Miss M salaisena vakoojana brittikoulussa

"It's Friday! Yay! Lovely to see you all!" ...Aloittaa koulumme yltiöpositiivinen ja tyylikäs rehtorismies joka perjantaiaamuisen staff-breakfast -miitingin.

Kyseessä on rennonpuoleinen infopläjäys juuri nyt ajankohtaisista koulua koskevista asioista. Istun opettajainhuoneessa nojatuolissa erityisopettajan vieressä ja popsin muina naisina poskeeni tarjolla olevia rasvamakkaroita, munakokkelia, papumössöä ja paahtoleipää. Papumössöä tosin en aio vastaisuudessa enää lautaselleni lapioida. Liian eksoottista. Eikä brittikeittiön kliseet aamuun jää, sillä joka perjantai lapset saavat lounaaksi fish n chips (kouluruokalaversion).

Hmm...rasva rauhoittaa...sanotaan....

Olen nyt ollut kuukauden päivät soluttautuneena tämän brittiläisen kasvukehdon ytimeen ja varsinaista operaatiotani edelsi useamman kuukauden sisäänajojakso lontoolaiseen elämänmenoon ja meininkiin. Uskottavassa arkeen ujuttautumisessa tärkeää on osata maan eettinen koodisto, työpukeutuminen ja puhetavat, ettei heti alkuunsa paljastu koulutus- ja kasvatusalan tupla-agentiksi.

HAVAINTOJA:

Opettajainhuone on avara ja valoisa ja istumapaikkoja pöytineen löytyy ainakin kahdellekymmenelle ihmiselle. Tila on yhdistetty keittiö-olohuone. Edelliseen vakoilukohteeseeni (Suomen Porissa) verrattuna tila on todellakin taukotila. Täällä ei näy työpisteitä, tietokoneita, ei seinienmittaisia kirjahyllyjä pursuilevine opetusmateriaaleineen eivätkä seinäpinnat ole ympätty täyteen kaikenmaailman OAJ:n infolippuja tai jälki-istuntolappuja vuodelta nakki. Tila on seesteinen ja siisti.

KOHTEEN SIJAINTI:

Primary School (reilu neljänsadan oppilaan yhtenäiskoulu) n. 5 km luoteeseen Piccadilly Circuksen metroasemalta Lontoossa.

Tiedustelutoimintani kohde on tavallinen valtion koulu, johon tullaan koulupiirin mukaan. Primary school aloitetaan täällä viisivuotiaana ja yhtenäiskoulussa ollaan kuudenteen luokkaan asti ennen siirtymistä secondary schooliin. Tehtävänkuvani on toimia apuopettajana ja avustajana 10-vuotiaalle viidesluokkalaiselle näkövammaiselle pojalle.

SALAKUUNTELU:

Opekokouksen aiheet ovat viime viikkoina koskeneet valtakunnallisia kokeita "sats", joiden parissa koulumme vanhimmat (kuudesluokkalaiset) parhaillaan painiskelevat. Sen lisäksi on puhuttu Ramadanin tuomista erityisjärjestelyistä kuten esim. vanhempien oppilaiden liikuntatunneilta vapauttamisesta paastoviikkojen aikana. Suurin osa oppilasaineksesta on muslimeja ja tulee (tai vanhemmat ovat kotoisin) Lähi-idästä tai Pohjois-Afrikasta. Meidän luokassa on oppilaita 25 ja kahdestatoista eri maasta mm. Egyptistä, Marokosta, Libanonista, Iranista, Syyriasta, Turkista, Portugalista, Puolasta, Espanjasta... Meitä opettajia/avustajiakin on Tanskasta, Hollannista, Australiasta, Italiasta, Intiasta...

NÄPPITUNTUMAA:

Koulu vaikuttaa olevan mielettömän rikas ja kirjava kasvualusta ja toimintaympäristö. Erilaisuus ja sen hyväksyminen tuntuu olevan luonnollista ja itsestään selvää kaikille koko ajan, sillä oppilaat ovat jo syntymästään lähtien tottuneet näkemään ja toimimaan monenkirjavien ihmisten kanssa. Suomen kouluissa ajoittain tarvittavat "suvaitsevaisuusluennot" tuntuisivat tässä ympäristössä täysin absurdeilta. -Ainakin mitä tulee ihmisten ulkonäköön, uskontoon tai etniseen taustaan.

Ulkonäkö on muutenkin aivan toissijainen asia ainakin vaatetuksen suhteen, sillä oppilaiden tasa-arvoista ulkoista olemusta puoltaa yhtenäinen koulupuku. Ketään ei siis pilkata siitä, että hänellä ei ole nyt muodissa olevaa merkkipaitaa päällään tai tiettyjä lenkkareita jalassaan. Kaikilla on samat vermeet. Myös minun on pukeuduttava siististi ja muodollisesti töihin, ettei liian epämuodollinen olemukseni herättäisi liikoja epäilyjä...

Lapsista myös näkyy selvästi se, että he tulevat ehjistä vahvoista perhe- ja sukutaustoista, missä aikuiset määrää ja lapset häärää. Vanhempia ja opettajia kunnioitetaan.

PEITENIMI:

Jos on oppilaiden nimet välillä haasteellisia minulle, niin niin on myös minun etu- ja sukunimeni heille. Sen tähden lapset ja kollegat kutsuvat minua miss M:ksi. Neiti Ämmä, hahahaa! Täällä kun opettajia kutsutaan miss ja mister se ja se. Aluksi se tuntui kamalan viralliselta ja etäiseltä, mutta kai siihen pikkuhiljaa tottuu.

PEITETARINA JA TEHTÄVÄNKUVA:

Harvat oppilaat tai kollegat tietävät, että olen suomalaisen erinomaisen opettajakoulutuksen saanut ihminen, jolla on usean vuoden työkokemus takana kieltenopettajana ja myös ryhmänvetäjänä teatterihommissa. Siksi joudun välillä pureman huultani etten avaa suutani ja ota "tilannetta haltuuni" ja rupea jakamaan tietojani, taitojani ja näkemyksiäni, -ainakaan heti suorilta. Olen ujuttautunut taloon apuopettajan ja avustajan roolissa, joten täytyy nöyrtyä hiukan ja mennä matalammalla statuksella. Tarkkailla, tutkailla, havainnoida ja tehdä mitä pyydetään. Ammentaa omasta osaamisestani hiljaa ja toimia tilanteen ja tarpeen vaatimalla tavalla. Ja se, ettei tarvitsekaan päällepäsmäröidä tai olla luokkahuoneessa pomon roolissa, kaikki langat käsissä, tuntuu ihanan vapauttavalta! Työn rentous ja mielekkyys tulee nyt siitä, että kymmenien oppilaiden sijaan, olen vastuussa vain yhden oppilaan opettamisesta/oppimisesta.

Työ on stressivapaata. Ilmestyn paikalle ja sovellan hetkessä parhaani mukaan toisten laatimia tuntisuunnitelmia. Kaikki se opettajantyöhön kuuluva tuntien suunnittelu, valmistelu, kokeiden laatiminen, korjaaminen, arviointi, kurinpito, opettajakokoukset, vanhempainillat ja viestittely eri suuntiin (sekä täällä vielä paljon työllistävä raportointi ja dokumentointi) on poissa. Tottakai osallistun oppituntien valmisteluun ja järjestelyyn, mutta päävastuu on luokan- ja erityisopettajan harteilla. Autan myös juoksevien asioiden hoitamisessa (leikkaa-liimaa-printaa-kopsaa) ja oikoluen mustavalko materiaaleja, jotka sitten käännän pistekirjoitukselle ja tulostan ulos.

Noin puolet päivästä olen pojan (sanotaan vaikka Henryn) kanssa luokassa muiden oppilaiden muassa ja autan häntä luokanopettajan toteuttaman opetuksen seuraamisessa/tehtävissä. Sanallistan hänelle kaiken mitä taululle tai screenille ilmestyy ja käytän erilaisia havainnollistavia apuvälineitä (pistekirjoitusta, kohoviivoittimia, -kuvia, -karttoja jne.) ymmärtämisen ja oppimisen tukena.

Osan ajasta opetan Henryä toisessa tilassa, erityisopettajan huoneessa, missä on puhuva tietokone, pistekirjoituskone, äänikirjojen kuunteluvehkeet, puhuva laskin ja kaikkea muuta mahdollista apuvälinettä, -manuaalista ja teknistä. Voi olla vaikka, että hän lukee pisteillä minulle ääneen jotain maantiedon aluetta (minulla on sama teksti edessä mustavalkoinena). Sen jälkeen tutkailemme yhdessä kohokuvioidulta karttapallolta maailman meriä ja mantereita. Sitten hän vastaa aiheesta esittämiini kysymyksiin joko suullisesti tai kiteyttää lukemansa tekstin/asian kirjallisesti pistekirjoituskoneella tai tietokoneella.

Jumppatunneilla (jotka muuten pidetään koulun katolla!) joku luokkatovereista on aina Henryn kanssa "yksi pelaaja" eli eri leikeissä ja tehtävissä parivaljakko juoksee karkuun tai yrittää ottaa palloa tms.yhdessä kiinni. Jos hän ei voi osallistua johonkin toimintaan mukaan, niin me pelaamme Henryn kanssa jalka- tai käsipalloa pallolla, jonka sisällä on kilisevä kulkunen tai juoksentelemme "piha-aluetta" ympäri käsikädessä ( ;

MISSIO:

Kaiken opettamiseni ja avustamiseni taustalla on ajatus Henryn itsenäisyyden tukemisesta. Saada hänet toimimaan ja opiskelemaan mahdollisimman hyvin ilman ulkopuolista apua. Niin, että hän pärjäisi jatko-opinnoissaan mahdollisimman omillaan. Operaation tarkoituksena siis on tehdä itseni tarpeettomaksi.

OPERAATION KESTO: Ainakin tämän akateemisen vuoden loppuun (heinäkuun loppu), joskin hyvin todennäköisesti vielä koko ensi lukuvuoden kesään 2020 saakka.

Lehtileikekuva koulumme tanskalaisesta
erkkaopesta entisten oppilaiden kanssa.

PROFIILI

Henry on ihan mahtava tapaus. Fiksu, hauska, sydäntä liikuttava, itsenäinen... Tulimme juttuun samantein. Useamman kerran päivässä hän saa minut nauramaan, liikuttumaan ja myös raivon valtaan. Hän on niin täyttä totta ja täysillä mitä on. Olemme hyvä tiimi. Hän on erittäin lahjakas matemaattisesti ja velho tietokoneiden kanssa (minä en). Hän taas ei niinkään pidä kirjoittamisesta, taiteista tai espanjan kielestä (minun vahvuuteni), joten oman intohimoni voimin pystyn inspiroimaan häntäkin innostumaan. Ja olisittepa saaneet viime viikolla olla kärpäsenä katossa kuuntelemassa kuinka hän esitti luokan edessä itsekirjoittamansa runon ääniefekteineen kaikkineen! Itseluottamusta häneltä ei puutu. Hän on kertakaikkisen valloittava persoona. Ja itsepäinen kuin mikä.

Hän osaa Lontoon metro- ja junaliikenneyhteydet ulkoa. Unbelievable! Hän aina kyselee minulta, että mitä aion tehdä illalla tai viikonloppuna, että olenko menossa jonnekin. (Häntä tosin ei juurikaan kiinnosta se mitä olen tekemässä tai kenen kanssa, mutta se mitä kulkuneuvoja tulen käyttämään, se kiinnostaa!) Sitten kerron minne olen menossa ja hän aivan täpinöissään kertoo minulle yksityiskohtaisesti miltä metroasemalta minun tulee lähteä, missä vaihtaa bussiin tai junaan tai toiseen metroon. Ja nauttii suunnattomasti kun saa auttaa minua suunnittelemaan menoni ja kulkuvälineeni etukäteen. Hän on pikku kävelevä reittioppaani! Viime viikonloppuna kun minulla oli vieraita Suomesta kylässä, niin hän ei ollut pysyä housuissaan suunnitellessaan meille Lontoo -kierrosta. Se tietysti sisälsi lukemattomia eri kulkuneuvoja ja -reittejä (nähtävyyksistä viis). Lopuksi hän vielä totesi, että sunnuntaina jos meillä ei ole muuta tekemistä, niin voisimme vaan ajella junilla ja metroilla edes takaisin ja kuunnella junien kuulutuksia. Hänen mielestään se olisi parasta mitä Lontoossa voi kokea! Oh man, how cooool is that!

TOP SECRET - ONLY FOR YOUR EYES:

Henry on saanut olla samassa koulussa jo eskarista lähtien ja tuntee koulurakennuksen kuin omat taskunsa. Ekalla viikolla kun olin suht koht pihalla kaikesta vielä, niin hänhän veti tätä blondia kuin pässiä narusta ja keksi aina uuden reitin ruokalaan tai ala-aulaan. Päädyimme milloin minnekin välinevarastoon tai kopiointihuoneeseen, -eikä sen tähden, että hän ei nähnyt ja oli eksyksissä, vaan silkasta vedättämisen ilosta ja uteliaisuudesta. Hän otti kaiken irti siitä kun minä en vielä tuntenut koulurakennusta ja osannut siellä kulkea. Mikä velmu!

Vietimme myös useamman oppitunnin erityisopettajan huoneessa pistekirjoja lukien ja hänelle mieluisia oppiaineita harjoittaen, vaikka meidän olisi pitänyt olla luokassa muiden kanssa opiskelemassa (oikeinkirjoitusta tai muuta hänen mielestään tylsää ainetta). Alussa kaikki oli vähän kaoottista, sillä lukujärjestykset ja niissä olevat poikkeukset loivat epätietoisuutta ja sählinkiä minulle siitä millä tunneilla olemme luokassa ja milloin opetan häntä toisessa tilassa. Henry taas oli niin vakuuttava tiedossaan, että uskoin häntä kun hän sanoi mitä ja missä milläkin tunnilla ollaan. Erkkaope taas saattoi olla muualla enkä pystynyt asiaa heti tarkistamaan. En myöskään osannut lainkaan epäillä Henryä. Hänhän on niin vilpitön ja avoin kaveri. Kyllä. Vilpitön ja avoin kymmenen vuotias poika! Haha!

MUITA MERKINTÖJÄ:

Huomionarvoista täällä on oppimisen akateemisuus. Tyypit ovat suomalaisen systeemin mukaisesti kolmasluokkalaisia ja opiskelevat äikän tunneilla mm. figuratiivisen kielen käyttöä (metaforat, idiomit jne.), virallisen (valitus)kirjeen laatimista ja tiivistelmien tekoa luetusta "tieteellisestä" tekstistä. Oppiaineista matematiikka ja äidinkieli ovat hyvin korostuneina. Sen lisäksi heillä on liikuntaa, espanjaa, science (kemia-fysiikka aiheista) sekä topic (mantsa, bilsa, uskonto, tai PSHCE = personal-social-healthcare- education viikottain vaihdellen). Steinerpedagogiikan puolestapuhujana tosin se on mielestäni vähän surullista, että taideaineita tai käsillä tekemistä ei juurikaan ole, paitsi ehkä oppituntien sisään upotettuna kuvan piirtämistä tms. Toisaalta urkinta-aikani on kestänyt vasta muutaman viikon, joten voi olla että en vielä ole ihan päässyt jyvälle kokonaisuudesta. Kouluvuosi kun on jakautunut useampaan lukukauteen (term) ja joka lukukaudelle voi olla omat oppisisältönsä ja -tavoitteensa.

Koulupäivät ovat pidempiä kuin Suomessa 9 am - 3.30 pm, mutta läksyjä saadaan huomattavasti vähemmän jos ollenkaan. Täällä ei viuhu punakynä, vaan kaikki meidän opettajien kommentointi on tehtävä vihreällä kynällä. Kuinka armollista, hihii!

Oppikirjoja ei ole lainkaan, vaan joka oppiaineeseen on koulun logolla varustettu työvihko, johon sitten liimataan tehtävänannot ja suoritetaan tehtävät. Jokaisen oppilaan pulpetilla on whiteboard, A4 -kokoinen taulu, johon aina ensin harjoitellaan opejohtoisesti tai parin kanssa uutta matikan asiaa tai vaikka äikän oikeinkirjoitusta. Se pyyhitään sienellä puhtaaksi ja taas on uutta tilaa merkitä asioita ylös. Ekologinen vaihtoehto se ainakin on kun ei kuluta vihkopaperia. Steinertaustaisena opena oppikirjojen puuttuminen ei ollut minulle mikään shokki. Hyvin tuntuvat oppivan ja ehkä vielä paremmin keskittyvän opetukseen kun edetään opetettava asia/aihe kerrallaan eikä oppikirjan sivujen mukaan.

Henryn luokanopettaja on erittäin hyvä työssään. Hänen tunneillaan vallitsee lähes rikkumaton työrauha (mitä nyt Henry välillä mielenosoituksellisesti hakkaa pistekirjoituskonettaan niin lujaa, että koulu saa seuraavaksi erikoistua kuulovammaisten lasten opetukseen, hehe!). Espanjantunneilla taas saa tuta nahoissaan aineenopettajana olemisen kirouksen kun siitä pienestä kiltistä Miriamistakin saattaa kuoriutua aivan riivattu pikkupiru... Hohhoijjaa! Tätä mystistä lainalaisuutta pääsenkin nyt tarkastelemaan salaa. Mistä se kumpuaa, että jonkun opettajan tunneilla ollaan kuin herrantertut ja toisen tunneilla voi käyttäytyä miten huvittaa... Erittäin mielenkiintoinen näköalapaikka minulla nyt tutkia ja tarkastella tätä ilmiötä. Vuodan sitten heti julkisuuteen (aineenopekollegoilleni) tietoni jos onnistun jollain tavalla operaationi aikana valottamaan tätä mysteeriä.

Yleisesti ottaen ilmapiiri on aika huoleton ja positiivinen. Oppilaita opetetaan kannustamaan ja tsemppaamaan toisiaan oppimisessa ja antamaan positiivista palautetta. Jokaviikkoisissa päivänavauksissa (assembly), missä koko koulu kerääntyy saliin kuuntelemaan rehtorin teemapuhetta vaikka ahkeruudesta tai toisten huomioon ottamisesta, jaetaan "golden medal" yhdelle oppilaalle joka luokalta. Positiivisuuden ja kannustuksen (palkintojen) kautta edetään. Luokanopettaja myös jakaa viikon aikana "golden tickets" (keltaisia paperilippuja) niille oppilaille, jotka ovat osoittaneet erityistä ahkeruutta tai taitoa jonkun opeteltavan asian suhteen. Ja nehän ovat vähän maagisia ja hartaasti toivottuja lasten keskuudessa!


LISENCE TO LEARN

Tietysti se johtuu myös kansan luonteesta ja olemuslaadusta, mutta vaikuttaa siltä, että virheiden tekemistä ei paljoa pelätä. Oppilaat voivat vastata väärin, yrittää uudestaan, vastata taas väärin, olla ihan pihalla ja siltikin haluta osallistua koko ajan, -ja kukaan ei naura tai pilkkaa. Luokan eteen hingutaan esiintymään ja pieniä puheita voidaan pitää lennossa aiheesta jos toisestakin. Ja se välillä hämmästyttää tätä opetusmaailman vakoojaa, sillä aikaisemmissa  tarkkailuluokissani oppilaat ovat lähes järestään kammonneet esiintymisiä. Virheiden tekemisen ja naurunalaiseksi joutumisen pelko kun tuntuu lukkiuttavan yhden jos toisenkin maijan ja matin opintietä Suomessa. Ja se on hyvin valitettavaa.

Tämä paikka on myös erittäin hyvä oppimisen kohde minulle. Briteissä asiat tehdään aina vähän sinne päin, kevyesti ja huolettomasti. Ihan ok on tarpeeksi hyvä. Ei juurikaan ole suorittamismentaliteettiä. Asiat soljuvat omalla painollaan, -ja harvoin niin kuin oli suunniteltu. Silti tilanteissa luovitaan suvereenisti eikä koskaan jäädä tuleen makaamaan ja pohtimaan (syyttämään itseä tai toisia) miksi asiat menivät niin kuin menivät. Keskitytään vaan luovimaan eteenpäin ja seuraavaan tilanteeseen ja hetkeen. Asioita ei tehdä välttämättä alusta loppuun, perusteellisesti yksi asia kerrallaan oleelliseen keskittyen, vaan niitä tehdään kummallisesti pintapuolisesti päällekkäin, samaan aikaan ja joskus jopa oleellinen unohtaen. Mutta se ei haittaa! You just have to go with the flow!

Tällaiselle suomalaiselle pedantille saksanopettajalle se voi välillä olla hiukan turhauttavaa kun haluaisi niin kovasti tehdä koko ajan täydellistä pilkuntarkkaa työtä ja suunnitella ja ennakoida kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Toisaalta olen viimeisen vuoden aikana ollut aika vahvassa "ranteiden löysäämis" -projektissa, joten uskon muutoksen lähtevän ensisijaisesti sisältäpäin. Jos olisin edelleen selviytymis- ja suoriutumismoodissa, niin pelkästään olosuhteita vaihtamalla tuskin olisin päätynyt rennompaan työhön. Sisältä ulos. Niin muutos tapahtuu.

Se, että joutuu hetkessä improvisoimaan ja käyttämään luovuutta ei stressaa minua ollenkaan. Mutta se, että olen suunnitellut kaiken valmiiksi miten ja missä tahdissa on edettävä, niin sen -itseluoman tai ulkopuolelta tulevan- vaateen toteuttaminen luo ne suorituspaineet. Stressi tulee pitkälti siitä, että luotan vain itseeni ja omaan voimaani (suunnittelu, hallinta, kontrollointi), mutta kun omavoimaisuuden harha alkaa murentua ja alta paljastuu suurempi virta, jonka kyytiin uskaltaa hypätä, niin silloin taketuminen hellittää. Tekee niiiiin hyvää päästää irti ja luottaa hetkeen, vaikka lopputulos olisikin puolet siitä tasosta mihin on tottunut pingottamalla pääsemään. Ja se on silti perfecty fine!

VAARAN VYÖHYKKEELLÄ

Hyvin näkyväksi on tullut myös se tosiasia miten Suomessa inkluusion käsite toimii valepukuna säästämiselle. Kyllä, suomalaiset opettajat ovat maailman parhaan koulutuksen saaneita, kaikki maistereita, mutta se ei silti tarkoita, että me olisimme jotain supermiehiä ja -naisia. Sen turvin ei voida ajatella luokan-/aineenopettajan handlaavan yksin lähes kolmenkymmenen oppilaan kanssa, joista kymmenellä on jokin diagnoosi tai erityisemmän tuen tarve. Se on täysin mahdotonta!

Inkluusiossa on kyse siitä, että kaikenlaisen tuen tarvitsijat opiskelevat samassa luokassa eikä ns. apukouluja tai tarkkailuluokkia enää ole. Noh, sehän tietysti tarkoittaisi sitä, että sen tuen on sitten tultava sinne luokkahuoneeseen missä oppiminen tapahtuu! Eli kouluavustajien ja erityis- ja resurssiopettajien voimin. Mutta sellainen tuntuma on, että harvassa Suomen koulussa kaikki se henkilöstöresurssi on olemassa mitä tarvittaisiin parhaimman mahdollisen opetuksen takaamiseksi. Opettajat vetelevät työssään äärirajoilla ja ihmettelevät hiljaa mielessään koko inkluusio-ideaa... Pahimmassa tapauksessa tukea tarvitsevat tuetta jäävät oppilaat saattavat sabotoida koko luokan oppimista.

Täällä meitä saattaa parhaillaan olla neljä aikuista luokkahuoneessa opettajan lisäksi (minä erityisavustajana, erityisopettaja, yleinen kouluavustaja sekä erkkapedan harjoittelijaopiskelija) Siinä on apua tarjolla jokaiselle oppilaalle ja luokkatilakin antaa mahdollisuuden vaikka kokoontua pienemmän porukan kanssa takapöytiin tekemään tehtäviä avustajan kanssa hitaammassa tahdissa.

Luulen, että henkilöstöresurssien määrä on täällä suurempi, koska tarjolla on paljon matalamman palkan työvoimaa ja koska opetus tuntuu pääsääntöisesti etenevän välkympien ehdoilla, niin järjestelmässä tarvitaan apuhenkilöitä pitämään muut jotakuinkin mukana samassa veneessä.

Suomea hehkutetaan aina PISA raporttien tultua ja koulusysteemiämme tullaan ihmettelemään joka maailman kolkasta. Siinä on paljon hyvää, erinomaista, se on selvä! Mutta ihmettelen vain, että milloin se inkluusiokupla oikein puhkeaa ja tajutaan, että jotain on todella tehtävä ja pian, jotta opettajat ja oppilaat oikeasti saisivat tarvitsemansa tuen luokkahuoneisiin. Hienon termin ja ideaalin verukkeella meitä on vähän niin kuin huijattu. Teemme tupla-triplatyön lähes yksin, mutta sehän ei tietenkään näy palkassa. No, kyllä se varmaan jossain vaiheessa siellä PISA tuloksissa ehkä näkyy. Sitten voi strategiajohto ottaa tilanteen tosissaan ja myöntää keisarin uudet vaatteet. Sen sijaan, että Q suunnittelisi kouluihimme jälleen uusia digiloikkalaitteita ja teknisiä vempaimia, voisi miss Moneypenny suoltaa rahoitusta henkilöresurssien lisäämiseen! Opettajan rannekellosta ei tarvitse singota miehenkestävää siimaa. Se mitä oppilaat tarvitsevat on inhimillinen läsnäolo ja oppimiseen tarvittava tuki. No shit Sherlock!

Jälkihuomautus: vaikka strategiajohto arvostaakin PISA -tutkimusten tuloksia, niin on hyvä pitää mielessä mitä niillä mitataan (oppilaan kognitiivisia ja akateemisia taitoja). Tärkeitä taitoja toki, mutta itse pidän ihmisyyden ja elämän kannalta tärkeämpinä taitoina mm. tietoisuustaitoja, itsetuntemusta, tunnetaitoja, luovuutta ja sovelluskykyä, kykyä empatiaan, yhteistyökykyä, toisten huomioimista, itseluottamusta, sisäistä rauhaa, rohkeutta ilmaista omia ajatuksiaan, joustavuutta, oman olemisensa ja työskentelynsä ohjaus- ja hallintakykyä, vastuuntuntoa, kokonaisuuden hahmottamiskykyä, sitkeyttä, kykyä ajatella boxin ulkopuolella, kykyä pitää huolta itsestä, toisista ja maailmasta jossa elämme jne.jne. Näitä taitoja ei niissä testeissä mittailla. Mielestäni nämä taidot ovat kuitenkin avaimia siihen, että voimme elää ihmisiksi, uskallamme luoda ja elää omannäköistä elämäämme ja kokea elämämme mielekkääksi ja tarkoitukselliseksi.


DIPLOMAATTINEN KOSKEMATTOMUUSVIITTA:

Tämä opetus- ja kasvatusalan kohde missä nyt olen missiotani toteuttamassa on vain yksi kouluyksikkö suuressa kirjavassa koulujen viidakossa. Se on sanottava, että Lontoossa koulujen välillä voi olla suunnattomia eroja käytännöissä, oppisisällöissä, opetuksen tasossa, kustannuksissa jne. Suomeen verrattuna meininki on tosi villiä. Asuinalueesta, lompakon paksuudesta, koulun statuksesta (yksityinen, itsenäinen vai valtion) opetus voi vaihdella huomattavasti.

Talvella kun podin oman opettajuusmotivaationi katoa ja samaan aikaan kuulin kauhutarinoita täällä koulumaailmassa työskennelleiltä tutuiltani, ajattelin etten suurin surminkaan aio hakeutua opetusalan hommiin täällä. Toisin kävi. Ja olen vilpittömän iloinen siitä. Tykkään työstäni ja olen onnekkaasti soluttautuneena suht pieneen ja toimivaan kouluympäristöön. Haluan jatkossakin tarkkailla operaationi etenemistä ja tulen raportoimaan teille havaintojani ja kokemuksiani. Seuraava kommenttini voi olla ehkä hiukan rasistinen, mutta en ole ollenkaan niin varma että kokemukseni lontoolaisesta koulusta olisi näin positiivinen jos opettaisin jossain yksityisessä koulussa rikkaiden aristokraattien hemmoteltuja lapsia. Anteeksi.

Jos joisin kirkkaita, niin kylmä vodkamartini oliivilla ja sitruunalla tekisi nyt terää. Taidan kuitenkin palkita itseni kultaisella lipulla tähän asti hyvin suoritetusta työstä!

Opetus- ja koulutuskonsultoinnin tiedusteluasiantuntija (osint, humint)
Double agent Miss M, koodinimi: Maire
SUPO and Her Majesty's Secret Service M16 Educational sector

                                                                              

SULLE SILMÄNI ANNAN

Tämä kirjoitukseni on näkövammaisuudesta. Lempiaiheestani. Eikä vähiten siksi, että kaksi elämääni merkityksellisimmin vaikuttanuttta - kertakaikkisen rohkeaa ja rakastettavaa- ihmistä olivat täyssokkoja.

Isäni ja äitini.

Näkövammaisuus tuli jälleen osaksi elämääni nyt kun aloitin työt täällä Lontoossa 10v. sokean pojan erityisavustajana. Koulu, jossa työskentelen on ihan tavallinen State's School, mutta erityisopetuksensa osalta se on keskittynyt näkövammaisten oppilaiden opettamiseen. Seuraavalla kerralla avaan teille enemmän työtäni (en malta odottaa, että pääsen siitäkin kirjoittamaan), mutta nyt haluan muistella ja maistella, tunnustella ja taputella sitä todellisuutta missä silmillä näkemisen kykyä ei ole. Ja sehän on kaikkea muuta kuin pimeyttä!

Monet ovat sanoneet, että uusi työni on kuin minulle tehty, sillä perhetaustastani johtuen osaan luontevasti toimia näkövammaisten kanssa, sokkojen maailmassa. No, tavallaan kyllä, mutta se sokkojen maailma on ihan tämä sama maailma missä me kaikki elämme. Toteamuksessa on jotakin samanlaista lievää absurdiutta kun jos työskentelisin näkevän oppilaan kanssa ja joku sanoisi, että työhän on kun nakutettu minulle koska osaan toimia niin hyvin näkevien ihmisten kanssa. Haha.

Ymmärrän kyllä täysin mitä kommenteilla tarkoitetaan. Olen saanut tuntea elämässäni ihmisiä, joilta puuttuu yksi aisti ja siksi näkövammaisuus on minulle jotain entuudestaan tuttua. Tämän kokemuksen myötä en kuitenkaan ole saanut mitään supervoimia tai ihmeellisiä taitoja, olen vain saanut nähdä, että sokeat ihmiset ovat aivan tavallisia, samanlaisia ihmisiä siinä missä me näkevätkin. Vain se yksi aisti millä maailmaa voi hahmottaa on puutteellinen tai puuttuu heiltä kokonaan.

Jokainen näkövammainen on ihan oma persoonansa niin kuin jokainen näkeväkin. Joidenkin kanssa tulee paremmin juttuun ja toisten kanssa kemiat eivät aina välttämättä niin kohtaa. Joku on itsenäisempi ja toinen tarvitsee enemmän apua. Joku on juoppo ja toinen on absolutisti. Joku on lahjakas kuvataiteellisesti ja toinen taas urheilussa. Jotakuta on helppo lähestyä ja toisen kiertää kauempaa. Ei siinä mitään sen kummempaa.

Yksi asia mikä särähti korvaani jo pienenä tyttönä, oli "kompensaatiopuhe". Usein kuulin jonkun toteavan vaikka isästäni, että "Hän on sokea, mutta aivan virtuoosi musiikillisesti", "Hän ei näe, mutta soittaa kuulkaa viittä soitinta mennen tullen ja hänellä on absoluuttinen sävelkorva", "Hän on näkövammainen, mutta osaa kuutta kieltä ja VR:n juna-aikataulut ulkoa".... Tai äidistäni, että " Hän ei näe, mutta laittaa kaiken ruuan itse ja leipoo", "Hän on sokea, mutta hoitaa silti kodin ja lapset itse", "Hän on näkövammainen, mutta niin positiivinen ja valoisa ihminen".

Mikä helvetin MUTTA? Ihan kuin sen jälkeinen virke vasta antaisi oikeutuksen sille ihmiselle olla olemassa ja olla mitä on?

Mitä jos onkin vammainen ja täysin lahjaton ja vielä vittumainen luonteeltaankin?

Miksi vammaa tarvitsee kompensoida jollakin tavalla? Eikö se pelkkä fakta riitä? Eikö ihminen itsessään riitä? Voisiko mutta -sanan korvata ja -sanalla?

Paljon melua tyhjästä

Minulta on monta kertaa elämäni aikana kysytty, että minkälaista oli kasvaa näkövammaisten vanhempien lapsena? Ja aina (vielä edelleenkin) joudun jotenkin oikein ponnistelemaan miettiessäni, että miten se oma elämäni lapsena oikein poikkesi muiden elämästä? Välillä on myös vaikea erottaa mitkä asiat johtuivat vanhempieni persoonasta, kasvatusperiaatteista tai mitkä heidän vammastaan?


Äitini piti hyvin tarkkaan huolen siitä, että vanhempieni näkövammaisuus ei millään muotoa "rasittaisi" meitä lapsia. Toisaalta hän myös halusi olla mahdollisimman itsenäinen. Meillä kävi kodinhoitajia, aikakausilehtien lukijoita ja lähikauppiaan kanssa oli sovittu, että ruokaostokset tilataan puhelimitse ja kuljetetaan kotiimme. Meillä oli kaikki mahdolliset näkövammaisten apuvälineet puhuvasta vaa'asta puhuvaan laskukoneeseen ja myöhemmin tietokoneeseen. Äänikirjoja, pistekirjoituskoneita, -kirjoja, -kelloja, -rubiikinkuutioita ja pelikortteja...you name it!  


Tietenkin olimme vanhempiemme silminä tarpeen vaatiessa. Luimme mustavalkopostit, junien lähtölaiturit valotaululta tai ostoksilla ollessamme kerroimme minkä värinen mikäkin vaate on. Luimme vanhemmillemme käyttöohjeita tai tuoteselostuksia, kuvailimme ympäristöjä, joissa kuljimme tai tarkistimme kinkkumittarin lukeman jouluaattona. Tavallisia asioita, joita teimme ihan luonnostamme.

Äitini oli himoneuloja ja hänen lankakeränsä olivat merkattu pistekirjoituksella. Meillä oli aina opaskoira, joka vei isäni hoitamaan pankki-, vero- tai apteekkiasioita. Koira, joka oli niin kiinteä ja rakas osa perhettämme, että vieläkin saatan unissani tapailla heitä tai tirauttaa pienet itkut ikävöidessäni heitä (kaikkia kolmea) ja heidän jaloa, palvelualtista ja ilontäyteistä olemuslaatuaan.

Elin ihan samanlaista vapaan lähiölapsen elämää kuin muutkin kaverini 70-90 -luvuilla: suurin osa vapaa-ajasta vietettiin ulkona pihalla leikkien ja pelaten, metsässä seikkaillen tai pulkkamäessä riehuen. Ainoa ero oli, että illalla kotiin tullessani en saattanut ulkoa katsoessani tietää onko meillä ketään kotona, jos kotona ei ollut valoja päällä. Vanhempani kun pystyivät hoitamaan kaikki arkiaskareensa pilkkopimeydessä. Perhearkemme oli aika tavallista, vaikka välillä olikin ihan pimeetä touhua.Kommelluksia, komiikkaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita tosin saattoi kuulua normipäivääni enemmän kuin muilla.
       
Missä ikinä perheemme kulkikaan, meidät kyllä huomattiin. Ja se oli välillä vähän kiusallista. "Kiljusen herrasväki -meininkiä". Sokeat vanhemmat valkoiset kepit heiluen, kolme lasta ja opaskoira (joskus myös kani ja marsu) käsipuolissa roikkuen. Opin aika hyvin lukemaan toisten ihmisten katseita. Sisälsivätkö ne ihmettelyä, uteliaisuutta, kriittisyyttä, sääliä, kauhua, tympeää tuijotusta, myötätuntoista avuntarjontaa, tavallista toisen ihmisen kohtaamisen energiaa vaiko tekopyhää itseään kohottavaa "ystävällisyyttä". Varmaa on se, että kun meidän poppoo oli liikkeellä, niin katseet kiersivät!

Pienenä tyttönä en pitänyt huomion keskipisteenä olemisesta. Varsinkin vieraiden läsnäollessa olin tosi ujo ja näkymätön. En koskaan näyttänyt raivoisia tunteitani, vaatinut tilaa itselleni tai ollut huomionhakuinen. Niitä taitoja olen opetellut vasta myöhemmin. Paremminkin luimin pitkin nurkkia ja olin vähän niin kuin en olisikaan. Olin tarkkailija ja pohtija. Sulauduin kukkamekossani suvereenisti aikakauden kukkatapetteihin. Hyvä jos uskalsin edes vastata jos minulta kysyttiin jotain. Olin ujopiimä ja kuopus. Eikä näkymättömyyteni johtunut siitä, että vanhempani eivät nähneet, sillä siskoni ja veljeni, samojen vanhempien lapset, kyllä näkyivät ja kuuluivat. Mielestäni aina vähän liikaakin, hehhe!

Erilaisuus herättää huomiota, ja varsinkin Suomessa, joka on hyvin homogeeninen kollektiivi. Ymmärrän kyllä sen, että voi olla jopa pelottavaa kohdata ihminen jolla on mahdollisesti eriväriset tai -kokoiset silmät tai toinen sojottaa itään, toinen länteen tai molemmat pyörivät ympäri kuin hedelmäpelissä. Voi olla ahdistavaa ettei saa toiseen ihmiseen katsekontaktia. Voi tulla helposti sellainen olo, että ihmisellä ei hissi kulje vintille asti, koska hän näyttää niin oudolta. Se on kuitenkin vain pintaa. Mutta se voi hämätä ja synnyttää ennakkoluuloja. Enkä minäkään ole niistä vapaa vaikka kuinka olisin saanut nähdä erilaisuutta elämäni aikana.

Katse

Joku aika sitten käteeni osui artikkeli äidin ja vauvan katseen kohtaamisen tärkeydestä. Siitä, että lapsen identiteetti muotoutuu äidin katseen alla, katseiden kohtaamisten kautta. Että lapsi alkaa nähdä itseään sen katseen sävyn myötä mikä äidillä on (rakastava, välinpitämätön, tuomitseva, torjuva jne.)

Olin vielä jossain ruokakaupassa naistenlehtien osastolla kun jähmetyin paikalleni sitä lukemaan. Tuli yhtäkkiä sellainen kauhea olo, että mikä minussa nyt on jäänyt kehittymättä tai olenko aivan täysin maanantaikappale ihmisenä, sillä minun ja äitini katseet eivät ole koskaan kohdanneet? Tässäkö nyt on selitys "valuvikaani", siihen etten koe olevani ihan normipirkko vaan välillä ihan fuckedup elämässäni?

No, hetken päästä vedin syvään henkeä ja rauhoituin. En edes pystynyt kuvittelemaan sitä todellisuutta etteikö äitini olisi nähnyt minua kokonaisena ihmisenä, juuri sinä ihmisenä mikä milloinkin olin hänen elinaikanaan. Tiedän 100%:sti että hän kyllä näki minut. Minä kyllä tulin nähdyksi täysin ja kokonaan, vaikkakaan en fyysisillä silmillä. Itseasiassa uskon hänen edelleenkin näkevän minut -juuri tällaisena kuin nyt olen- vaikkei hän täällä fyysisessä todellisuudessamme enää vaellakaan.

Muistan elävästi äitini rakkaudelliset, toruvat, lempeät tai loukkaantuneet "katseet" selässäni tai joka solussani, tilanteista riippuen, vaikka ne eivät välittyneetkään hänen silmistään. Katsetta tai katsomisen kykyä tärkeämpi on todellakin se katsojan mielentila. Tunteen laatu. Se välittyy vaikka olisi kuurosokea ja mykkä ja makaisi neliraajahalvaantuneena sängyssään.


Tietysti olen pohtinut elämääni, lapsuuttani, vanhempiani ja sitä maaperää missä olen saanut kasvaa. Jokaisella meillä on omat haavamme, torjutuksitulemisen kokemuksemme ja näkymättömyytemme. Omat sokeat pisteemme ja kohtaamattomat katseemme. KAIKILLA MEILLÄ ON oma reppumme kannettavana ja pengottavana, oli vanhemmat sitten näkeviä tai sokkoja, rikkaita tai rakkaita, köyhiä tai varkaita.

Ikäkaudesta riippuen suhteeni vanhempiini on vaihdellut. Pikkutyttönä en oikeastaan edes ajatellut vanhempieni olevan mitenkään poikkeavia. Sitä vaan otti luonnostaan sen, että meidän vanhemmat ovat tällaisia, parhaan ystäväni vanhemmat ovat tuollaisia ja toisen hyvän ystäväni vanhemmat taas ovat sellaisia. Ei siinä ollut mitään erilaisuus-tavallisuus tai vammaisuus-normalius -aspektia olemassa.

Ala-asteella muistan pari kertaa joutuneeni jonkun tasoisen kiusaamisen tai nälvimisen kohteeksi parin "pahiksen" toimesta kun he esittivät minulle jotenkin inhottavia kysymyksiä ja ilkeitä kommentteja vanhempieni näkövammaisuuteen liittyen. Tunnen vieläkin nahoissani sen ivallisen naurun kun he revittelivät edessäni vuoronperään miten vanhempani missäkin tilanteessa todennäköisesti toimisivat. Se ei totisesti tuntunut hyvältä. Se loukkasi. Ja syvältä.

Teininä häpesin sitä, että vanhempani olivat sokeita, enkä halunnut ollenkaan näyttäytyä julkisesti heidän seurassaan jos mahdollista (riparikirkko oli pahin kun olin saanut uusia ystäviä, jotka eivät vielä tunteneet vanhempiani). Ja auta armias jos olin ihastunut johonkin poikaan, niin en kuollaksenikaan olisi halunnut hänen näkevän vammaisia vanhempiani. Nyt ihan naurattaa koko juttu. Ja itseasiassa jopa vähän hävettää se, että silloin niin häpesin.

Olen ollut siinä mielessä erittäin onnekas, että minulla on useampi hyvä ystävä, jotka olen tuntenut  lähes läpi koko elämäni. Heille vanhempani olivat pikkutytöstä lähtien tuttuja ja tavallisia ja perheemme kuin toinen koti. Myös teininä ja aikuisuuden kynnyksellä hengailimme kaikkein mieluiten meillä, ehkä siksi, että vanhempani olivat aika rentoja ja huumorintajuisia, eikä koskaan tullut sellainen olo, että olisi tullut kyylätyksi (henkisesti tai fyysisesti).

Nuorena aikuisena taas kun asuin Saksassa, oli aina aika kiva tuoda joku uusi tuttavuus äitille kylään (isäni kuoli kun olin 15 v.), sillä  pidin äitiäni aika coolina ja erityislaatuisena ihmisenä, jonka seurassa kaikki viihtyivät. Hän oli ihminen, josta vaan ei voinut olla pitämättä.

Perisynti

Sitten tuli tietysti sekin vaihe kun penkoilin omaa lapsuuttani, availin menneisyyden kaappejani ja tunnelukkojani ja ajattelin vanhempieni -jos nyt ei ihan"traumatisoineen"- niin ainakin jättäneet minut vaille ja vajaaksi monin eri tavoin. Ajattelin jääneeni vaille sitä taikka tätä koska vanhempani olivat mitä olivat.

Oivalsin kyllä aika pian myös vanhempieni jääneen vaille sitä taikka tätä, koska heidän vanhempansa olivat jääneet vaille sitä taikka tätä... Näin kuinka tietyt käsittelemättömät asiat (vaikka alemmuudentunne tai häpeä tai marttyyriuus tai tunteiden kohtaaminen/kohtaamattomuus) periytyvät sukupolvelta toiselle, ilmentyen aina vaan uudestaan ja uudestaan uusissa vaatteissa eri yksilöissä ja sukupolvissa.

Same same but different.

Kaikki me olemme tavalla tai toisella edeltäjiemme uhreja. Kaikki olemme jääneet vajaaksi jostain jollakin tavalla. Kannamme omien vanhempiemme tai perhe- ja sukuhistoriamme "syntejä" siihen saakka kunnes rohkaistumme tutkailemaan niitä, otamme vastuun itsestämme ja elämästämme ja onnellisuudestamme. Hyväksymme sen mitä on ollut ja mitä on nyt. Asetumme toisen asemaan jotta ymmärrys voi meidät vapahtaa. Ja opettelemme ulos perityistä ajatus-ja toimintamalleistamme.
Anteeksianto ja myötätunto toimivat tässä väkevänä rakkauden polttoaineena. Alamme pikkuhiljaa nähdä itsemme, elämämme ja mahdollisuutemme toisessa valossa.

Kerran kun pääsin lihassani kiinni vahvaan hylätyksitulemisen kokemukseen lapsuudessani, jouduin melkein samantien myös hilittömän kiukun riivaamaksi. Tunsin raivoa äitiäni kohtaan, joka ei ollut pystynyt estämään erästä välikohtausta tapahtumasta. Välikohtausta, jonka johdosta tunsin suunnatonta turvattomuutta ja hylätyksi tulemisen tunteita. Olin vihainen ja raivoissani. Tunsin että minusta ei oltu pidetty huolta. Minua ei oltu suojeltu.

Jonkin aikaa raivottuani välähti verkkokalvoillani yhtäkkiä eräs vanha mustavalkokuva äidistäni pikkutyttönä. Kuvassa hän on ehkä neljän-viiden vanha, talvisessa maisemassa poplaritakki päällä, karvahattu päässä ja järkyttävän liikuttavat pullonpohjasilmälasit silmillään. Hän työntää nukkelaumaa potkukelkassaan... Ja sillä hetkellä jokin liikahti sydänalassani ja aloin vain itkeä. Tunsin niin suurta myötätuntoa äitiäni kohtaan, että se raivo katosi sille tielleen.

Tiehän on tietty pitkä ja kivinen ja loputon (välillä myös hauska, vapauttava ja jännittävä), mutta muuta mahdollisuutta ei ole kuin katkaista napanuora ja kasvaa omaksi itsekseen. Aikuiseksi.

Vasta sitten voi lauleskella Kummelien biisiä "My mother was a martyr...my father was a martyr...my brother was a martyr... -but I chose the other way".

Tietä tallustellessaan on silti hyvä pitää fokus kulloisessakin maisemassa ja hetkessä. Ettei taivaltaessaan katse valu liian usein vanhoihin kengänkärkiin. Muuten voi käydä niin, että loppumetrin häämöttäessä tajuaa missanneensa suurimman osan matkastaan.

Vasta pitkälti yli kaksikymppisenä aloin nähdä äitini sinä ihmisenä mikä hän oli. Kokonaisena ihmisenä.

Hän oli aivan omaa luokkaansa ja tavallinen kuin mikä. 
Käsittämättömän rohkea ja silti niin pelokas. 
Kirkkaan heleä ja valoisa henki, joskin myös omien haasteidensa sumentama. 
Hän oli vaillinainen ja täydellinen. 
Hento ja herkkä, mutta äärimmäisen lujaa tekoa. 
Sivistynyt ja älykäs kuin mikä, ja välillä niiin tyhmä. 
Lämmin ja pehmeä, ajoittain viileä ja välinpitämätönkin.
Hersyvän hauska ja melankolinen. 

Kaikki me olemme niin paljon ja kaikkea. Olemme omalla tavallamme vaillinaisia ja teemme virheitä. Omassa inhimillisyydessämme olemme samaan aikaan keskeneräisiä, silti täydellisiä ja rakastettavia.

Olen saanut elävässä elämässäni nähdä ja kokea kuinka ihminen voi elää täysin onnellista ja täysipainoista elämää vaikka yksi aisti puuttuisikin. Voin silti heti suorilta todeta etten olisi koskaan pystynyt tai tule koskaan pystymään siihen mihin omat vanhempani pystyivät. Vanhempiini verrattuna minä olen tämmöinen hemmoteltu kermaperse, joka makoilee täällä Lontoossa luxuskämpän sohvalla ja tuskailee sitä, että sipsipussin sisälle on tungettu 6 pientä pussia.

Ajattelen heitä suurella lämmöllä ja kunnioituksella tänä päivänä.

Valoa pimeään

Myöhemmällä iällä äitini työskenteli Näkövammaisten Keskusliitossa alueohjaajana ja auttoi vastasokeutuneita ihmisiä pääsemään takaisin kiinni arjen rutiineihin näkökyvyn menettämisen jälkeen. Muistan kuinka hän kerran totesi, että työssä vaikeinta ei suinkaan ole opettaa ihminen pesemään pyykkinsä, paistamaan kalapuikkonsa tai silittämään kauluspaitansa, vaan saada valettua uskoa, toivoa ja valoa mieleen, joka on täysin masentunut siitä, että näkökyky on mennyt. Niin kuin koko elämä olisi tullut tien päähän.

Se oli mielestäni viisas huomio.

Ei tarvitse edes menettää näköään kun ihan pienikin vastoinkäyminen saattaa laittaa ihmisen mielen takertumaan siihen vallitsevaan kurjuuteen niin syvästi että kieltäytyy näkemästä mitään hyvää tai valoisaa missään tai kenessäkään. Se on hyvin inhimillistä ja ymmärrettävää (ja varmaan myös kuuluu prosessiin) että menetyksen jälkeen tulee väistämättäkin luopumisen suru ja masennus. Ja siellä pimeydessä on varmasti saatava jonkun aikaa rauhassa itää kunnes tulee halu ja tahto takaisin valoon.

Tosin on myös äärimmäisen tärkeää, että "itävän ihmisen" luona ja ympärillä käy "valon lähettiläitä" kertomassa siitä, että on olemassa elämää (täysipainoista ja erilailla rikasta) menetyksen jälkeenkin.

Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää  

Äitini muiston kunniaksi (ja hänen kauhukseen) haluan tähän loppuun vielä jakaa yhden legendaarisimmista ja hauskimmista kommelluksista, joka näkövammaisuuden armosta pääsi kerran tapahtumaan.

Oli ilta ja olimme kaikki kolme lasta teini-ikäisiä (ehkä 14-16-19 -vuotiaita) ja istuimme olohuoneessamme sohvalla tuijottamassa jotakin telkkarisarjaa (tod.näk Twin Peaks). Äitini tuli kotiin, laittoi takkinsa naulakkoon ja tuli olohuoneen puolelle huhuilemaan, että mitä meille kuuluu. Katseemme tuskin edes irtautui töllöttimestä ja mumisimme jotakin vastaukseksi. Äitini jatkoi lisäkysymyksillään ja hiukan ärtyneenä nostin katseeni ylös vastatakseni hänelle.

Katsahdin häntä.

Hetkinen!

Katsoin tarkemmin.

Tuijotin.

Zoomasin niin että silmämunani olivat tippua kuopistaan ja tökkäsin vieresssä istuvaa siskoani katsomaan myös.

Pian me kaikki kolme katsoimme äitiämme ja toisiamme ja nauroimme kuollaksemme.

Äitini tietysti vaivaantui kun ei tiennyt mille me nauroimme. Hän kyllä nappasi samantien sen, että nyt me emme kyllä nauraneet telkkariohjelmalle, vaan hänelle.

Se taisi olla siskoni, joka sitten vihdoin sai kerättyä itsensä kokoon ja kehotti äitiä istumaan alas ja kertomaan missä hän oli sinä iltana ollut.

Äitini kertoi olleensa eräässä tilaisuudessa kertomassa ihmisille näkövammaisuuden eri aspekteista.

Naurua. Naurua. Hillitöntä naurua.

- Oliko paikalla vain näkövammaisia vai myös näkeviä? kysyi siskoni.

- Suurin osa näkeviä. Kristillisen yhdistyksen toimihenkilöitä. Vastasi äitini.

Naurua. Ulvontaa. Hysteeristä kikatusta.

Olin oikeasti pissiä housuuni enkä tiennyt mitenpäin kieriä sohvalla nauruni kanssa.

Äiti alkoi ärsyyntyä. Hän halusi tietää mikä nyt oli niin kertakaikkisen hauskaa siinä, että hän oli ollut kyseisessä tapahtumassa.

Sain koottua itseni hetkellisesti ja sanoin äidilleni, että "No, ei muuta hauskaa kuin että sulla on Laren (veljeni) paita päällä ja siinä lukee kissankokoisin kirjaimin KOSKENKORVAVIINA."

Ja voitte vain kuvitella sen häpeän ja järkytyksen määrän mitä niinkin kunnollinen ja tunnollinen äitini (hän ei juonut ollenkaan alkoholia) sillä hetkellä tunsi. O-M-G.

Tämän episodin jälkeen kyllä käytettiin meidän silmiämme tiuhaan että puhdas pyykki päätyi narulta takaisin asianomaisten oikeille hyllyille. ( ;  
   











"Valot päälle! " - sano meidän mutsi kun näkö lähti.



sponsored by REAL LIFE & REAL FUN