Elämä on laiffii, rakkaus on lovee ja jokainen tsäänssi on mahdollisuus

Matti the Mäkikotka se osasi liitää suoraan asioiden ytimeen. Mikään ei ole mitään muuta kuin sitä mitä se on. Kun yritämme tehdä asioista jotakin muuta kuin ne todellisuudessa ovat -tässä ja nyt-, kiertelemme ja kaartelemme ilmassa laskeutumatta kuitenkaan koskaan tosielämän karhealle mättäälle kohtaamaan aidosti itseämme ja toisiamme. Omaa inhimillisyyttämme ja todellista elämän mysteeriä. Elämän kvanttihyppyjen ponnistusvoima tulee kuitenkin tosiasioiden tunnustamisesta ja hyväksymisestä. Halukkuudesta ja rohkeudesta kohdata syyt siihen miksi suksi ei luista.

Olen viime aikoina pohtinut paljon rakkautta ja rakkauden olemusta. Nyt kirjoittaessani pohdin myös sitä, että mikä minä edes olen siitä mitään sanomaan? Minä, joka en ole ollut todellisessa parisuhteessa niin pitkään aikaan, että sormetkaan eivät kohta enää riitä vuosia laskemaan. Viimeisinkin mies, torontolainen lentäjä, jota kevättalvella tapailin, syöksyi jollain lennollaan todennäköisesti Bermudankolmioon, sillä niin salaperäisesti ja yhtäkkiä hän katosi täysin jäljittämättömiin... Hmm...

Tuntuu jotenkin kiusalliselta asettaa itseään tämän teeman ääreen. Mutta juuri siksi sen teen. Juuri siksi koen ja olen kokenut tärkeäksi kirjoittaa siitä. Haluan avartaa rakkauden käsitettä. Haluan ravistella ihmisiä ulos siitä yltiöromanttisten amerikkalaisten elokuvien luomasta joukkopsykoosista ja illuusiosta, jossa rakkaus on yhtä kuin erityinen parisuhde, alkaen ihastumisen tunteesta johtaen haasteiden kautta alttarille. Pasuunat soi ja perhoset lentelee. And they lived happily ever after...

Jokainen tosirakkautta kokenut/kokeva tietää, että niin heppoinen määritelmä ei tämän voiman syvyyttä tunnista. Rakkauden kokemiseen ja siinä olemiseen ei tarvita sitä jotakuta tiettyä ihmistä tai suhdetta (vaikka voin sitä silti itselleni toivoa!). Toisaalta taas voin sulkea itseni rakkauden ulkopuolelle yhtälailla yksin eläessäni kuin parisuhteessa ollessanikin. Enemmän kuin mikään romanttinen tai institutionaalinen muoto, rakkaus on minulle elämää ylläpitävä voima. Ja rakkaus on valinta.

Blogini profiilissa ilmaisen olevani "Rakkauden polulla" (vielä isolla kirjaimella varustettuna). Arvatkaa vaan kuinka monta kertaa olen meinannut sen sieltä poistaa tai vaihtaa toiseen ilmaisuun! Juuri sen takia kun se sana voi muiden korvissa (ja omissanikin välillä) kuulostaa niin imelältä. Niin mahtipontiselta. Niin kliseiseltä. Niin "henkiseltä". Liian pyhältä tai liian suurelta. Liian erityiseltä polulta, jota minä olen valinnut kulkea kun muut ovat autuaasti matkalla jonnekin muualle... auts ääk!

Kaikesta tästä huolimatta en ole sitä sanaa sieltä poistanut. Sillä uskon, että me kaikki olemme samalla polulla, sanoi sen ääneen tai ei, käytti siitä sanaa rakkaus tai ei. Olemme matkalla omaan inhimillisyyteemme. Hitaasti ystäväin hitaasti. Mutta varmasti. Näin uskon.

Huolimatta siitä mitä merkitykiä sanaan lataan, kuinka sitä lokeroin tai paisuttelen, rakkaus itsessään on ja pysyy samana. Kaikessa olevaisessa se on. Koko ajan. Se on se kaikkein tärkein ja kaikkein mielenkiintoisin asia mitä yleensäkään haluan tarkastella tai kokea elämässäni, tai mistä kirjoittaa näillä riveilläni. Tiedän, että yritykseni määritellä rakkautta on sula mahdottomuus ja että se tavallaan kaihtaa kaikkia tulkintojamme, sillä sanat ovat parhaimmillaankin vain symboleita. Sitä paitsi todellisuutta/rakkautta ymmärtääkseni en voi seistä sen ulkopuolella sitä määrittelemässä; minun on astuttava siihen, oltava se ja tunnettava se. Annettava sille mahdollisuus tulla näkyväksi ja tunnettavaksi.

Minun on oltava armollinen tunteakseni armon. Minun on oltava myötätuntoinen tunteakseni myötätunnon. Oltava itse totuudellinen tunteakseni totuuden vapauttavan voiman. Minun on oltava siinä ja se, niin paljon kuin suinkaan kykenen (niin kuin teatterissa aina hoetaan " Älä esitä sitä, vaan ole se!"). Vain sitä kautta pystyn edes jossain määrin pääsemään käsiksi rakkauden olemukseen itsessäni ja toisissa. Vain minun kauttani se voi saada mahdollisuuden. Mahdollisuuden vallata sijaa olemisessani ja elämässäni, ympärilläni. Muuta väylää sillä ei ole kuin meidän sydämemme, sielumme, sanamme ja kätemme.

I'm not spiritual, I just practise being a good person

Tämä lausahdus ankkuroi hommelit hyvin arkeen. Se ei irrota henkisyyttä fyysisyydestä, vaan kaikki on yhtä. Tässä ja nyt. Sitä mitä on. Vaikka rakkaus on suuri väkevä sana, niin ehkä missioni on yrittää keventää sanan latausta, näyttää sen olevan jotain paljon tavanomaisempaa kuin mitään ylimaallista enkelipölyä, ylitsevuotavia tunteita tai muita yli -etuliitteisiä sanoja. Rakkaus on yhtä tärkeä ja huomaamaton kuin ilma, jota hengitämme. Se on voima. Se on elämää ylläpitävä ja järjestävä voima. Myötätunnon voima. Yhdistävä voima. Rauha ja välittäminen. Se ilmenee koko ajan kaikkialla meissä ja ympärillämme. Sitä mukaan kun annamme sille mahdollisuuden.

Rakkaus itsessään on se mahdollisuus. Se on hetkessä oleva mahdollisuus. Mahdollisuus, joka tapahtuu suhteessa toisiin eläviin olentoihin. Tässä ja nyt. Se on sitä, että vuorovaikutustilanteissa valitsen sen vaihtoehdon, joka näkee minut sinussa ja sinut minussa. Eikä se ole uskon asia lainkaan.

Älykkäinkään fyysikko ei pysty määrittelemään mitä sähkö oikeasti on. Silti me emme epäile sähkön olemassaoloa. Me tiedämme kuinka sitä voi hyödyntää, me näemme kuinka sen voimin voi pyörittää tuotantolaitoksia ja valaista suurkaupunkeja. Silti kukaan ei pysty määrittelemään mitä sähkö itsessään on.

Samalla tavalla rakkaus pysyy ikuisesti mysteerinä. Se ei silti ole uskon asia (paitsi niille, jotka eivät sitä koskaan ole missään muotoa päässeet kokemaan). Me olemme saaneet kokea rakkautta eri tilanteissa ja ihmissuhteissa ja olemme myös nähneet sen voiman toiminnassa; pienistä arkisista ystävällisyyden eleistä ehkä uskomattomiin ihmeisiin asti. Rakkaus on totta. Ja minä voin tietoisesti ryhtyä rakkaudenjohdattimeksi elämässäni.

  Rakkaus on arkipäiväisissä kohtaamisissa alati lymyävä mahdollisuus inhimillisyyteen ja autenttisuuteen: se on kohtaamista, se on yhteyttä. Se voi olla ystävällinen ele, hymy, myötätunnonosoittaminen, toisen auttaminen, epäitsekäs teko, vastuun ottaminen jostakin asiasta, ymmärryksen ja lohdutuksen tarjoaminen kärsivälle, yhteisvastuullinen ajattelu ja teot, kaikentasoinen välittäminen oli se sitten roskan laittaminen roskikseen tai oman kuolevan rakkaan vierellä vietetty aika. Kaikki se mikä ajattelee "meitä" ja maailmaa jossa elämme eikä "minua" ja omaa tilannettani, surkeuttani tai hyötyä, jota asia/tilanne minulle tuo.

Rakkaus pyrkii yhteyteen ja yhteisymmärrykseen ja etsii aina asioissa, tilanteissa ja ihmisissä sitä mikä on yhteistä ja hyvää. Yhteishyvää. Se on se hyvyys minussa. Rauha minussa. Viisaus minussa. Armo minussa. Ilo minussa. Se Jokin minussa, joka tietää, että me kaikki olemme inhimillisiä ja jumalallisia. Ja me kaikki olemme yhtä. Se on se "me" minussa.

Eli jos haluan TUNTEA rakkautta, alan harjoittaa rakkaudellisia ominaisuuksia itsessäni. Harjoitan hyväksyntää ja armollisuutta itseäni ja toisia kohtaan. Valitsen valon varjon sijaan. Luon harmoniaa kaaoksen ja draaman sijaan. Pyydän ymmärrystä niitä kohtaan, jotka loukkaavat minua. Rakkaus ei ole ulkopuolellani enkä voi päästää sitä elämääni millään muulla tavalla kuin alkamalla tunnistaa sen voiman ja olemisen laadun itsessäni ja toisissa. Ajattelussani ja tunteissani, sanoissani ja toimissani.

Yhä uudelleen ja uudelleen voin joka hetkessä -jos pysyn tilanteesa tietoisena - valita rakkauden... tai sitten en. Meillä on vapaa tahto ja eritasoinen kärsimyksen sietokyky. Niin kauan ja paljon minun on kärsittävä ja tehtävä mokia ja toistettava samoja tuskallisia toimintamallejani ennen kuin tulee se viimeinen piste, että nyt en enää kestä enkä halua enkä jaksa kärsiä. On oltava joku toinen vaihtoehto.  Toinen tapa olla ja edetä, joku toinen tie.... ja silloin se yleensä myös aukenee edessäni. Ihan itsestään. Pakottamatta. Hellittäminen. Hyväksyntä. Anteeksianto. Rakkaus.

Siksi jokainen tsäänssi todellakin on mahdollisuus. Mahdollisuus nähdä ja valita rakkaus. Vapaa tahto ei tarkoita sitä, että voin tehdä mitä haluan, vaan sitä, että voin valita mitä ja miten missäkin hetkessä olen (suhteessa itseeni ja toisiin). Minkä voiman annan virrata kauttani. Minkä voiman käyttöön sanani, käteni ja jalkani valjastan. Valitsenko kärsimyksen vain rakkauden? Egon vai myötätunnon? Valon vai varjon? Menneen tai tulevaisuuden vai tämän hetken?

Siksi rakkaus on valinta. Hetkessä tietoisesti tehty valinta.

Se, että valitsen rakkauden ja jumppaan tätä lempeyden tietoisuuslihastani hetkestä toiseen parhaani mukaan, ei tarkoita teennäistä hurskauden esittämistä, tiukkaa itsehillintää tai sitä, että yritän olla parempi kuin oikeasti olen. Kaikkein vähiten se tarkoittaa sitä, että pyrkisin jatkuvasti ja trendikkäästi olemaan oman itseni paras versio (veren maku suussa). Taivaspaikkoja kun tuskin on tarjolla kenellekään missään muualla tai muussa hetkessä kuin tässä ja nyt.

Päinvastoin, se tarkoittaa hyväksynnän ja myötätunnon valitsemista ja armollisuuden kokemista itseäni ja toisia kohtaan, juuri niinä hetkinä kun olen kasvokkain oman inhimillisen keskeneräisyyteni kanssa, toisin sanoin juuri silloin kun minä itse tai se toinen sattuu olemaan se pahin mahdollinen versio itsestään.
Kun olen jälleen kerran pettynyt itseeni, sanonut jotain tökeröä, ollut inhottava tai loukkaava, käyttäytynyt ylimielisesti, lapsellisesti tai ylpeästi, ollut vaikka täynnä mustasukkaisuutta tai täynnä itseäni ja omanvoimantuntoani, esittänyt liian vahvaa tai liian vaatimatonta... Juuri silloin voin valita rakkauden. Voin sallivasti lohduttaa ja tukea itseäni tai toista juuri silloin kun usko alkaa loppua, epävarmuus ja alemmuuden-/ylemmyydentunne vallata sijaa, tai pelko vavisuttaa jalkoja. Silloin voin valita armon syyttelyn tai säälin sijaan. Juuri silloin voin nähdä itsessäni ja/tai toisessa avuttoman ja pelokkaan ihmisyksilön, joka huutaa rakkautta puoleensa, mutta aivan väärillä ja vastakkaisilla tavoilla.

Rakkaus on tosielämän aikuisuutta.

Se on kykyä asettua toisen asemaan, se on anteeksiantamista ja armoa. Inhimillisen keskeneräisen ihmisen näkemistä itsessäni ja toisessa. Sanojeni ja toimieni valitsemista rakentavasti. Se ei räi ja lauo toisen päälle kaikkea paskaa "aitouden ja rehellisyyden" nimissä, koska "minusta nyt tuntuu tältä", vaan se odottaa hetken löytääkseen tavan ilmaista omaa totuuttaan toista ihmistä kuitenkin parhaansa mukaan kunnioittaen. Itseäni tai asiaa sen enempää pienentämättä tai suurentamatta. Ja jos nyt olen sattunutkin lataamaan jonkun niskaan kuormallisen paskaa, niin armolla ei ole aikataulua. Voin valita rakkauden viiveelläkin. Rakkauden valittuani minulla on ehkä rohkeutta nöyrtyä, palata tilanteeseen uudestaan, kohdata toinen ja pyytää anteeksi. Sitä on rakkauden polulla oleminen.


  
Rakkaudenjohdattimena hyppään pois mukavuusalueeltani ja hoidan jonkun asian, vaikka se eiolisikaan "minun vastuullani" tai pakko. Vastaan piikikkääseen kommenttiin tai syytökseen vaikka hiljaisuudella. En anna lannistavien, synkkien ja epäilevien energioiden imaista minua mukaansa, vaan pysyn parhaani mukaan valossa. Ilmaisen omaa totuuttani (toiveitani, tarpeitani tai rajojani) suoraan, mutta lempeästi -minun ei tarvitse vääntää itseäni umpisolmuun miellyttämisen tai hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Autan toisia joka hetki siinä missä pystyn ja se on mahdollista. Tuen ja kannustan, sanoillani ja olemuksellani. Rohkaisen ja luon uskoa pikemminkin kuin lietson paniikkia tai kauhuskenaarioita. Ajattelen lähtökohtaisesti yhteistä hyvää ja kokonaisuutta. Hyvää yhteishenkeä ja rakkaudellista ilmapiiriä. Tässä ja nyt.

En tee tätä näyttääkseni olevani "hyvä ihminen", vaan vilpittömästi laittaakseni hyvän kiertoon. Tässä ja nyt. Haluan valita avoimuuden, totuuden, jakamisen, välittämisen, kunnioittamisen, hyväksynnän tai vaikka kehun. Minun on vain astuttava ulos kaikenlaisesta teennäisestä rakkaudellisuuden esittämisestä, astuttava omaan aikuisuuteeni ja otettava vastuu itsestäni, elämästäni, tunteistani ja toimistani. Seistävä omassa totuudessani parhaani mukaan luimimatta sitä helpointa tietä. Ei ole kyse siitä miltä muiden silmissä näytän tai mitä muut ajattelevat minusta. On kyse siitä, mitä itse ajattelen itsestäni ja muista. Vain siitä minä voin ottaa vastuun. Muut hoitakoot oman tonttinsa. Sitoutuminen oman osansa tekemiseen tarkoittaa vaikeitakin päiviä, mutta ainakin voin lähdön hetkellään todeta pyrkineeni toimimaan rakkaudesta.

Ja niinä hetkinä kun kaikki tämä kirjoittamani tuntuu ällöttävältä ja utopistiselta idealismiltä, kun vaikka syyttelyn tai loukkaantumisen tunteet ovat vallanneet olemukseni, niin pelkästään se, että esitän mielessäni taas kysymyksen: "Mitä rakkaus tekisi nyt?", saattaa vapauttaa minut olotilastani. Olen kuin epäkuntoinen rakkaudenjohdatin, joka välillä onnistuu johtamaan tilanteeseen paljonkin valoa ja lämpöä, ja toisinaan taas ei tule muuta kuin rätinää, epämääräistä kipinöintiä ja savun hajua...

Jossain vaiheessa ehkä hetkittäin jopa onnistun armahtamaan toisen jo ennen kuin edes lähden laukalle hänen sanomisistaan tai tekemisistään. Vuoden päästä voi olla, että samassa tilanteessa en enää tunnekaan itseäni samalla tavalla epävarmaksi, tai jonkun asian tai ihmisen kohtaamista hankalaksi. Tarpeeni puolustautua on haihtunut. Näin polku kantaa ja sillä etenen. Kunnes tulee se päivä kun taas taannun rytinällä monta askelta taaksepäin ja aloitan jälleen uudestaan... Edeten pian taas hiukan pidemmälle rakkauden valitsemisessa kuin viimeksi.

Tosielämän aikuisuus näyttäytyy haasteellisessa hetkessä toteutuvan reaktion (re-action) sijaan vastuullisempana vastaamisena (response -sana juontuu responsibility -sanasta) ja vastavuoroisena kommunikaationa  (communion). Se ei kasva sisälläni pyhässä yksinäisyydessä lootusasennossa istuen, mennyttä märehtien ja napanöyhtääni kaivellen. Se kasvaa vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Hyvin arkisissa ja tavallisissa hetkissä. Niissä hetkissä kun tulee se valinnan mahdollisuus. Se on jutun juttu. Varjot on tuotava valoon.

Rakkaus on vastuunottoa hetkessä. Vastuunottoa elämästäni; itsestäni ja muista ympärilläni. Kinkkisellä hetkellä (ja ihan muutenkin) voin pyytää sitä tulemaan elämääni, läpivalaisemaan ajatuksiani, tunteitani ja sanojani. Se ei anna minun käyttäytyä pöyhkeästi eikä myöskään anna toisten talloa minua jalkoihinsa. Se ei ole kaiken suvaitsevaa lempeyttä koko ajan. Joskus se sanoo EI ja joskus se sanoo Kyllä. Joskus EIn sanominen voi olla juuri se kaikkein rakkaudellisin sana, koska rakkaus asettaa myös rajoja. Toki se on lempeyttäkin, mutta siinä on aina itsensä ja toisten kunnioittamisen vaade. Rakkaus on tahtoa olla ja elää siinä. Tahtoa kohdata tosiasiat ja mahdollisesti tehdä jotain muuttaakseen niitä, valitsemalla rakkauden. Se on sitä, että haluaa nähdä ja kunnioittaa inhimillistä ihmistä itsessään ja toisessa. Ajatella oman napapiirinsä ulkopuolelle. Kasvaa ihmisenä ja Ihmiseksi.

Rakkaus on totta olemista, omassa ja omasta totuudesta elämistä. Vastuullista aikuisten oikeeta rakentavaa ja suodattavaa totuudellisuutta. Autenttista itsensä, ajatustensa ja tunteidensa ilmaisemista hallitusti. Niin, että se ei tahallisesti loukkaa tai satuta tai lietso vihaa, vaan pyrkii saamaan asiansa nähdyksi ja kuulluksi ilman syyttelyä, puolustelua ja hyökkäilyä.

Uskon rakkauden olevan elämää ylläpitävä voima ja hetkessä eletty valinta. Hetkissä tehdyistä rakkauden valinnoista pikkuhiljaa kasvaa hyväksynnän, myötätunnon ja kunnioituksen uoma, joka alkaa näyttäytyä ajattelussa, tunteissa ja suhtautumisessa itseeni ja toisiin ihmisiin ympärilläni. Se on tavallaan loputon kasvun taival, koska niin monta kertaa pitää valita hetkessä se rakkaudeton tai vähemmän rakkaudellinen vaihtoehto (ajatus, tunne, toiminto, sanat) ennen kuin ymmärrän vähentää omaa ja toisten kärsimystä ja valita rakkauden vaihtoehdon. Tässä ja nyt.

Mitä useammin eri tilanteissa valitsen rakkauden vaihtoehdon ajattelussani, toimissani ja tunteissani itseäni ja muita kohtaan, sen vahvemmaksi rakkaus minussa ja ympärilläni kasvaa. Käsilläolevalla hetkellä minun täytyy vain valita se, että olen ja puhun totta. Tässä ja nyt. En rankaise itseäni tai toisia virheistä, etsi syyllistä, vaan valitsen armollisuuden. Tässä ja nyt.

Ihan kipsissä

Jos on lukenut liikaa selfhelp -opuksia tai aivopeseytynyt sloulaiffi -palstoilla (niin kuin minä), niin voi harhaisesti elää uskossa, että kyetäkseen kokemaan rakkautta, on itse ensin eheydyttävä, parannettava haavansa ja tultava jotenkin paremmaksi tai rakastettavammaksi, jotta voisi vastaanottaa rakkautta. Ilmassa leijuu lievästi painostava vaade. Ehto. Niin kuin en olisi rakastettava jo nyt. Niin kun en kykenisi rakastamaan tai tulemaan rakastetuksi näine hyvineni keskeneräisenä ja haavoittuneena. Juuri tällaisena ja juuri nyt kuin olen.

Toki voin puhallella haavoihini ja yrittää laastaroida itseäni ehjäksi, mutta rakkauden vaikutuksesta parhainkin itsevääntämäni kipsi räjähtää auki ja vuotamaan. Ihan vaan tullakseen parannetuksi. Rakkaudessa. Sen sijaan, että yrittäisin eheyttää itseäni, on minun nähtävä ja näytettävä haavani.

Erään suositun sloulaiffi -palstan kirjoittajan artikkeli käsitteli taannoin sitä, että rakkaus on helppoa. Väite kuului: "Jos rakkaus ei ole helppoa, se ei ole rakkautta". Artikkeli niitti satoja tykkäyksiä ja sitä  jaettiin lukemattomia kertoja facessa. Olin vähän pöyristynyt. Olen nimittäin täysin eri mieltä.

Rakkaus ja sen johdattimena toimiminen vaatii meiltä niin paljon; rohkeutta kohdata konflikteja tai tosiasioita, rohkeutta puuttua ja toimia, uskoa ja luottamusta epäilyn hetkillä, vastuunottoa itsestä ja muista, toisen asemaan asettumisen kykyä, Ein ja Kyllän sanomista, ristiriitojen kanssa kouppaamista, oman ja toisten keskeneräisyyden sietämistä, kontrolloinnista luopumista, oman haavoittuvuutensa paljastamista, voimaa ja nöyryyttä pyytää anteeksi... kaikkea muuta kuin helppoa! Niin monesti pääsisi paljon helpommalla kun vain kääntäisi asioille selkänsä, lakaisisi hommelit maton alle, työntäisi päänsä pensaaseen, lilluisi tilanteen ylä-/ulkopuolella tai olisi niin kuin ei olisikaan. Olisi välittämättä mistään. Se, jos jokin on helppoa!

Vastaväitteeni kuuluukin, että se mikä on helppoa voi olla kaikkea muuta kuin rakkautta: henkistä luimimista, vastuuttomuutta, toisten kynnysmatoksi asettumista, itsensä hemmottelua, välinpitämättömyyttä, konfliktien kaihtamista, pakenemista, laiskuutta, ylpeyttä, pelkuruutta jne. (ja koska Jumala ei ole sado-masokisti, niin surprise surprise, meihin on sisäänrakennettu vastuuntunto, omatunto ja syyllisyydentunto erottaaksemme rakkaudettomat valinnat rakkaudellisista). Rakkaus on siis aika HC kamaa. Se on totuutta ja sen vaadetta. Harva meistä siihen kunnolla edes kykenee. En minä ainakaan. Vasta alkumetreillä sitä lihastani jumppailen. Tunteet ja tilanteet kun voivat oikeasti olla pelottavia kohdata. Minulle ainakin.

Ja tiedän jo, että seuraavaan parisuhteeseen lähtiessäni kaikki se pimeä ja kipeä mikä minussa on, haluaa nousta pintaan tullakseen parannetuksi rakkaudessa. Se on se jutun juttu. On antauduttava haavoittuvaksi ja näytettävä kipupisteensä. Samalla kun toinen ihminen pääsee sydämeeni ja sieluuni ja tulee rakkaaksi, niin mieletön menettämisenpelko viiltää kurkkuni auki. Samalla kun saan kokea vahvaa yhteyttä ja turvaa rakkaudessa ja toisen läheisyydessä, niin hylätyksitulemisen pelko paiskaa minut jäätävällä voimallaan autiolle saarelleen. Samalla kun saan kokea olevani kaikin puolin hyväksytty, rakastettu ja haluttu, niin mitättömyyden, kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden tunteet nousevat jättiläisvasaran lailla hakkaamaan minua maanrakoon. Rakkauden äärellä kaikki epätodellinen, teennäinen ja valheellinen minussa -kaikki rakkaudeton aines- tulee näkyväksi, rauetakseen jälleen näkymättömiin. Ja tämä prosessi puhdistaa ja tekee tilaa rakkaudelle kasvaa ja voimistua minussa ja kumppanissani. Meissä. Todellisen rakkaussuhteen alkaessa hypätään mäkikotkan lailla suoraan inhimillisyyden ytimeen, ja sellaisella voimalla ja intensiteetillä, että helppous on siitä kaukana, sanon minä!

Vaikka jotkut ihmiset ovat kykenevämpiä myötätuntoon, niin rakkaus ei silti ole mikään persoonallisuuden piirre tai synnynnäinen ominaisuus. Se ei myöskään ole pelkkä tunne. Rakkaus on voima ja valinta. Joka hetkessä ja joka tilanteessa minulla on mahdollisuus valita rakkaus. Ohittaa lempeästi egoni (joka on se uhmaikäinen hedonisti-tyranni, joka haluaisi vaan elää vastuuttomasti oman pikku tahtonsa mukaan, toteuttaa häikäilemättä omia pyrkimyksiään, päästää itsensä helpolla ja suoda itselleen pelkkiä nautintoja) ja valita sen sijaan yhteinen hyvä, vastuu, epäitsekkyys, myötätunto, lempeys, armollisuus, hyväksyntä, viisaus, harmonia, kauneus, ilo, valo, totuus... aina sen mukaan kuinka paljon nöyryyttä ja rohkeutta kullakin hetkellä on käytettävissäni.

Ajattelemisen arvoista on myös se, että jos syvimmillämme ja puhtaimmillamme olemme kaikki yhtä. Yhtä ja samaa energiaa. Ihmis- ja luomakuntana yksi suuri elävä (henkinen ja fyysinen) organismi, niin eikö silloin ole mahdotonta rakastaa itseään rakastamatta samaan aikaan myös kaikkia muita? Tai rakastaa kaikkia muita rakastamatta itseään osana luomakuntaa? Eli rakkauden ytimessä minä lakkaa olemasta. Olen vain osa sitä mikä on. Eli kaikenlainen "rakasta itseäsi" läppä, joka ei ota huomioon muita ja kokonaisuutta on itsekkyyttä. Kaikki pyhimyksenkaltainen itsensä unohtaminen ja uhraaminen toisten edestä, ilman itsestään välittämistä ja kunnioittamista, on tekopyhyyttä ja julmaa rakkaudettomuutta myös (tarve täyttää toisten toiveet ja tarpeet täydellisesti omien kustannuksella ollakseen tai antaakseen vaikutelman siitä kuinka hyvä tai epäitsekäs tai jalo on).

Me olemme ihmisiä, me olemme yhdessä ihmiskunta ja meidän yhteinen asiamme on elää täällä toisiamme tukien ja palloamme kunnioittaen. Sen puolesta ja sitä varten. Toisiamme ja itseämme varten. Sinä minussa ja minä sinussa = me. Niin kuin iso kirja asian ilmaisee: kukaan ei voi astua taivaaseen yksin. "Taivas" tapahtuu aina suhteessa toisiimme. Tässä ja nyt.

                                                                                     KIITOS ja AMEN.

 

P.S. Editoija saa paikan!

Valtaa ja vallattomuutta

Oranssi ukkeli Atlantin takaa kävi tällä viikolla kylässä täällä Lontoossa ja mediasirkuksen karusellin hevoset karkasivat twiitteinä ilmaan jo hetkeä ennen kuin Air Force One edes laskeutui Britannian maankamaralle. Tuoreessa muistissani vielä samaisen pellen viimekesäinen visiitti Helsingissä kun helikoptereita pörräsi Töölön yllä niin kuin lokkeja konsanaan! Tämänkertaisessa showssa Lontoon pormestari Sadiq Khan sai kunnolla kuraa niskaansa ja T. May sai hurjat aplodit EU -eron junnailusta, jonka seurauksena tulemme seuraavassa jaksossa haltioitumaan (lue pöyristymään) "ilmiömäisestä" kauppasopimuksesta ja kiinteämmästä sotilasliitosta Britannian ja USA:n välillä. Jei! ...

Tämän enempää en aio blogirivejäni uhrata kyseisen ukkelin edesottamusten vatvomiseen, mutta hänen naamansa näkyminen palautti mieleeni eräänkin hauskan ja sydäntä lämmittävän (joskin myös hieman kiusallisen) muiston menneiltä opettajavuosiltani. 
Mitä ihmeen yhteyttä Trumpilla voi olla minkään koulun tai opettajuuden kanssa? 

No, antakaapas kun kerron...

Ensimmäisen valvontaluokkani (9lk) kanssa kävi niin, todennäköisesti maailmanhistorian jakson seurauksena, että luokkamme liitutaululle alkoi ilmaantua aika ajoin paperinen pikku Hitler -hahmo. Se oli lehdestä leikattu kuva viiksiniekasta käsi ojossa. Jostain syystä se ilmaantui aina silloin kun hermoni olivat muutenkin aivan riekaleina... Tai sitten ne menivät välittömästi riekaleiksi sen takia kun näin hänen jälleen ilmestyneen johonkin nurkkaan luokkahuoneessamme. 

Syljin suustani tulta ja tappuraa ja ilmaisin oppilaille hyvin selvästi kantani kyseistä älynväläystä kohtaan. Mitä kireämmälle nutturani kiristyi ja mitä vaahtoavammaksi paasaukseni paisuivat, sen hauskempaa oppilailla oli. No ajatelkaa nyt itsekkin sitä näkyä, että joku korottaa ääntänsä ja pauhaa puhujakorokkeella omaa manifestiään täydeltä laidalta ja samaan aikaan ylänurkassa keikkuu paperinukke Hitleri. Onhan se nyt ihan järjettömän hauskaa. Kuvaavaa. Sitä itteään!

(Mainittakoon tässä välissä kuitenkin, että en millään muotoa hyväksy Hitlerin hirmutekoja tai pidä antisemitismiä hauskana tai viihdyttävänä asiana. Tässä kontekstissa hahmon paino- ja symboliarvo on käytetyssä retoriikassa ja diktaattorin elkeissä; tyypissä joka käskee ja määrää.)  

Useamman kerran lukuvuoden aikana sain todistaa herra H:n ilmestymistä milloin missäkin. Joka kerta kysyin kuka oli laittanut sen taululle (tiesin tasantarkkaan kuka oppilaistani oli kyseisen jäynän takana) ja pyysin ottamaan sen sieltä alas. Luokka oli hiljaa, eikä koskaan paljastanut tekijää. Usein se kiltein oppilas kävi sitten noukkimassa Aatun alas ”puhujakorokkeeltaan” kun huomasi nutturani kiristyvän tarpeeksi. 

Oppilaat olivat ovelia. Aatu pilkotti milloin missäkin kohtaa luokkahuonettamme. Milloin taulun läksynurkassa saksan läksyjen kohdalla, milloin käsipyyhetelineen kyljessä, milloin Heil -tervehdykseen ojennettu käsi jonkun kaapin takaa pilkistäen. Usein minulta saattoi mennä päiviä, ehkä viikkojakin ennen kuin huomasin hahmon itseteossaan taas kiipeilemässä jossain päin pitkin ikkunanpieltä tai katonrajaa. Ja paljastuminenhan aina riemastutti oppilaita. Toisin kuin minua. Reaktioni dramaattisuus tosin väljeni kerta kerralta ja loppuviimeksi Aatun bongatessani vaan vedin syvään henkeä ja muljautin silmiäni. 

Talven taittuessa kevääksi Aatun ilmestymiset harvenivat ja viimeisten kuukausien aikana hän loisti täysin poissaolollaan. Kun kevään viimeisenä koulupäivänä sitten luokkaa siivotessani rullasin valkokankaan ylös taulun edestä, niin avot! Siellähän se taas keikkui! Toinen käsi ojossa, toinen viiksillä ja sanoi: ”We love Tuire”. Hitler teki viimeisen näyttävän comebackinsa, -ja tämän open sydän suli. 

Teon takana ollut oppilas oli saamassa kevätjuhlapäivänä kirjastipendin ansiokkaasta äidinkielen opiskelustaan, joten kotiin kävellessäni sain idean; sujauttaisin muina naisina paperi-Aatun hänen palkintokirjansa väliin kirjanmerkiksi. Tällä eleellä olisin antanut tekeleen takaisin tekijälleen ja kuitannut koko ajan tietäneeni hänen olleen jäynän takana. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, kiitos tehokkaan siistijän, sillä olin jo ehtinyt tiputtaa hahmon keräyspapereiden joukkoon ja kevätjuhla-aamuna kori oli tietysti tyhjä. Harmi, sillä siitä olisi kyllä riemu revennyt! Ja ehkä myös puhelinlinjat...Miten senkin olisi sitten vanhemmille selittänyt...

P.S. Hiukan jopa hävetyksen hikipisarat kihoavat ohimoilleni kun ajattelen, että olen hyvinkin saattanut tietämättäni vetää pokerinaamalla jonkunkin vanhempainillan Hitlerin keikkuessa iloisesti jossakin päin taulun nurkkaa. Saksan opettaja vielä. Herranenaikasentään! Täydellistä lööppikamaa: "Steinerkouluissa kyseenalaisia metodeja - Hitler oppimisen innoittajana!" 

Hahahaa!

Seuraavana syksynä sain uuden valvontaluokan, jonka kanssa taivalsimme yhtä matkaa kaksi lukuvuotta (8-9lk.). Uudet oppilaat, uudet kujeet. Niinhän sitä luulisi... 

Melko pian kuitenkin yhteisen taipaleemme alkumetreillä liitutaulullemme alkoi ilmaantua hienoon vaaleanpunaiseen balettiasuun sonnustautunut Trump -hahmo. Joku oppilaista oli ihan itse sen taideteoksen piirtänyt, pieteetillä ja puuväreillä, -ja aivan erehtymättömästi kyseisen herran näköiseksi. 

Pari kertaa pyysin oppilaita poistamaan Trumpdonnan, kunnes seuraavalla ilmestymiskerralla päätin tyynesti asettaa sen paraatipaikalle ”Important Issues” ja ”Homework” -kohtien väliin liitutaulun yläreunaan. Siellä hän sai tanssia vapaasti ja näkyvästi vallan huipulla, kaksi vuotta yhteen soittoon! 

Eikä muuten yksikään vanhempi ottanut minuun yhteyttä vanhempainiltojen jälkeen sanoakseen, että ”oli kyllä muuten ihan antoisa ilta, mutta jäin miettimään sitä Trump -hahmoa siellä liitutaululla, että mitä arvoja sinä englannin opettajana oikein haluat välittää näille nuorillemme?” 

Voi veljet. Luottamus tuntuu niiiin hyvältä!

Tiesin tälläkin kertaa kuka oppilaistani oli kyseisen Trump-primadonnan tehnyt. Hän ei ollut saamassa kirjallisuusstipendiä kevätjuhlissa, mutta olin ajatellut, että ehkä sen voisi sujauttaa hänen erittäin taidokkaiden ja originellien kuvistöidensä joukkoon…

Viime keväänä jouduin kuitenkin ottamaan varaslähdön kesälomille siirtymisessä ja viimeisenä työpäivänäni hyvästelin oppilaani. Yksi halausjonoon asettautunut oppilas pysähtyi päättäväisesti edessäni ja sanoi: ”yks juttu vielä”… Pilke silmäkulmassa hän marssi taululle, otti alas paperi-Trumpin, ojensi sen minulle juhlallisesti, ja kiitti. 

Minä kiitin. 

Välkyimmät lukijat varmaan jo tajusivat villakoiran ytimen: olisikohan opettajan aika katsoa peiliin ja pohtia omia pedagogisia taitojaan, jos älytöntä mielivaltaa symboloivat paperinuket jatkavat esiinmarssiaan luokkahuoneessa vuodesta toiseen? 

No varmaan joo... Tosin siinä piilisi suuri vaara, että sen jälkeen paperiukkelit lakkaisivat ilmaantumasta liitutaululle. Ne kun tavallaan ovat symbolitodellisuutensa toteemieläimiä ja kertovat ilosanomaa siitä kuka luokkahuoneessa määrää kaapin paikan ja mihin tahtiin marssitaan. Turvallista ja tehokasta pedagogiikkaa ( : 

... tiettyyn rajaan asti.

Ennen kaikkea ne muistuttavat minua siitä, että kaikkea ei aina tarvitse ottaa niin kamalan vakavasti. Lempeys ja huumori saavat tiukimmankin nutturan höllenemään ja sydämet avautumaan. Ja toisekseen ne muistuttavat siitä, että kaikki ei aina todellakaan ole sitä miltä ehkä ensisilmäyksellä näyttäisi. Varsinkin jos asia on irrotettu syvemmästä kontekstistaan.

Tällainen muisto pulpahti ilmoille tällä kertaa.

Täällä Briteissä eletään vielä täydellä tohinalla kouluarkea heinäkuun loppuun asti, vaikka Suomessa on kirmattu jo kesälaitumille. 

Toivottelen erittäin ansaittua lomaa kaikille opekavereilleni ja -kollegoilleni! 

Nukkukaa puoleen päivään. Älkää olko tehokkaita. Syökää kaikkea mitä huvittaa. Jättäkää asioita puolitiehen. Meditoikaa metsissä ja loikoilkaa järvilaitureilla. Saunokaa ja pulikoikaa. Laittakaa aivot narikkaan ja menkää ystävien kanssa kesäteatteriin. Juokaa skumppaa terassilla. Latautukaa auringossa niin kuin aurinkopaneelit.

URLAUB MACHT FREI!

Ei, en ole mennyt naimisiin. Kuvassa on kaverini käsi. Hihii!  

Minä annan luvan! 

(Onhan alteregoni kuitenkin Trumpler)