa ollenkaan.

Luulisi tämän olevan kaksikymppisten elämän hapuilua, mutta ei. Se on minun todellisuuttani. Nyt. Tässä. Yli nelikymppisenä. Kaikki on auki. Pers ja maailma.

Mieli ei pysty tätä epävarmuuttani ratkaisemaan. On annettava valta sydämelle. Ja sehän se tässä vaikeeta juuri onkin. Elää niin kuin kirjoittaa. Kun ei itsekään aina erota mikä on mielen mölyapinan kiljumista, egon ovelaa viekkautta ja mikä totisinta totta. Itseäni.

Mitä oikein odotan? Jotain jumalallista interventiotako? Pelastajaa valkealla ratsulla?
Ei helkutti. Kai se on vaan käärittävä hihat ja ruvettava järjestämään tätä elämäänsä kohdilleen.

Kuinkas sitten kävikään?

Se selvinnee ensi numerossa. Tai seuraavassa. Tai sitä seuraavassa. Numerossa tai elämässä. Jäämme mielenkiinnolla ja myötätunnolla seuraamaan...

Siihen saakka, voi hyvin ystäväni!


 

Hyvässä tallessa

Uusi parisuhdestatus!


Ensi viikolla on ystävänpäivä ja Amorin nuolet sinkoilevat taas sinne tänne. Pikku sydämeni kuitenkin pumppaa rakkautta vuoden jokaisena päivänä. Ja se uusiutuva luonnonvara on voima, joka ei käyttämällä ja jakamalla vähene, -päinvastoin. Rakkautta kokeakseen ei myöskään tarvitse olla "rakastettua". Vaikka sitä toivonkin.

Minä en ole parisuhteessa, mutta en myöskään koe olevani mikään sinkkukinkku, jolla Tinderi laulaa ja deitit vaihtuvat lennossa. Senpä takia ja kunniaksi haluan nyt lanseerata uuden ihmissuhdestatuksen.

- Se on "hyvässä tallessa".

Olen hyvässä tallessa, arvoisellani paikalla.

Olen löydettävissä ja valmiina kohdattavaksi kun sellainen mies tulee kenen käsiin olen valmis itseni antamaan. Mies, joka näkee minut kokonaisena ja rakastaa minua juuri tällaisena.

Tosimies vs. pelimies

Onhan se virkistävää ja jotenkin kuplivaa, jos on vähän flirttiä ilmassa ja säpinää elämässä. Joskin yli 40 vuoden kokemuksella erotan jo kilometrien päästä pelimiehet. Miehen katseesta jo näen mitä hän minusta haluaa. Eikä pelimiehissä itsessään mitään vikaa ole, pelimiehen kanssa pelataan. Ja se voi olla joskus oikein hauskaakin ja vähän itseäni huijaavalla tavalla hurmaavaa ja suloista. Kuumaakin.

Mutta pelimiehen kanssa tosiaan vaan pelataan. Pelimiehen edessä ei riisuta kypärää ja suojavarusteita. Jos itse riisuu varustuksensa ja heittäytyy jäälle paljaana ja toinen sivahtelee jäähileet pöllyten vastateroitetuilla hokkareilla vieressä kiekkoa kaukalon seiniin täysillä lämien... niin siinä tosiaan voi sattua pahasti. Legot voi lentää suusta ja löytää itsensä runneltuna paitsiosta. Pelimiehessä on toivoa vain jos hän on itse väsynyt pelaamiseen. Muuten on joko parempi poistua paikalta tai jatkaa tietoisesti pelaamista kaikin varustuksin siitä nauttien.

Viimeisin pelimies nosti kypäräänsä Uudenvuodenpäivän aamuna sen verran, että ehdin hetkellisesti nähdä hänen todelliset kasvonsa. Hän ilmoitti minulle tekstiviestillä olevansa parisuhteessa ja vain leikkineensä kanssani. Sorry!

No, minä olin pitänyt varustuksen ylläni ja tiennyt pelaavani. En tiedä miten, mutta tiesin hänen olevan parisuhteessa vaikkei hän sitä koskaan minulle kertonutkaan. Siksi en edes ollut yhtään yllättynyt tai pettynyt. Mitä siinä sitten voi muuta kuin että: selvä pyy, kiitos kun kerroit ja hyvää elämää sulle!

Ystävällisessä hengessä poistuin hallista, tietäen syvällä sisimmässäni etten aio enää ikinä olla missään tekemisissä hänen kanssaan, saatikka palata kaukaloon kenenkään muunkaan pelimiehen kanssa pelaamaan. Pelit on nyt pelattu. On aika jollekkin muulle. Todelliselle.

Vaikka kuinka olisi suojavarustus yllä, niin jokaisen pelimiehenkin kohdalla on jossain syvällä sydämessäni itänyt toivon siemen rakkauden mahdollisuudesta. Se mahdollisuus on aina oltava siellä. Ja vaikkei pelimiehen menettäminen missään tuntuisikaan, niin sen rakkauden mahdollisuuden menettäminen kyllä aina kirveltää.

Mutta ei helkutti! Hyvästi pelimiehet! Minä kyllä ansaitsen tulla kohdelluksi kauniimmin. Rakkaudella ja arvostuksella. Minä ansaitsen miehen, joka näkee minut. Ja haluaa olla juuri minun kanssani vaikka kypäräni alta paljastuisikin hikinen takkutukka. Miehen, joka haluaa minut täysin ja kokonaan. Sieluni, sydämeni, ruumiini. Kaikkine karvoineni. Minut ja elämäni.

Sehän nyt on jo ihan absurdi ajatuskin, että joku voisi haluta minusta vain tietyt (miellyttävät) puolet tai vain tietyn (ruumiin)osan. Täysin naurettavaa! Minä todellakin aion pitää itseni "hyvässä tallessa" siihen asti kunnes se Tosimies kävelee elämääni, joka on valmis ottamaan minut kokoNAISENA. Tosimies, jolla on rohkeutta kohdata toinen ihminen ihmisenä.

Diiliin näet kuuluu kaikki tai ei mitään. Näin se vaan on. Elän mielummin yksin ja kokonaisena "hyvässä tallessa" kuin puolikkaana suhteessa, jossa en tule aidosti kohdatuksi ja rakastetuksi.

Kaipuuni toisen lähelle on todellinen. Tarvitsen ja haluan miehen rinnalleni. Se on selvä. Mutta tarpeeni ei ole niin suuri, että olisin valmis sen edessä tekemään kompromisseja oman arvoni suhteen.

Minä en ole tv-shopin tuote jonka voi palauttaa jos se ei vastaakaan omia toiveita ja odotuksia. En ole viihdyke, jonka voi tilata kotiinsa kun on tylsää tai ei siedä omaa yksinäisyyttään. En myöskään ole näyttelyesine, jota voi kuljetella mukanaan eri tilaisuuksissa saatikka salarakas, jota tapaillaan vain piilossa. Kaikista vähiten minusta on edustusvaimoksi tai kulissien ylläpitäjäksi, -minulla kun on taipumus räjäytellä ihan oikeitakin seiniä vain saadakseni varmuuden siitä, että ne eivät ole kulisseja.

En halua olla yhdenkään miehisen egon pönkittäjä saatikka pelkkä libidon virkistäjä.
-Olen niin paljon enemmän. Kokonainen ihminen. Koko nainen.

En kaipaa mitään Supermiestä tai Teräsmiestä. Kaipaan Tosimiestä. Miestä, jolla on rohkeutta olla ihminen. Ihminen, joka ei piiloudu kypärän taakse tai luistele karkuun. Miestä, joka on elämää kokenut ja hänen turvallisessa kainalossaan saisin itse olla pieni, pelokas, epävarma ja avuton. Paljas.

Miestä, joka antaa itselleenkin luvan olla välillä pieni ja heikko. Avuton. Paljas. Hän uskaltaa ottaa vastaan hellyyttäni, hoivaani ja huolenpitoani. Ja se se vasta rohkeutta vaatiikin! Hän ei pelkää näyttää omaa inhimillisyyttään ja ymmärtää siksi myös minun keskeneräisyyttäni. Hän ei pelkää tunteita; omiaan tai toisten. Tai vaikka pelkäisikin, niin hänellä olisi kuitenkin sen verran rohkeutta ja tahtoa, että uskaltaisi tarkastella niitä.

Hänen edessään ja kanssaan saisin myös epäonnistua, tehdä virheitä, antaa ja saada anteeksi ja yrittää uudestaan. Olla ihminen. Olla taas hitusen verran parempi ihminen. Vaikka olisin ollut kuinka huono.



Tosimies kestää myös ne hetket jolloin olen suuremmoisimmillani, rohkea, varma, voimani tunnossa säkenöivä ja järkyttävän hyvää seuraa. Sekään ei kävisi hänen egolleen, sillä hän vilpittömästi iloitsisi siitä. Olisi ylpeä minusta.

Hän uskaltaa riidellä kanssani ja sanoa suoraan jos olen väärässä tai toiminut tahdittomasti. Hän palauttaa minut paikoilleni kun olen all over the place. Hän myös nöyrtyy anteeksipyytöön jos huomaa itse olleensa se tahditon osapuoli.

Tosimies uskaltaa astua ulos egostaan ja ottaa minut syleilyynsä silloinkin (ja varsinkin silloin) kun sitä vähiten ansaitsisin. Silloin kun ne puolet minusta ottavat vallan, joista en itsekään ole kovin ylpeä tai joita häpeän. Silloinkin kun teen kaikkeni loukatakseni häntä ja työntääkseni hänet pois luotani.

Sillä hän näkee pelkoni. Epävarmuuteni. Hätäni.

Tosimies on tosi mies. Ja hänen rinnallaan minulla on lupa olla tosi nainen. Totta. Tässä ja nyt. Totta.

Tosimiehellä on munaa. Ja tosimiehellä on aivot. Joskin elimistä tärkein on kuitenkin sydän.
Sen on oltava suuri ja paikoillaan.

Miehen ei täydy "ansaita" minua. Ei. Siitä ei ole kyse. Ei tarvitse olla mitään meriittejä tai suorituksia. Ei paksua lompakkoa, lukuisia tutkintoja, tärkeitä bisneksiä tai hillittömiä lihaksia. Ei. Ihan tavallinen mies kelpaa.

Haluan vain pitää todella tarkan huolen siitä, että se mies kenen käsiin itseni annan, varmasti näkee arvoni ja kohtaa minut kokonaisena naisena. Kunnioituksella.

-Fragile. Handle with care.

Miksi tyytyisin vähempään? Olen arvokas ja rakastettava nainen. En välttämättä helppo, mutta totta. Mikään vähempi ei minulle enää kelpaa. Ei puolikkaita, ei pelimiehiä, ei säätäjiä eikä aisankannattajia.

Tosimies, tule jo!

En ole nalkuttava akka, enkä ruikuttava bimbo.
Olen vieläkin vaikeampi. Olen totta ja läsnä. Tässä ja nyt.                                                                                                                  

En voi luvata sinulle "happy ever after"-elämää kanssani, mutta voin luvata rakkauteni.

En enää vartioi sydäntäni 24h/7. Enää sinun ei tarvitse käydä läpi hitsaus- tai koodauskurssia päästäksesi kaikkien suoja- ja turvapanssareideni läpi luokseni. Se on jo jotakin!

En kuitenkaan ole tarjolla tai tyrkyllä missään avohyllyllä kenen tahansa poimittavana.

- Olen "hyvässä tallessa" Sinua odotellessani.

P.S. Vaikka se veisi viikkoja, kuukausia tai vuosia, niin ei haittaa! Minussa näet ei ole "parasta ennen" -päiväystä. Minussa on "parasta parhaimmillaan"-päiväys. Ja se on voimassa koko loppu elämän!

!

Kuoleman enkeli

Tämä kirjoitus on kuolemasta ja kuolemisesta. Siitä miten kuolema on näyttänyt kasvojaan minulle tämän elämäni aikana. Ja siitä miltä se on minusta tuntunut. Ja tuntuu nyt.

Kualema, vanh hanttapuli

Hei vaan kualema, sää ole nynny äijä!
Helppo sun o vaani nurkan takana ja
lykät paikal juur ko viimetteks kaivata,
viärä kaikkest kultasemp miäs,
paras nainen, siliäottasemp laps,
pehmusemp mamma,
kuljetta kenenkkä näkemät,
taakses kattomat, rikospaikal palamat
jonkkus perunkellarihajusse kotiluala, mist maan pääl saak
ei ol ikä yhrenkä ään kuulunu.

Häppe hiuka.

Jos sää ole reilu miäs, sää tule näkyvil,
tuat kaik viämäs hyväs järjestykses takasi,
pyyrät antteks meilt henkilökohtasest ja
maksat loppuelämäs korvauksi, joka penni.

Heli Laaksonen 2002: Raparperisyrän

Kuolema

Elämään kuuluva vääjäämätön tosiasia, vaikka se meidän länsimaisessa sivistysmaailmassamme onkin erinomaisesti siivottu katseiltamme ulottumattomiin; laitoksiin, vanhainkoteihin ja sairaaloihin. Harva meistä on koskaan edes nähnyt kuollutta ihmistä. Vaikka mielestäni sen näkemisen pitäisi olla yhtä luonnollista kuin vastasyntyneenkin näkeminen.

Suhteemme kuolemaan on todella outo. Samaan aikaan kun siitä ei puhuta normaalisti, hyväksyvästi ja ilman suuria latauksia, sillä mässäillään ja sitä hierotaan naamoihimme joka ikisestä tuutista tv-ohjelmien, tietokonepelien ja netin välityksellä.

Olen kurkkuani myöten täynnä sitä tappamisen, murhaamisen, lahtaamisen, räjäyttelemisen ja teloittamisen määrää mikä kaikkialta verkkokalvoillemme virtaa. Viihteellistettyä väkivaltaa. Se on mielestäni jotain niin sairasta ja kuvottavaa. Suhteemme kuolemaan ja kuolemiseen ei ole terve eikä luonnollinen. Me olemme turtuneet sen viihteellisyyteen niin, että mielestämme on harmitonta ja normaalia se kun viisivuotias pikkulapsi ylpeilee sillä kuinka monta zombia, ukkelia, örkkiä tai ihmishahmoa hän on sinä päivänä saanut peleissään lahdattua. Ei helvetti!

Moralisointi tai syyllistäminen ei auta ketään ja jokaisella on vapaus tehdä ja katsoa, tai antaa tehdä ja katsoa, mitä parhaakseen näkee, mutta minä voin aina kuitenkin ilmaista mielipiteeni, että en ole kiinnostunut katsomaan tai pelaamaan mitään sellaista minkä itse koen sairaana.

Tottakai joskus tulee katsottua telkkarista jotakin missä mäiskitään, mutta yleensä laitan silmät kiinni tai vaihdan kanavaa. Tosin sekään ei useimmiten auta, sillä ilta-aikaan saattaa oikeasti olla niin, että vaikka kuinka sukkuloisin niin joka kanavalta tulee ohjelmaa missä veri lentää ja päät pyörii, -tavalla tai toisella. Nollatoleranssiini väkivallan suhteen on selkeä syy. Siskoni. Hän kuoli väkivallanteon seurauksena kahdeksan vuotta sitten.

"Kärsimys jalostaa"

Minun on joskus vaikea kohdata ihmisiä, jotka luettelevat välittömästi heti ensi tapaamisella kaikki elämänsä aikana kokemansa tragediat, kriisit, kaltoinkohtelut, erot, sairaudet ja kuolemat, aivan niin kuin he löyhyttelisivät edessäni jotain "henkistä CV:tä". Todistetta siitä kuinka paljon he ovat elämässään kärsineet (lue; jalostuneet ihmisinä).

Vaikken siitä yhtään pidä, niin nyt varmaan sorrun itse samaan luettelointiin, sillä kuolema on ollut läsnä elämässäni useammin kuin olisin toivonut. Se on vaikuttanut minuun ja elämääni syvästi. Siksi haluan siitä kirjoittaa. Tehdä kuoleman näkyväksi ja läsnäolevaksi tässä ja nyt oman elämäni kautta.

Sanottakoon kuitenkin heti alkuunsa etten usko tämän kärsimyksen jalostaneen minua mitenkään ihmisenä. Pikemminkin asia on niin kuin yhdessä näytelmässä eräs roolihahmo totesi: "Se mikä ei tapa, niin se traumatisoi!" Kävin neljä vuotta terapiassa siskoni lähdön jälkeen.

Olen tähänastisen elämäni aikana menettänyt kaikki isovanhempani, omat vanhempani, siskoni ja yhden hyvän ystävän kuolemalle. Sen lisäksi rakkaan "hoidokkimummoystäväni" ja yhden pienen ekaluokkalaisen oppilaani. Minusta se on aika kohtuuton määrä kuolemaa yhden hentosen naisen kohdattavaksi yhden elämän aikana. Jos ajattelisin näiden menetysten jotenkin jalostaneen minua ihmisenä, olisi se aivan kuin toteaisin niiden kuolemien jotenkin "hyödyttäneen" minua. Ällöttävää. Ei ole olemassa minkään valtakunnan hyötyä tai vastinetta minkä edessä olisin ollut valmis luopumaan yhdestäkään rakkaasta ihmisestäni. Ei kertakaikkiaan.

Se ei silti tarkoita ettenkö hyväksyisi kuolemaa luonnollisena osana elämää. Se ei myöskään tarkoita etteikö kuolema voisi loppujen lopuksi olla myös toivottu vieras. Riippuu kuolemasta. Jokainen kuolema on yksilöllinen. Siinä missä elämäkin.


Jokatapauksessa toivoisin, että meidän suhtautumisemme siihen olisi jotenkin terveemmällä pohjalla.Vaikka kuinka luonnollinen tai luonnoton lähdönhetki onkaan, kuolema itsessään on mysteeri ja pyhä tapahtuma. Me emme tiedä mitä siinä tapahtuu. Tai sen jälkeen. Esirippu nousee vasta kun on toisen näytöksen aika.

Äiti

Äitini kuoli 2007 munasarjasyöpään. Tauti oli niin ärhäkkää laatua, että se oli salakavalasti vallannut jo suurimman osan äidistäni ennen kuin hän pääsi leikkaukseen. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Äitini käpertyi itseensä, masentui totaalisesti, heitti niin sanotusti hanskat tiskiin, sillä oli niin pettynyt ja järkyttynyt omasta kohtalostaan. Täysin ymmärrettävää. Me olimme kaikki järkyttyneitä. Siskoni Helin kanssa saattohoidimme äitiämme seuraavat 3 kuukautta "kuolemantuomiosta". Äitini sai olla vuoroin kotona, vuoroin Terhokodissa.

Tässä kuolemassa oli se hyvä puoli, että meille annettiin aikaa olla yhdessä, sulatella tilannetta ja valmistautua vääjäämättömään. Tämä matka hitsasi meitä kolmea vieläkin lähemmäksi toisiamme ja kaikesta luopumisen ja surun tunteesta huolimatta saimme myös kokea aivan ihania hetkiä yhdessä.

Pelkäsin kuitenkin äitini kuolinhetkeä etukäteen. Ajattelin, että mitä jos hän kuolee juuri silloin kun olen itse yksin hänen kanssaan. Mistä tiedän, että nyt hetki on tullut? Mitä sitten teen? Jos se tapahtuu kotona yöllä, niin nukunko ruumiin kanssa aamuun asti ennen kuin otan yhteyttä Terhokotiin vai soitanko ambulanssin vaikkei mitään enää olekaan tehtävissä? Mitä jos luhistun tai sekoan totaalisesti? Pelkäsin sitä, koska en sitä ennen ollut koskaan ollut kuolintilanteessa itse läsnä. No, pelkoni oli aivan turha. Äitini kuolinhetki on yksi elämäni kauneimpia tapahtumia.

Olimme olleet Terhokodissa hänen luonaan koko päivän. Illalla kun olimme jo laittautumassa yöpuulle siskoni kotona, Terhokodista soitettiin ja kerrottiin äidin todennäköisesti olevan lähtöaikeissa. Kiiruhdimme hänen luokseen ja vietimme muutaman tunnin vielä hänen vierellään.  Äitini huoneen radiosta kuului haitarinsoittoa ja me siskoni kanssa päättelimme iskän siellä rajan takana revittelevän kurttua kuin merkkinä siitä, että hän on tullut äitiä vastaan. Jonkin aikaa siinä odottelimme, kävimme keittämässä teetä ja palasimme jälleen hänen rinnalleen. Olimme molemmin puolin sänkyä ja pidimme äitiämme käsistä. Sitten hengitys alkoi katkeilemaan, tuli kuolonkorinaa kurkusta ja suu nytkähti auki. Äiti lähti. Täysi rauha. Täysi levollisuus. Aika pysähtyi. Ja huone täyttyi rakkaudesta. Käsittämätön myötätunnon, kiitollisuuden ja kunnioituksen tunne valtasi meidät. Se oli niin kaunista.

Tunnelma oli niin sanoinkuvaamattoman levollinen ja lohdullinen, että emme voineet rikkoa sitä kutsumalla hoitajaa paikalle. Reilu vartin verran vain olimme siinä äidin ruumiin vierellä hiljaa ennen kuin ilmoitimme henkilökunnalle, että nyt hän oli lähtenyt.

Rakkautta rajan takaa

Äitini keräili enkeleitä. Kaikenlaisia: pieniä, suuria, huovutettuja, lasisia, savisiipiä... hänen ystävät tiesivät tämän ja aina reissuiltaan tai lahjaksi he (me) annoimme äidille uuden enkelin. Ja hän iloitsi jokaikisestä! Hänen kotihuoneensa kirjahyllyssä oli oikea enkeliarmeija valvomassa ja suojelemassa häntä. Yksi pieni kristallienkeli oli kuitenkin se kaikkein rakkain, joka ainoana pääsi Terhokodin yöpöydälle äitiäni valvomaan.

Kun äitini lähdönhetki oli ohi ja hoitajat tulivat huoneeseen toimittamaan ruumiin puhdistus- ja pukemisasioita, niin me siskoni kanssa keräsimme äidin tavaroita yöpöydältä ja laatikoista. Edellispäivänä vielä ihan ehjä rakas kristallienkeli oli nyt tiputtanut yhden siivistään yöpöydälle...

Yhtä kauniiksi mysteeriksi jäi myös aikoinaan isäni taskunauris. Hänen kuoltua kävimme sairaalassa keräämässä laatikoista hänen henkilökohtaiset tavaransa. Ja arvatkaa mitä? Isäni taskunauris oli pysähtynyt tasan sille kellonlyömälle mikä hänen kuolinaikansa papereissa oli.

Kaikista käsittämättömintä oli kyllä se kun siskoni kuoleman jälkeen, tasan vuosi hänen lähdöstään, hänen kuolinpäivänään, minä sain sähköpostia häneltä. Meinasin laskea alleni kun avasin mailboxini ja näin, että siellä oli viesti Heliltä. Viestissä ei ollut mitään otsikkoa tai kirjoitusta, se oli niin kuin joku spämmiposti, jonkun kanadalaisen firman mainoslinkki...

Vastasin hänelle. Kiitin häntä siitä, että hän oli sieltä rajan takaa saanut ponnisteltua viestin aikaiseksi. Kiitin häntä hänen elämästään ja kerroin kuinka pahoillani olin hänen lähdöstään. Kirjoitin hänelle kuinka paljon häntä rakastin ja yhä rakastan. Ja toivotin hyvää matkaa. Sitten itkin.

Onneksi hyvä ystäväni (itseasiassa alunperin siskoni ystävä) oli juuri tulossa minua hakemaan autolla ja soitin hänelle, että laitapas auto parkkiin ja tulepas käymään täällä ylhäällä ensin. Näytin hänelle mailboxini. Hän oli yhtä ihmeissään ja liikuttunut. Jälkeenpäin sitten kuulimme kahden siskoni ystävän saaneen häneltä samanlaisen "viestittömän" viestin, jonka viesti oli kyllä meille kaikille aivan ilmeinen: kuolemaa ei ole. On vain siirtyminen toisaalle. Rakkaus on niin väkevä mahtivoima, että sen ansiosta pystyy halutessaan lähettämään vaikka sähköpostia rajan takaa. Ja tämä tarina on tosi. Minulla on edelleenkin siskoni sähköposti tallessa saapuneissa viesteissäni.

9/11

Toisin kuin äitini lähtö, siskoni lähtö oli kaikkea muuta kuin kaunis. Se oli jotain niin järkyttävää ja tapahtui niin arvaamatta ja niin hirveällä tavalla, että en pysty sitä vieläkään mitenkään päin käsittämään. Tuskin toivun siitä koskaan. En halua revitellä sitä sen enempää auki nyt tässä blogissani, mutta sen voin kertoa, että hän oli vain pari kuukautta ennen kuolemaansa tutustunut moniongelmaiseen mieheen, jonka kanssa hänellä oli jonkun tasoinen suhde. Hän auttoi tätä miestä pääsemään hoitoon, mutta mies karkasi sieltä, tuli siskoni luo ja loppu on sitä mitä televisioruuduistamme joka ilta näemme. Raaimmasta raainta väkivaltaa.

Hän tappoi siskoni.

Ja osan minua.

Lamaannutti sydämeni 7 vuodeksi.

Hän sai 9 vuoden tuomion, josta ensikertalaisena istui vain puolet ja on nyt ollut vapaalla jalalla jo neljä vuotta. Asuu kuuleman (Tinder -profiilin) mukaan Tampereella.

Tätä ei sydämeni pysty ikinä ymmärtämään. Että joku voi toiselta ihmiseltä riistää hengen, viedä häneltä hänen elämänsä, ja sen jälkeen viettää täysihoitolassa muutaman vuoden ja sillä selvä!

En suostu kuitenkaan tätä asiaa katkerana märehtimään, sillä jokainen sellaiseen ajatteluun vietetty hetki olisi lisää kuolemaa. Sitä kautta hän pystyisi tappamaan minulta yhä enemmän ja enemmän elämää. Estäisi minua olemasta elossa ja onnellinen. Tässä ja nyt. Hän on vienyt minulta jo ihan tarpeeksi. Sen kaikkein rakkaimman, sen kaikkein läheisimmän, koko elämäni tärkeimmän ihmissuhteeni. Siskoni. Ja yhden ainutta hetkeä enempää en elämästäni aio hänelle antaa.

Surullisinta ja kivuliainta minulle siskoni kuolemassa on se, että en saanut olla läsnä hänen vierellään silloin kun hän lähti. En saanut pitää häntä kädestä, silittää hänen päätään ja antaa hänelle turvaa ja lohdutusta, rakkauttani. Päinvastoin. Tiedän, että hän joutui kokemaan syvää kauhua, pelkoa, kipua ja turvattomuutta kuolemansa hetkellä. Sitä ennen ja sen jälkeenkin ehkä. Tämän tietäminen sattuu sydämeeni eniten. Se itkettää minua vieläkin.

Siskoni kuoleman jälkeen minussa pamahti joku sydämen luukku totaalisesti kiinni. Kouppasin tilanteessa parhaalla mahdollisella tavallani. Selviydyin. Päivästä toiseen. Ystävät lähellä ja kaukana antoivat tukea ja lohdutusta. Pari ystävää otti välittömästi kopin minusta ja pitivät minut kiinni elämässä ja arjessa. Kannattelivat rakkaudesta.

Kanavoin suruni ja järkytykseni opiskeluun, tekemiseen ja työhön. Sitä kautta rakensin itselleni "turvaa". Vain terapeutin luona uskalsin päästää tunteitani pintaan ja itkeä. Näyttää pohjatonta suruani ja ikävääni. Viime talveen asti olen jotenkin onnistunut selviytymään ja suoriutumaan. Mutta siitä lähtien olen ollut tässä sydämen avautumisen prosessissani, missä tälläkin hetkellä olen. Matto vedettiin jalkojeni alta niin totaalisesti, että nyt vasta pikkuhiljaa olen alkanut löytää takaisin luottamukseen ja tuntea jälleen lattian pikku kinttujeni alla. Mitä vahvemmin sen tunnen, sitä vähemmän "selviydyn", stressaan tai suoritan. Uskallan vain olla ja antaa elämän viedä. Luottaen siihen, että kaikesta huolimatta se kyllä kantaa.

Siskoni kuoleman jälkeen minulla oli sellainen olo lähes kaksi vuotta, että kuoleman enkeli istuu olkapäälläni. Ihan konkreettisesti koin kuoleman läsnäolon joka hetkessä. Tuntui kuin olisin itsekin kuolemassa, jättämässä jäähyväisiä elämälleni ja kaikelle siihen sisältyneelle (ja välillä epäilin jopa sairastuneeni johonkin peruuttamattomaan sairauteen), niin konkreettisesti kuolema päivysti olkani takana. Se väijyi joka nurkan takana, ja aina kun lähdin kotoani, niin ennen oven sulkemista katsoin vielä mihin kuntoon kotini jää, jos en enää sinne palaakaan (jos jään vaikka bussin alle tms.). Lähtiessäni jostain tilanteesta tai hyvästellessäni ystäviäni, koin usein, että tämä oli nyt viimeinen kerta kun näemme... Seuraavaa ei enää tule. Se oli ihan kauheaa. Jätin jäähyväisiä 24h/7 ja surin kaikesta luopumistani.

Vaikka olen kohdannut kuoleman useamman kerran elämässäni, niin olen silti sanaton sen edessä. Jos joku ystäväni menettäisi yhtäkkiä rakkaimpansa, niin en osaisi sanoa tai tehdä yhtään mitään sen viisaampaa kuin kukaan minua lohduttaneistakaan osasi. Kuoleman edessä me olemme kaikki yhtä tietämättömiä. Ja yhtä hiljaa.

Sen voin kuitenkin omasta kokemuksestani kertoa, että koska minulla on aina suurten asioiden äärellä taipumus vetäytyä yksinäisyyteen (ja muutenkin siinä elämäntilanteessa olin todella yksin, olin pari vuotta aikaisemmin eronnut suuresta rakkaudestani, äitini oli kuollut ja kaksi parasta ystävääni oli muuttanut pois kaupungista juuri ennen siskoni kuolemaa), niin elintärkeäksi muodostui ne kaksi ystävyyssuhdetta jotka aikaisemmin mainitsin. Se, että joku piti minusta huolta, tarkkaili tilannettani, kutsui mukaan, veti toistuvasti minut omaan arkeensa ja elämäänsä, jakoi kanssani tilannettani, auttoi konkreettisesti eri asioiden hoitamisissa, oli läsnä ja tavoitettavissa,  -ja kulki rinnallani intensiivisesti aika pitkän taipaleen matkaa.

Rakkautta. Sitä se oli ja on yhä. Aitoa, vilpitöntä, epäitsekästä välittämistä toisesta ihmisestä. Ystävästä.

Kuolema ja suru

Kun on menettänyt rakkaan läheisensä, niin suru ja kuoleman läsnäolo on totta joka ikisessä hetkessä koko ajan. Se on niin ilmiselvää ja väkevästi läsnä koko lihassa ja sielussa, että minä en ainakaan  halunnut siitä sen takia juurikaan puhua (paitsi terapeutin luona). Itseasiassa se, mikä minua eniten auttoi suruni keskellä, mikä minua todellisesti kannatteli, oli ympärilläni olevat ystäväni, jotka todellakin tiesivät missä murheenlaaksossa vaelsin, mutta siitä huolimatta uskalsivat kuitenkin itse olla onnellisia ja iloita hetkistä.

Helposti sitä ajattelee, että surijan lähellä pitää surra ja vajota samaan suruun (näyttääkseen myötätuntonsa), mutta minun kohdallani tilanne oli aivan päin vastoin. Koin, että suurinta myötätuntoa oli se, että ystäväni uskalsivat elää elämäänsä eteenpäin normaalisti, ja näin vetivät myös minua valoon ja pitivät mukana kyydissä. He eivät pelänneet valittaa arkisia huoliaan, vaikka tiesivät minun käyvän läpi jotain niin kohtuutonta, että sen rinnalla mikään huoli tai valitus ei näyttäisi oikeutetulta. Siitä huolimatta, he olivat ihmisiä, aitoja, elämässä kiinni, ja heidän seurassaan minä tavallaan niin kuin sain "lomaa" omasta surustani ja tilanteestani. Sain toki surra, mutta vieläkin tärkeämpää oli se, että sain myös nauraa, ja sain unohtaa, sain elää heidän tilanteissaan ja heidän kanssaan. Kyse ei ollut tapahtuneen kieltämisestä, vaan todellisesta tilanteenlukutaidosta, intuitiivisesta herkkyydestä tajuta se, että et voi pelastaa jäihin uponnutta hyppäämällä itse sinne.

Siksi haluan tämän sanoa, että ihmiset uskaltaisivat olla ihmisiä, omia autenttisia itsejään sellaisen ihmisen lähellä, jonka olkapäällä kuoleman enkeli valvoo. Jos tiedät jonkun tutun käyvän läpi vaikeaa elämäntilannetta, niin älä silloin tavatessasi kysy, että "No, mitä kuuluu? (Jos kerran tiedät sen) Purista mielummin kädestä, anna sanaton halaus, kehu vaikka tyypin kampausta tai sano sanat: "Otan osaa". Älä kysymyksilläsi (tai uteliaisuudestasi tai teennäisestä myötätunnon näyttämisestä ) pakota toista sanoittamaan tilannettaan, vaan ole mielummin kuulolla silloin kun hän itse siitä haluaa puhua tai avautua.

Sekin on mielestäni tärkeä sanoa ääneen, että kun syvältä koskettavia asioita tapahtuu, niin oma reaktio voi olla jotain aivan muuta kuin mitä olisi etukäteen ajatellut. Eikä eri menetysten ja erojen kohdalla reagoi samalla tavalla. Se on myös ihan ok vaikkei olisi surullinen. Vaikkei itkettäisi ollenkaan. Tai tuntisi jotain ihan muuta kuin surua. Tai ei tuntisi mitään. Kyynelten määrä ei ole suorassa suhteessa rakkauden tai menetetyn ihmisen merkityksen määrään. Jokainen meistä kohtaa, reagoi ja "työstää" kohdalleen tulevia asioita omalla tavallaan ja harvoin se reaktio on niin kuin amerikkalaisissa draamaelokuvissa, joissa näyttelijä luhistuu samantien polvilleen huutamaan ja ulvomaan tuskaansa. Omassa sisäisyydessä tapahtuvat asiat voivat olla valtavia, vaikka ne olisivat näennäisen näkymättömiä. Silti jokainen menetyksen kohdannut kaipaa eniten myötätuntoa, hienotunteisuutta, tilanteen kunnioitusta ja elämän jatkumista mahdollisimman normaalina.

Pyydä lenkille, kahville, teatteriin, saunomaan, ajelulle, -mihin vaan tavalliseen toimintaan tai sano, että "aina saa soittaa". Sen sorttinen kunnioitus oli ainakin minun kohdallani erittäin tärkeää. Tiesin, että jos haluan avautua, niin olkapäitä on ja kyynelille tilaa. Mutta pelkästään se, että eri tilanteissa ihmiset näyttivät hienovaraisesti tietävänsä, että käyn läpi jotain kamalaa, mutta siitä huolimatta jatkoivat tavallisena omana itsenään olemistaan omissa hetken iloissaan tai murheissaan (tavallaan niin kuin mitään ei olisikaan tapahtunut ja silti on), niin se kannatteli. Todella ristiriitaista ja sekavaa, ymmärtääköhän kukaan mitä yritän nyt artikuloida?

Että hetken, pienen hetken kerrallaan voi valita elämän.

Elämä ja kuolema ovat vain hiuksenhienon langan päässä toisistaan. Niin kuin ilo ja suru.
Muistan yhden illan äitini kotona häntä saattaessamme kun siskoni kanssa katsoimme olohuoneessa telkkarista jotakin älytöntä ja äitini lepäili viereisessä huoneessaan omassa sängyssään. Jostain näkemästämme tai toisen kommentista tai katseesta aloimme yhtäkkiä siskoni kanssa nauraa aivan hillittömästi. Siis niin hulluna, että pissat meinas tulla housuun eikä kikatuksellemme meinannut tulla lainkaan loppua. No, sitten kun jossain vaiheessa nauru alkoi vähetä ja hengitys tasaantua, niin mieleeni kerkesi juuri välähtää ajatus siitä, että onko tämä nyt sopivaa nauraa räkättää täällä hysteerisenä kun äiti makaa kuolemaa odottelemassa viereisessä huoneessa? Ennen kuin ehdin teroittaa miekkani syyllisyysarsenaalista, niin viereisestä huoneesta kuului vaimea, mutta heleä ääni: "Ihanaa kun teillä on niin hauskaa!"

Ja sitten itkimme, itkimme lohduttomasti siskoni kanssa...

Kuoleman läheisyydessä toipuminen ei tarkoita sitä, että kaikki palautuisi ennalleen. Ei palaudu. Kuolema ja menetys on peruuttamaton. Mutta tietoisuus siitä, että asiat voivat vielä joku päivä olla hyvin vaikka elämä ei enää koskaan tulekaan palautumaan ennalleen, se on tärkeää. Menetyksestä ei koskaan tarvitse "päästä yli". Enemmänkin elää sen läpi. Sen kanssa. Ja siinä muodossa ja sillä intensiteetillä kun se milloinkin näyttäytyy.

Jokainen kuolema, joka on ollut osa tähänastista elämääni, ansaitsisi tulla kerrotuksi. Jätän tämän nyt tällä kertaa kuitenkin tähän. Palaan sitten joskus toiste aiheeseen mikäli se sieltä luontevasti tekstiini virtaa ja haluaa tulla kerrotuksi.

On kuitenkin tärkeää puhua kuolemasta. En halua, että sitä pelätään tai piilotellaan. Tai että sillä sairaalla tavalla mässäillään ja siitä luodaan viihdettä. Haluaisin, että kuolema olisi jotenkin näkyvämpi maailmassamme. Terveellä tavalla läsnä elämässämme ja todellisuudessamme. Että eri kuolemista voitaisiin puhua yhtä vilpittömän avoimesti ilman mitään suuria latauksia, niin kuin naiset puhuvat omista synnytyskokemuksistaan. Oli se sitten ollut ihan järkyttävää tai helppoa kuin heinänteko, kuolema ansaitsee yhtälailla tilaa tulla nähdyksi, koetuksi ja kuulluksi kuin syntymäkin. Näin ajattelen.

Joskin silloin kun kuoleman enkeli on väkevästi läsnä ja istuu olkapäällä, niin voi olla, että juuri silloin se henkilö ei siitä halua tai pysty puhumaan. Mutta tarkoitan nyt kuoleman näkymistä ja kohtaamista yleisesti yhteiskunnassamme; kotona, koulussa, mediassa.

Rakkaus ei koskaan kuole

Menettämäni rakkaat ihmiset ovat nyt siirtyneet muualle, heillä ei enää ole elämää täällä. Mutta minulla on. Minä olen menettänyt "vain" heidät, mutta he ovat menettäneet koko elämänsä. Minulla on vielä minun elämäni. Koko elämä elettävänäni. Heidänkin puolestaan. Ja todellakin aion pitää siitä huolen, että elän sen niin täydesti kuin pystyn.

Tiedän, että sen näkeminen ilahduttaisi heitä suunnattomasti. Tiedän, että se on ainoa asia, jota he koko sydämestään minulle toivovat. Eikä tämä johdu siitä, että satuin joululomalla lukemaan (puoliksi viihdyttävän, puoliksi lohduttavan) kirjan nimeltä "The top ten things that dead people want to tell you", hahaa! Tiedän sen siitä, että he toivoivat sitä minulle koko sydämestään jo elinaikanaankin (miksi se siitä kuoleman jälkeen muuttuisi?)

He toivoisivat minulle täyttä elämää. Vähemmän pelkoa. Uskallusta ja luottamista. Rakkautta.

Sitä he varmasti toivoisivat itselleenkin, jos vielä saisivat olla elossa.

Kaikki me, jotka täällä vielä saamme olla; veljeni, veljentyttöni, tätini, serkkuni, rakkaat ystäväni ja sinä lukijani, meillä on vielä tämä elämämme. Ja vaikka se on välillä erittäinkin haastavaa, niin meillä silti vielä on se. Tämä hetki. Tässä ja nyt. Toisemme.


Kukaan ei voi koskaan ottaa pois sitä mitä me olemme yhdessä kokeneet, kuinka paljon rakkautta välillämme on ollut ja on yhä. Ihmisen voi viedä ja yhteisen tulevaisuuden, muttei sitä mikä on ollut yhteistä ja jaettua. Se on ja pysyy. Ja se rakkaus kantaa. Edelleen. Ikuisesti.

Olen polkuni päässä, tuhansistani erään -
ja niitä on täynnä maa. On viileä ilta, 
eräs päivä on mennyt -
on painunut metsien taa.

Ei mikään voi kuolla, ei kukat, ei tuuli -
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee ja kukat jää taakse - 
ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki vain silmissä siirtyy - 
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten, tosi eilen, tänään - 
unen lailla rauennut lie.

Ei mikään kuollut, et sinä, en minä - 
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vai kuljin, minä kuljin - 
ja sinä. 
Jäi hymyily surullinen.

Aila Meriluoto: Jälkeenpäin





P.S. Nämä sanani ovat virranneet tähän tekstiin tänään yhtä voimalla ja vuolaasti kuin kyyneleet silmistäni. Niin pohjaton ja syvä on ikäväni. Rakkauteni.