Thank you Please Sweetheart Sorry

Kuukauden päivät olen nyt asunut täällä Lontoossa, -ja on ilmoja pidellyt. Sellaista leudon kosteaa ja syksyisen kirpsakkaa. Tänään on niin hullun kova tuuli, että on parempi pysytellä sisätiloissa etten lennä seuraavan puuskan mukana takaisin Lauttasaaren rantaan. Sää- ja lämpötila on täällä kuitenkin melko pitkälle tulkintakysymys. Säätila voi vaihdella useampaan otteeseen päivän aikana, ihan niin kuin se ei osaisi päättää, että paistaisiko vai sataisiko... Kadut ovat täynnä kaikenkirjavaa tallaajaa ja samassa säässä voi vastaan pyyhältää puolalainen lady karvaturkissaan ja toppamenokkaissaan ja hänen perässään heti afro-heppu reaggee T-paidassa ja varvastossuissa. Kaikenlainen pukeutuminen on mahdollista täällä ja kaikki tyylit sallittuja. Ketään ei jäädä tuijjottelemaan kadulla ja osoittelemaan sormella. Ja siksi täällä on niin äärettömän helppo hengittää. Ilmanala on alati muuttuva ja hyvin salliva. Ja siksi ehkä brittien lempi puheenaihe.

Lontoo on todella mielenkiintoinen ja monisärmäinen paikka. Kulttuurien kuhinan ja yhteisen porinan voi ihan tuntea soluissaan, maistaa ja haistaa lautasellaan ja kuulla korvillaan kaiken maailman kielinä. Kaupunki on täynnä vastakohtaisuuksia, harmoniaa, kaaosta, sliipattua pintaa ja säröisempiä seiniä. Lontoo näyttäytyy täällä olijalle aivan erilaisena riippuen siitä perspektiivistä tai omista mieltymyksistä mitä kautta tähän kaupunkiin lähtee tutustumaan. Gulinaristin Lontoo on erimakuinen kuin historiantutkijan Lontoo. Teatterikärpänen liitelee täällä eri kulmilla kun muotibloggari. Pörssihain Lontoossa uidaan aivan eri nesteissä kun punkrockarin Lontoossa. Saman kadun varrella voi nähdä aristokraatin siemailevan iltapäiväteetään skonssien kera, arabimiehen imeskelevän vesipiippuaan Marrakesh-meiningillä ja violettihiuksisen teinin ottavan lävistystä Tattoo-baarissa. Kaupunki on niin rikas ja värikäs ja täyteläinen, että hassulla tavalla tuntuu kuin se sisältäisi lukuisia kaupunkeja yhtäaikaa, sisäkkäin ja rinnakkain.
                                                                                                                                     
Minua kiehtoo eniten täällä se, miten vuosisatoja vanhat, sitkeät brittiperinteet ja historia elää rintarinnan ja sulassa sovussa täällä puhaltavien maailman uusimpien tuulien ja monikulttuurisuuden kanssa. En voi olla ihmettelemättä sitä miten kaikista miljoonista maailman eri kolkista tulleista lontoolaisista huolimatta kaupunki on pystynyt pitämään tinkimättömän ylpeästi kiinni omista perinteistään ja säilyttänyt autenttista brittiläisyyttään. Buckinghamin palatsin vahdinvaihdos tapahtuu joka päivä kellonlyömälleen @11.30, pukumiehet ja -naiset valtaavat cityn pubit afterwork-aikaan ja punaiset doubledeckerit rullaavat iloisesti ympäri kaupunkia lähes yötäpäivää.

On myös jotenkin valloittavaa ja ihailtavaa miten kaiken maailman ihmiset ja kulttuurit sekoittuvat täällä sulassa sovussa säilyttäen silti kirkkaasti omaleimaisuutensa; kadottamatta omaa kulttuurista väriään, hajuaan tai makuaan. Intialainen takeaway Curry on täysin yhtä lontoolainen instituutio siinä missä perinteinen  FishnChips -annoskin. Ihmiset ja kulttuurit kulkevat täällä rintarinnan sekoittumatta kuitenkaan epämääräiseksi mössöksi, josta erkkikään ei enää ota selvää mitä se on ja missä ollaan. Big Ben ja Parlamenttitalo pysyy jykevästi paikallaan ja konservatiiviset peribrittiläiset tavat ja tottumukset elävät sitkeää elämäänsä samaan aikaan kun kaupunki ratsastaa uusimmista uusimpien aaltojen harjalla mitä tulee tieteisiin, taiteisiin, liike-elämään tai muotiin. Tämä vastakohtaisuus on mielestäni täällä äärimmäisen kiehtovaa. Kaupungissa näkyy ja kuuluu vahva paikallisidentiteetti ja samaan aikaan se sallii ylitsevuotavan kulttuurien moninaisuuden virrata kaduillaan. Tässä kaupungissa on vetoa ja voimaa. Vastakkaisten suuntien vetovoimaa ja jännitettä, joka synnyttää koko ajan jotain uutta. Sydämen elvytystoimissa kun olen, niin tämä väkevästi sykkivä kaupunki on nyt täsmälääkettä ja tehohoitoa olemukselleni.

Täällä kaikki on koko ajan liikkeessä ja liikenteessä. Ruuhka-aikaan metro eli Tube on niin täyteen sullottu, että se enemmänkin muistuttaa jotain apinoiden kuljetusvaunua, jossa tyypit flengailevat kyydissä tangoista kiinni pitäen, junan vinkuessa korviavihlovasti eteenpäin. Tubessa on turha yrittää sivakoida suomalaisen arasti tai vaivihkaa luikkien tietään ulos tai sisään. Yhtä tuloksetonta ja epätoivottavaa on törkeä tunkeminen kyynärpäät edellä. Ainoa tapa on avata suunsa ja sanoa kohteliaasti ja kuuluvasti "'excuseme". Sillä taikasanalla avautuu väylä välittömästi, vaikka näyttäisi siltä ettei kenelläkään edes ole sentin senttiä tilaa väistää mihinkään.

Kaduilla meininki muistuttaa välillä enemmänkin Intiaa. Intiassa on liikenteessä pakko mennä "go with the flow" -asetuksilla, pysähtymättä lainkaan ajattelemaan tai analysoimaan tilannetta, muuten tulee välittömästi bussin yliajamaksi tai jää norsun tai rikshan alle, hih! Täällä sukkuloidaan sujuvan sekaisessa kaaoksessa myös. Liikennehän on vasemmanpuoleinen, mutta kaduilla kävelijöiden suhteen se onkin sitten eri juttu, sillä suuri osa lontoolaisista tulee oikeanpuoleisista kulttuureista. Kaduilla ja metrotunneleissa saattaa siis tulla hetken vasemmanpuoleista virtaa vastaan, jonka perään yhtäkkiä vastaantulijoiden virta muuttuukin oikeanpuoleiseksi, jonka jälkeen seuraa ihmisvirran epämääräistä poukkolointia oikealle ja vasemmalle tietämättä mitä puolta nyt kannattaisi kävellä. Liikennevaloissakin on välillä aika sama palaako vihreä vai punainen tai toimiiko ne ylipäätään, koska kaikki sinkoilevat sulavasti autojen, bussien, pyörien ja muiden kävelijöiden lomassa niin kuin parhaakseen näkee. En voi kuin ihmetellä ystävääni, joka on asunut täällä jo yli 10 vuotta ja toimi aikoinaan kaupungissa fillarilähettinä. Cheese! Respect!

Lontoo on eläväinen ja ainutlaatuinen. Niin myös suomalaisen merimieskirkon sekalainen seurakunta. Ei ihan perussuomalaista settiä. Yksi on naimisissa singaporelaisen kanssa, toinen samaa sukupuolta olevan, kolmas liitää businessmaailman huipulla miljoonat taskussaan ja neljäs babysittaa kymmenissä perheissä sadakseen kuukauden vuokrarahat kasaan. On savolaista, hämäläistä, saamelaista ja suomenruottalaista. Niitä, jotka ovat asuneet täällä jo 30 vuotta ja niitä, jotka ovat vasta tulleet. Perheellistä ja perheetöntä. Kaikkia meitä yhdistää juuret Suomessa ja kaikki me voimme puuhata talkoissa, istua saunan lauteilla tai pubissa rintarinnan jutellen. Ja se on niin virkistävää! Tavata erilaisia ihmisiä. Ihmisiä, joihin tuskin olisin koskaan tutustunut Suomessa kun piirit ovat jokaisella kuitenkin niin uomiinsa ajautuneet.

Ulkosuomalaisten sosiaaliset verkostot ovat täällä huomattavasti hatarammat, joten lyöttäytyminen lajitovereiden kanssa tuo luonnollisesti tunteen siitä, että tarvittaessa on ihmisiä ympärillä. Lontoon Merimieskirkosta on näiden viikkojen aikana muodostunut minulle täällä ankkuri ja majakka. Sen luoman turvan ja valon voimin on helpompi hahmottaa omia koordinaattejaan elämässä. Se on monenlaisten ihmisten kohtaamispaikka, missä matalan kynnyksen meiningillä voi liittyä kaikenlaiseen toimintaan maan ja taivaan välillä. Siellä työskentelevät ihmiset ovat mielestäni myös jotenkin erityisen ilosia, valosia ja pulusia ( :

Omien lajitovereiden kanssa lyöttäytyminen ja hengaaminen on myös peri lontoolaista. Siinä missä kaupungin britti-identiteetti on vahva ja näkyvä, niin myös eri kansallisuuksien edustajien identiteetti jotenkin kummasti korostuu. Tavallaan me kaikki Lontoossa asuvat olemme suvereenisti maailmankansalaisia, mutta identifioituminen omaan heimoon tapahtuu samaan aikaan kuin huomaamatta. Vietämme mielellämme aikaa omien hengenheimolaistemme seurassa. Jopa siinä määrin, että jotkut kaupunginosat saavat tai ovat saaneet omaleimaisuutensa sinne muuttaneista tai siellä työskentelevistä tietyn etnisen ryhmän edustajista.

Läheltä mun huudeja lähtee Edgware Road, jota nimitetään Lontoon Lähi-Idäksi tai"pikku-Beirutiksi". Katua reunustaa lukuisat egyptiläiset, libanonilaiset, iranilaiset ja afganistanilaiset kahvilat, kuppilat ja marketit. Brixtonin kaupunginosasta taas löytyy vahvaa afro-karibialaista tunnelmaa ja Kensingtonissa ja Chelseassa asustaa överirikas valkoinen yläluokka (tai asunnot ovat öljysheikkien ja superrikkaiden venäläisten sijoituskohteina). Kun pyörii keskustan alueella, voi pistää puikot heilumaan China Townissa tai piipahtaa cappucinolle Little Italyyn. Suomalaiset eivät kuitenkaan ole vielä valloittaneet tiettyä asuinaluetta, vaan ovat ripotelleet itsensä sinne sun tänne pitkin Lontoon kirjavia kujia. Ihan hyvä niin! ( ;

Meillä on merimieskirkko, missä käydä hakemassa vahvistusta omalle kansallisidentiteetilleen. Siellä minäkin olen nyt viihtynyt viimeiset pari viikkoa hyvin intensiivisesti. Suomalaiset/Skandinaaviset joulumarkkinat, niiden valmistelu ja toteutus tempaisi minut vapaaehtoisriveihinsä sellaisella volyymillä, että ei ole viime aikoina paljoa tullut peukaloita pyöriteltyä. Itse tapahtuma oli viisipäiväinen ja vetää joka vuosi yli 10 000 kävijää. Siinä sai Muumi heilutella tassujaan ja me kansallispukuiset Suomi-neidot myydä HK:n ja Fazerin sinistä yhtä toisensa perään. Olin aivan ällikällä lyöty kun tajusin miten suuresta tapahtumasta oikeastaan oli kyse. Ihan mielettömän hauska ja monin tavoin rikastuttava kokemus!

    

Taivaallisen ja maallisen leikkauspisteessä

Pidän brittiläisten kevyestä, positiivisesta, hienotunteisen kohteliaasta ja humoristisesta tavasta olla olemassa. Täällä Lontoossa suurin osa meistä muualta tulleista on myös omaksunut tämän kansallisen ominaislaadun osaksi yleistä käyttäytymistämme. Onneksi! Kaduilla ja metrotunneleissa, kaupankassalla ja kahviloissa kuulee joka välissä kohteliaita pikkusanoja: madam, sir, darling, thank you, please, sweety, cheers, sorry, excuseme, no probs, bless you...have a nice day! Joulumarkkinoilla sählätessäni luottokorttipäätteen kanssa jouduin useamman kerran pyytämään anteeksi viivytystä. Järestään asiakkaat reagoivat positiivisesti: "That's ok darling!" "No probs honey" " It's fine sweety"...Tästä energiasta käsin suomalainen olemisen laatu (valittaminen, tuskailu, armottomuus, syyttely..) näyttäytyy minulle oudon raskaana, tiukkana ja vakavana. Toisia huomioidaan täällä enemmän. Ovia pidetään auki, tervehditään, toivotellaan päivänjatkoja ja metrossa tarjotaan istumapaikka seniorimatkustajalle, oli se kuinka täynnä tahansa. Jopa teinit tekevät niin.

Mikä sekin (suomalaistyypillinen) ajatus muka on, että kohteliaisuus ja ystävällisyys on jotenkin feikkiä tai pinnallista? Mitä pinnallista on ystävällisyydessä? Mitä väärää kohteliaisuudessa? En ymmärrä. Siinä ollaan kuitenkin koko hommelin ytimessä. Siinä miten me toisiamme täällä pallolla kohtelemme ja kuinka me onnistumme elelemään rinnakkain yksilöllisistä ja kansallisista eroistamme huolimatta. Kyllä ystävällisyys ja toisen huomioiminen ja kohteliaisuus menevät minun arvojärjestyksessäni ainakin ihan sinne tärkeimpien -listan kärkeen. Se, että näkee ja kohtaa toisen Ihmisen, oli hän sitten tuttu tai tuntematon, ihmisenä, kaltaisenaan olentona, joka ansaitsee tulla hyvin ja ystävällisesti kohdelluksi, on lähtökohta ja ison kirjan sanomankin ydin. Siinä ei kertakaikkiaan ole mitään pinnallista tai feikkiä.

Paljon on kyse myös siitä mihin huomionsa kohdistaa. Näkeekö vain virheet ja puutteet vai kokeeko kiitollisuutta siitä mitä on. Tästä hyvä esimerkki oli se, miten pari suomalaista miestä joulumarkkinoilla vierailtuaan ilmaisivat illalla pubissa pettymyksensä siitä, että markkinoilla ei ollut ollut myynnissä Lätkäliiga-salmiakkeja. Me olimme vapaaehtoisvoimin painaneet niska limassa reilun viikon markkinavalmisteluja; rakentaneet hyllyjä, kantaneet Suomesta tilattuja ja tuotuja tuotteita (kontillinen), laittaneet ne nätisti esille, hinnoitelleet ja myyneet niitä (ja salmiakkia oli oikeasti monia kymmeniä eri sortteja!). Tämän kokonaiskuvan ja tuotteiden ylenpalttisen runsauden ja muun asiakaspalautteen positiivisuuden äärellä näiden miesten vajoaminen johonkin v******sen kuiluun Lätkäliigojen puuttumisen takia tuntui jotenkin aivan käsittämättömältä. Naurettavalta. Ehkä jopa hiukan traagiselta!

Toinen esimerkki tästä ihmeellisestä suomalaisesta negatiivisuudesta tai kokonaiskokemuksen määrittämisestä yksittäisen puutteen tai vian mukaisesti, oli se kun eräs vanhempi suomalainen mies, jonka kanssa täällä juttelin, kertoi taannoin kuulleensa Finlandia -hymnin Lontoon filharmonisen orkesterin ja kuoron esittämänä Royal Albert Hallissa. Vau! Kysyin tietenkin, että minkälainen kokemus se oli ollut ja siihen hän totesi nuivasti että: "No eihän ne osannu ääntää sanoja ollenkaan oikein..." Siis wtf! Please. No further comments...


Oma kokemukseni tällä hetkellä on, että täällä Lontoossa vallitsee nopeatempoisemmat, kevyemmät ja positiivisemmat energiat kuin Suomessa. Totta on kuitenkin se, että minä olen suomalainen. Minä olen myös imenyt äidinmaidossani kaikki ne tyypilliset piirteet ja laadut mitä suomalaisuus voi pitää sisällään. Ja täällä ne nyt sitten näyttäytyvät minulle. Minussa ja lajitovereissani. Halusin tai en. Täällä toisenlaisen katsomustavan ja vuorovaikutusenergian valossa pystyn selkeämmin tarkastelemaan (omaa) suomalaista tapaani olla, ajatella ja reagoida. Pidin siitä tai en.

Täytyy myös muistaa, että yksilö on alisteinen kollektiiville, joten Lontoossa asuminen tekee minusta pikkuhiljaa enemmän lontoolaista. Jos minä asun ja elän Perähikiällä, niin elän Perähikiän kollektiivisessa energiassa. Jos asun Las Palmasissa, niin elän osana Las Palmasin kollektiivista mentaliteettia. Paikka, ryhmä, yhteisö tai kollektiivi johon kuulun vaikuttaa olemukseeni, ajatteluuni ja asenteisiini. Usein vielä melko salakavalasti ja itse sitä huomaamatta. Vaikka niin helposti ajattelenkin olevani oma erillinen yksilöni, omine arvoineni ja ajatuksineni, niin loppuviimeksi yksilö on aina alisteinen kollektiiville. Ja tähän perustuu kaikki mielipidevaikuttaminen. Kun tarpeeksi monta yksilöä ryhmästä ajattelee tietyllä tavalla ja kriittinen massa tavoitetaan, niin siitä tulee koko kollektiivin vallitseva ajattelutapa. Ja siksi on erittäin tärkeää, että asuu ja elää sellaisessa paikassa missä tuntuu hyvältä olla ja omat energiat kohtaavat ympäristön energiat. Silloin kun tuntuu että vallitsevat energiat ovat jotenkin liian tiukkoja, alaspäin vetäviä, lannistavia tai negatiiviseen keskittyviä, on oikeastaan velvollisuus huolehtia itsestään ja hyvinvoinnistaan vaihtamalla maisemaa. Perhettään tai sukuaan ei voi vaihtaa, mutta työ- ja asuinpaikkaa voi. Täytyy pyrkiä sinne missä kokee olevansa hyvien, kannustavien, ystävällisten ja armollisten energioiden ympäröimänä. Minä en ainakaan ole niin vahva, että pystyisin horjumatta positiivisena ja ystävällisenä jos kaikki ympärilläni ovat sitruunan nielleitä. Eli ei auta pitkälle elämäntaito-oppaiden "Think positive! -hokemat, vaikka tekisit oman sisäisen työsi, mutta eläisit hyvin raskaiden tai kapeakatseisten ihmisten ympäröimänä. En kuitenkaan ajattele Suomen olevan yhtäkkiä se syvin ja raskain paikka maailmassa minne aurinko ei paista -ei, en todellakaan!- Mutta jotain tekemistä saattaa kyllä olla sillä faktalla, että viime kesää lukuunottamatta ennen Lontoota asuin neljä vuotta Porissa. (itkunauruhymiö!)

Joku varmasti ajattelee, että helppohan sinun on sieltä huudella. Irtisanoutua töistä, myydä omaisuutesi, hypätä virran viemäksi ja lasketella vapaapudotuksessa. Ja niin onkin. Ja siksi huutelenkin! Ei ole elatusvelvollisia, kasvatusvastuita, asuntolainoja, autovakuutuksia, enkä ole kenellekään vannonut iänkaikkista. Olen siis vapaa huutelemaan.
Vapaa.
Yksinäinen.
Vapaa.
Irtonainen.

-"Freedom's just another word for nothing left to lose" -Janis Joplin.


Elän nyt vahvinta kuherruskuukauttani Lontoon kanssa. Kaikki on kivaa, uutta, erilaista ja mielenkiintoista. Ja tässä valossa tietyt suomalaisuuteen liittyvät piirteet näyttäytyvät minulle nyt ei niin maireina. Kuherruskuukausi ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki olisi koko ajan yhtä afternoon-tea-partya täällä. Ei ole. Viimeiset pari päivää olen ollut jotenkin kadotuksessa. Se caminolla vahvistunut luottamuksentunteeni elämään ja johdatukseen on ollut kateissa. Eilen ihan itkua väänsin kun kaikki tuntui yhtäkkiä niin tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Olen täällä yksin ja tyhjän päällä. Ikävöin veljentyttöjäni ja ystäviäni. Että mitä helkuttia oikein teen täällä? Että mistään ei tule mitään, ja niin tullaan tammikuussa maitojunalla takaisin kun töitä ei löytynytkään eikä elämä asettunutkaan täällä uomiinsa. Epäilyn ja epätoivon pilvet yrittävät sumennuttaa osin jo saavuttamani luottamuksen ja tarkoituksen tunnettani. Olo on kuin Jane Austenin trilogian jälkeisessä kirjoittamattomassa jatko-osassa "Epäily ja luottamus".

Pohdin tällä hetkellä sitä missä määrin olen oman onneni seppä ja luon aktiivisesti omaa elämääni ajatuksillani, tunteillani ja teoillani. Ja missä määrin elämäni on Suuremman käsissä, suuremman suunnitelman osanen? Mitkä asiat ovat minun tahtoni vallassa ja mitkä korkeamman tahdon alaisia? Uskallanko oikeasti luottaa siihen, että asiat järjestyvät oikeille tolilleen ilman minun survovaa kättäni? Uskallanko katsoa ja odottaa, että ruoho se kasvaa nyhtämättäkin? Että tosielämä kantaa (caminon ulkopuolellakin), kaikella on aikansa ja paikkansa ja asiat järjestyvät? Luulen, että todellisuus todennäköisesti ja parhaassa tapauksessa on sekä että, oman ja suuremman tahdon toteutumista kokonaisuuden parhaaksi kun olen niin sanotusti aktiivinen kanssaluoja.

Oman tahtoni totaalinen sysääminen "korkeimmalle" tai "kohtalolle" taas on vastuun välttelyä tai uhriutumista, jossa minä en oikeasti ota vastuuta itsestäni, elämästäni ja hyvinvoinnistani, koska ajattelen näin olevan tarkoitettu tai "jonkun muun" hoitavan asian puolestani. Bullshit! Uskon, että (minussa, maailmassamme) on minua korkeampi tietoisuus, viisaampi ja rakastavampi tietoisuus, -sydänkeskuksenhoitaja-, joka kauttani vaikuttaa ja toimii. Se on kuitenkin täynnä lempeyttä ja armoa ja antaa minun toteuttaa suht vapaasti omaa tahtoani. Toivoen kuitenkin koko ajan, että kannan vastuun itsestäni ja hyvinvoinnistani. Se odottelee siellä sydämessäni koko ajan aina siihen asti kunnes syystä tai toisesta pysähdyn kysymään hänen tahtoaan. Sitten kun sydänyhteys on auki, niin tahdot ovat yhtä. Elän luojan luomana aktiivisena kanssaluojana tässä maailmassa ja hommelit sujuvat kaikkein parhaiten. Näin ajattelen. Mieli, egon pyrkimykset ja pelot ovat niitä kapuloita rattaissani, jotka singauttavat minut aina uudestaan sivuun sydämeni luottavaisesta sopusoinnusta. Mutta onneksi kun elää vanhemmaksi, niin sitä alkaa tuntea itseään paremmin ja löytää myös keinot palata takaisin sydäntietoisuuteensa. Aina kun epäilyksen pilvet peittävät taivaan ja tunnen olevani hukassa, niin joku seuraavista helpottaa oloani välittömästi: pitkä kävelylenkki, rukoilu, päiväkirjaan purkautuminen, kuuma vaahtokylpy tai päiväunet. Avot! Ja taas on hiukan kirkkaampi mieli ja kevyempi olla.

Taideteos Eerika Omiyale

I feel like being lost and found at the same time ( : 
How weird is that?

Myönnetään, olen hukassa. Ja kaikki on levällään. Edelleen. Tai taas kerran. Homma rönsyilee sinne tänne. Tämä blogi on kuin minä tai elämäni tällä hetkellä. Tai niin kuin Lontoo; näennäisen kaoottinen, epämääräinen ja ristiriitainenkin. Sykkivä ja muuttuva. Kuitenkin täydellisen jäsentynyt ja luottamuksella/ssa luotu.







Lause, jonka bongasin Lontoon kävelykierrosesitteestä selittänee olotilaani:

" Here you'll lose your way and find your heart...get gratifyingly lost!"

Jollain kummalla tavalla sitä samaa toivon sinullekin, missä ikinä kuljetkaan <3 <3 <3

MIND THE GAP

Hups! Muutin viikko sitten Lontooseen.

Elämä toi eteeni kuin tarjottimella tämän mahdollisuuden ja tartuin siihen.
Asun nyt kauniilla paikalla aivan "pikku venetsiaksi" kutsutun kanaali-alueen laidalla. Asunto on serkkuni, joka asuu tällä hetkellä miehensä kanssa Sydneyssä. Oxford Streetille on vain muutaman metropysäkin matka täältä Warwick Avenuelta ja kävellenkin pääsen helposti Lontoon ytimeen.


Muuta en sitten elämästäni tai tulevaisuudestani tiedäkään! Elämänihän on levällään kuin Jokisen eväät, mutta jollain kummalla tavalla ilman omia ponnistelujani asiat vain lutviutuvat ja alkavat uiskennella omiin uomiinsa. Nyt minulla ainakin on koti. Turvasatama, josta käsin seilailla sinne sun tänne. Johan tässä nyt hurahtikin 5 kuukautta asumista erinäisissä kavereiden kautta järjestyneissä asunnoissa ja caminon majapaikoissa. Oma koti tuntuu nyt erityisen hyvältä.



Koska asuinalue missä asun on hienostoaluetta jylhän ylpeine viktoriaanisine rakennuksineen, corner shoppien hintataso hipoo jo suomalaista. Niin, ja Lontoo kyllä on brittistandardeilla todella kallis kaupunki. Ensitöikseni googletinkin lähimmän Lidlin ja muutenkin aion suosia kaikenlaisia etnisiä kauppoja ja basaareita, joista saa peruselintarvikkeita ja eksoottisempia tuotteita huomattavasti halvemmalla. Jo neljättä kuukautta elelen omilla sukanvarsisäästöilläni, joten suht persaukisena ihmisenä on nyt venytettävä sekä penniä että marttataitojani kunnes tilanne korjaantuu.

Psst! Tarkan markan marttavinkki nro 1: kun lähdet kaupungille, ota kotoota mukaasi eväsleivät tai kakun pala. Kun sitten haluat istahtaa kahville, ostat pelkän kahvin ja mussuttelet peräpöydässä omia eväskakkaroitasi. Täällä on niin paljon porukkaa, ettei kukaan ehdi vahtimaan onko syömisesi ostettu tiskiltä vai vedetty käsilaukustasi ( ;

kelluva lempikahvilani

Lontoo on minulle jo jotakuinkin tuttu kaupunki. Olen ollut täällä useamman kerran sekä veljentyttöjeni kanssa että viettänyt yhden kesän yksinkin täällä. Ja se on hyvä juttu, koska nyt ei mene hirveästi energiaa ainakaan tärkeimpien paikkojen ja huudien haltuunottoon.

Naismuistiin en ole elänyt tällaista suvantovaihetta, missä kalenteri huutaa tyhjyyttään ja elämässäni on pelkästään tilaa, aikaa, rauhaa ja vapautta. Voin tehdä mitä huvittaa tai olla tekemättä mitään jos ei huvita. Viime vuodet olen mennyt tyrät rytkyen toimesta toiseen, kalenteri räjähdyspisteessä kytien, joten tämä vapaaherrattaren elämä tuntuu nyt todella hyvältä ja tarpeelliselta.
Voi pojat tämä se on sitä olemisen sietämätöntä keveyttä!

Tyhjän päällä lilluminen. Lontoossa. Hävytöntä!

Ei ole oppituntien suunnittelua, ei opetusta, ei opekokouksia, opsin vääntöä, vanhempainiltoja, juhlajärjestelyjä, ei kokeiden laatimisia, korjaamisia, sähköpostien lähettelyä tai HOJKS:in laatimisia.  Ei imelältä energiajuomalta haisevia teinejä, jotka hupun alla pyörittelevät silmiään ja ässäänsä sihauttaen sähähtävät joka asiaan: "Ihan sama! Ei kiinnosta!" - Hallelujaaaa! Kesälomani vaan jatkuu jatkumistaan. Tuntuu jopa vähän syntiseltä, melkein luvattomalta olla vaan olemassa ja ajelehtia päivästä toiseen vailla sen suurempia vastuita, velvollisuuksia tai "to do" -listoja. Erityisesti tässä kaupungissa missä 10-12 tunnin työpäivät tuntuvat olevan normi oletusarvo, huhhuh!

Minulla ei siis ole mitään virkaa elämässäni tällä hetkellä.
Olen tyhjäntoimittajana Lontoossa. Ja aion nauttia siitä täysin rinnoin! ( :

Hyvän ystäväni kanssa meillä on sellainen puheenparsi, että ensin täytyy huilata, sitten ottaa pienet nokoset, sen jälkeen vetää lonkkaa ja loppuilta viettää ansaitusti siestaa. No, nyt todellakin on sen aika. Elämä koostuu vaiheista ja tämäkään vaihe tuskin tulee kestämään ikuisesti, joten nyt jos minulla on mahdollisuus vain olla, ihmetellä ja katsella elämän pyörteitä ja sitä miten asiat alkavat kehittyä, niin luvan kanssa kyllä aion ottaa kaiken irti tästä joutenolostani. Tajuan, että on suunnatonta luxusta se, mitä minulla tällä hetkellä on: aikaa, rauhaa, tilaa ja vapautta. Sen verran olen elämässäni veroja maksellut, että voin nyt huoletta elää työttömyysturvan varassa jonkin aikaa.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että ajelehtisin jossain täysin epämääräisessä olotilassa. Tykkään, että elämässäni on rytmiä ja rakennetta. Nyt se vaan ei ole ulkopuolisten puitteiden luomaa, vaan syntyy minusta sisältä käsin. Herään ja menen nukkumaan suunnilleen samoihin aikoihin joka päivä. Laitan ruokaa ja syön säännöllisesti. Käyn pitkillä kävelyillä, kahvilla ja hoidan askareitani sopivissa määrin joka päivä. Päivissäni on rytmi ja rakenne, minun oma luonnollinen rytmini.

Tällä hetkellä minulle ei ole tärkeää olla osana raskaita rakenteita, omistaa mahdollisimman paljon materiaa, tienata rahaa tai edetä urallani. Ulkoiset meriitit tai näennäiset itserakentamani turvarakennelmat ovat menettäneet merkitystään. Tärkeämpää on nyt sisäinen hyvinvointi, sopusointu itsensä ja ulkomaailman kanssa sekä mahdollisuuden antaminen elämälle; ottaa minut, kantaa ja kuljettaa minua. Siis luottamus ja sen vahvistuminen sisälläni. Elämän ja minun on synnyttävä ensin sisältä käsin ja ajan kanssa ulkoiset puitteet kyllä ottavat sitä vastaavan muotonsa.  Niin monta vuotta olen elänyt päinvastaisesti. Yrittänyt survoa itseäni johonkin jo olemassa olevaan sapluunaan, juossut henkihieverissä, yrittänyt sopeutua minulle annettuihin aikatauluihin, toteuttaa ulkopuoleltani tulevia odotuksia,  toiveita ja vaatimuksia (todellisia sekä itse luomiani) sekä selviytyä reippaana ja pätevänä naisihmisenä kaikista minulle sanelluista suorituksista. Hengästyttää pelkkä ajatteleminenkin!

Tämänhetkinen tilani edellytti kaiken rakentamani purkamista ja heittäytymistä virran vietäväksi. Se taas on tapahtunut asteittain, ei mitenkään riuhtaisemalla rohkeasti, pää edellä kylmään veteen dyykaten, vaan pikkuhiljaa. On täytynyt tavallaan palata askel askeleelta lähtöruutuun aloittaakseen

kierroksen uudestaan, uudelta pelipöydältä.

"Olet tosi rohkea", totesi eräs tuttavani Lontooseen lähdöstäni, mutta rohkeutta kokeakseen täytyy pelätä ja minä en pelkää. En siis koe olevani mitenkään erityisen rohkea. Olen niin monta kertaa elämässäni luonut nahkani ja aloittanut uudestaan lähtöruudusta, oli sitten kyse parisuhteesta, asuinpaikasta, ammattialasta tai työpaikasta.
7 vuoden jaksoissa edeten.

(steinerpedagoginen ihmiskuva jakaa kehittymisen/oppimisen 7 vuoden jaksoihin joissa ihmisen eri olemuspuolet pääsevät eri tavalla ilmentymään ja vahvistumaan, toim.huom.)

Olen siis kävelevä esimerkki elämänkaaripsykologian ja steinerpedagogisen ihmiskäsityksen 7 vuotiskausista! Pari kuukautta ennen kuin täytin 21 lähdin Saksaan aupairiksi. Vuoden pesti venyikin viiden vuoden reissuksi, sillä rakastuin, päätin jäädä Saksaan asumaan ja opiskelemaan yliopistolle kieliä. No, akateemis-teoreettinen maailma ei suonut minulle pidemmän päälle tyydytystä, halusin tehdä jotakin käytännönläheisempää ja luovaa. Palasin takaisin Suomeen ja suuntasin teatterialalle. 27 -vuotiaana pääsin Turun taideakatemiaan teatteria opiskelemaan ja sen jälkeen hurahtikin reilu 7 vuotta intensiivisesti teatteria tehden: näyttelijänä, ohjaajana, käsikirjoittajana, dramaturgina..kulissipainona..hehe...Elämä kantoi ja aina oli projekteja ja töitä, vaikkei freelancerinä tiennyt työrupeamistaan puoltavuotta-vuotta edemmäksi. Luottamus elämään ja aina uudestaan avautuviin työmahdollisuuksiin oli silloin vaan niin vahva, että pystyin vuosia elättämään itseni teatteria tekemällä. Teatterintekemiseni loppui kutakuinkin 35 -vuotiaana kun siskoni Heli kuoli hyvin yllättäen ja traagisella tavalla. Jokin sisälläni sulkeutui ja selviytymisen hengessä hakeuduin takaisin yliopistoon suorittamaan (painotus sanalla suorittamaan) Saksassa aloittamani opettaja-opinnot loppuun. Samaan aikaan aloitin myös työt Turun steinerkoulussa kouluavustajana ja steinerpedagogiset opinnot Helsingissä. Tuli tarve saada vakituinen työ, varma kuukausipalkka ja "turvattu elämä". Sielun tason tarve hengenheimolaisten löytämiseen oli silloin myös suuri ja steinerpedagogiikasta ja antroposofiasta löysinkin itselleni sellaisen henkisen kodin, joka näkee ja kunnioittaa ihmistä ja elämää kokonaisvaltaisesti, hengellis-sielullista olemuspuolta unohtamatta. Elämänkaaripsykologiaa on ehdottomasti tutkittava lisää!

Elämäni viimeiset seitsemän vuotta olen toiminut intensiivisesti opetusalalla, viimeiset työntäyteiset vuoteni steinerkoulussa kieltenopettajana. Nyt olen jälleen lähtöruudussa, joskin matkalaukussani kaikki aikaisempien pelikierrosten tieto, taito ja kokemus. Tällä hetkellä en oikein tiedä mitä haluaisin seuraavaksi ryhtyä tekemään? Minkä alan töitä lähteä täällä metsästämään? Ja se onkin ihan hyvä niin. Kun ei ole mitään vahvaa omaa visiota ja agendaa, voi jostakin aueta jokin yllättävä virtaus, joka johtaa mielekkääseen työhön. Työhön, jota ei edes tiennyt olemassa olevankaan saatikka olisi pystynyt mielessään kuvittelemaan. Jos minulla on vahva visio ja tahtotila, niin elämällä on tapana toteuttua sen mukaisesti. Vahva oma agenda voi estää sellaisten mahdollisuuksien toteutumisen, jotka itseasiassa palvelisivat minua ja kokonaisuutta parhaimmalla mahdollisella ja mielekkäimmällä tavalla. Kun luovutan oman tahtoni suurempiin käsiin, niin en rajoita elämääni vain oman pienen mieleni (ja sen kuvien) mukaiseksi. Silloin jotain suurempaa ja parempaa voi ehkä mahdollistua.

Regent's canal

Nyt haluan antaa aikaa ja tilaa jollekin ilmestyä elämääni. Antaa elämän johdattaa minua. Antaa Sydänkeskuksenhoitajalle täydet toimivaltuudet. Kaikenlainen pusertaminen, pakertaminen, pinnistely ja pingottaminen on niin last season! Nyt haluan lipua sisään elämään sieltä missä on vähiten vastusta ja eniten iloa! Olla enemmänkin dialogissa elämän kanssa kuin puskea läpi jotain omaa agendaani. Luottaen elämän kannattelevaan voimaan, ohjaukseen ja siihen, että se avaa edessäni uusia väyliä ja näkymiä sitä mukaa kun matka etenee. Tämä  Lontooseen muuttoni on hyvä konkreettinen esimerkki tästä.

Teatterin parissa tai opetusalan hommissa toimiminen ei ole mitenkään poissuljettua, kyllä minussa edelleenkin palaa liekki molempia aloja kohtaan. Tykkään opettamisesta ja koen olevani ihan hyvä siinä. Viime keväänä vaan paukut olivat niin finaalissa, että homma alkoi tuntua tosi raskaalta ja vastenmieliseltä. Täällä tosin opettajan ammatti ei ole kovin arvostettu ja palkkakin kehnonlainen Suomeen verrattuna. Brittiystäväni aina vitsaileekin, että täällä opettajiksi ryhtyvät ne, jotka eivät muuta osaa tai pääse muualle töihin. Ammatin arvostusta tuskin ainakaan lisää se tosiasia, että suurin osa opettajista heiluu luokan edessä jonkin sortin kandin tutkinnolla jos edes silläkään. Suomalainen maisteritasoinen ja käytännönläheinen opettajankoulutus on täällä pelkkä absurdi idea tai hyvin kaukainen unelma.

Still haven't found what I'm looking for?

Minulla oli tiistaina U2 -tapaaminen paikallisessa työvoimatoimistossa. En voi käsittää miten mutkatonta ja helppoa tänne muuttoni on ollut. Kun ilmoitin TE-toimistoon lähdöstäni, niin täti luurin päässä oli oikein kannustava ja toivotti onnea. Sanoi, että minun täytyy vain pyytää U2 -lomake opettajien työttömyyskassasta ja viedä se sitten tarvittavin tiedoin varustettuna paikalliseen TE-toimistoon täällä. Näin toimin ja palvelu Job Centressä oli erittäin ystävällistä ja sujuvaa. Herttainen rouvavirkailija näpytteli minut tiedostoihinsa, antoi minulle rekisterinumeron ja uuden tapaamisajan sekä lähetti Suomeen Opetk:lle tiedon, että olen ilmoittautunut täällä. Olin aivan haavi auki, että HÄH? Voiko tämä olla näin yksinkertaista! Yksi U2 -lomake ja that's it? Olin varautunut henkisesti jo kaiken maailman paperisotaan ja mahdollista musertumista byrokratian rattaisiin, mutta toisin kävi.

Ihanaa! Pian helpottaa taloudellisestikin kun jotain rahaa alkaa virtaamaan tililleni. Tässä kuviossa tosin kaiken sujuvuuden ydin on se, että minulla on asunto, osoite täällä. Muussa tapauksessa hommelit olisivat tosi paljon mutkikkaampia kun asioiden hoitamista (rekisteröityminen, vuokrasopimus, työnhaku, pankkitili jne.) varten tarvitsisin yhden tositteen ja sen saamiseksi tarvitsisin toisen tositteen, joka edellyttää sen yhden tositteen omaamista jne. Kaikki alkaa siitä, että on katto pään päällä.

Työttömänä työnhakijana saa olla Euroopan sisällä missä maassa tahansa kolmen kuukauden ajan ja saa työttömyyskorvaukset liitolta tai Kelalta sinne. Siis todella kreivin aikaan muutin tänne, sillä ensi keväänähän se sitten vissiin jytkähtää se Brexit konkretian tasolle ja sen jälkeen ei tänne enää paljoa EU:n U2 -lomakkeilla tullakaan.

Työnhaun suhteen en aio pitää mitään kiirettä. Pystyn ihan hyvin elelemään tässä jonkun aikaa vielä vapaaherrattarena. Aloitan purjehtimiseni niihin satamiin, jotka ovat aina tuoneet iloa elämääni, asuinpaikastani ja olosuhteistani riippumatta. Niitä ovat kuorolaulu, salsatanssi, teatteri, kirjoittaminen, espanjan kielen opiskelu, marttailu, pitkät kävelylenkit ja hengellisyyden harjoittaminen tavalla tai toisella (jooga, meditointi, kohottavan kirjallisuuden lukeminen, rukoilu)

Näillä vesillä lipuessani, tärkein tukikohtani ja majakkani on Lontoon suomalainen merimieskirkko. Siellä on toimintaa jos jonkinmoista ja olenkin jo liittynyt kirkon kuoroon "Merenkurkut". Yksissä treeneissä olen jo ollut mukana. Mahtava naisporukka! Ja helppo hypätä föliin kun ohjelmisto on itselleni tuttua joulurepertuaaria. Lauluharkkojen jälkeen menimme vielä pienellä porukalla pubiin "yksille" ja iltahan sitten venähti niin, että myöhästyimme vikasta tubesta ja täytyi ajella pirssillä kotiin. Sinänsä hyvä, että treenejä on vain kerran viikossa! ( :

Liityin myös Lontoon marttoihin (terveiset vaan Varsinais-Suomen ja Satakunnan marttaystävilleni, että nyt on Tuire upgradeannu ittensä Lontoon marttoihin asti, hihii!) Olen myös lupautunut auttamaan perinteisten skandinaavisten joulumarkkinoiden järjestelyissä, valmisteluissa ja myynnissä. Tutuilta vesiltä on helpompi lähteä navigoimaan, ja nyt haluan mennä sieltä missä aita on matalin, virtaan, jossa on vähiten vastusta. Suoraan sanottuna en jaksa nyt pinnistellä yhtään ja mukavuudenhalu on ihan hyvä ja sallittu motiivi myös! Kielitaito on jo siinä määrin hallussa, ettei tarvitse väenvängällä hankkia heti brittiystäviä, vaan voin aloittaa ihan rauhassa ensin tutustumaan lajitovereihini tässä kaupungissa, ja sitä mukaa kun elämänpiirini täällä laajenee ja töitäkin löytyy, niin aivan varmasti pääsen taas kehittämään ja haastamaan itseäni, taitojani ja ymmärrystäni.
Nyt vain ajelen metrolla kirkolle syömään karjalanpiirakkaa ja puhumaan suomea.
Ja tunnen oloni mukavaksi.

Enkä itseasiassa edes koe olevani kovin kaukana "kotoota" tällä hetkellä. Viimeiset neljä vuotta asuin Porissa ja koska läheiseni ja suurin osa ystävistäni asuvat pääkaupunkiseudulla, olen sen ja työjuttujeni takia istunut bussissa harva se kuukausi matkalla Helsinkiin. Neljä tuntia suuntaansa. Nyt lentomatka kestää vain 3 tuntia, eikä VR:n normilipun ja halvimman mahdollisen lentolipun välillä edes ole kovin suurta hintaeroa. Ajatelkaa! Olen periaatteessa nyt ajallisesti lyhyemmän matkan päässä Helsingistä kuin Porissa ollessani. ( :

Ei se elämä nyt sen ihmeellisempää ole Utsjoella kuin Lontoossakaan. Ainahan sitä kutoo ympärilleen omansanäköistä elämän verkkoa kuului sitten Satakunnan marttoihin tai Lontoon marttoihin. Minussa on kuitenkin jo kauan kytenyt toive ulkomailla asumiseen ja työskentelyyn, joten noista kahdesta yllämainitusta kohteesta minä valitsin Lontoon.

Tai oikeastaan Lontoo valitsi minut.

Vaikka asiat sujuvatkin nyt kuin tanssi ja juuri totesin etten ole rohkea, koska en pelkää, niin takaraivossani kuitenkin välillä välähtää joku käsittämätön pimeään, syvään kuiluun putoamisen pelko. Pari kertaa se on aamuyöstä herättänyt minut ja sivaltanut sekunnin murto-osassa sisälmykseni auki. Aivan kammottavaa! Olen nähnyt klassista unta, jossa yhtäkkiä putoan putoamistani ja herään siihen tunteeseen, että humpsahdan johonkin, vatsanpohjasta ottaa ja melkein tulee lusikallinen housuun...

Mietin mitä se pelko pitää sisällään? Hallinnan menettämisen pelkoa? Sitä, että ei ole turvaverkkoa jos tipahtaa? Ketään ei ole tukemassa ja ottamassa koppia minusta nyt jos putoan? Ei ole mitään oljenkortta mihin tarttua jos alan vajoamaan? Sitä kaikkea se aamuyön kauhun hetki pitää sisällään. Luulen, että osittain nyt vasta koen niitä tunteita, joita siskoni kuolema minussa 8 vuotta sitten aiheutti. Siskoni poismeno oli niin yllättävä, raju ja traaginen, että sitä järkytystä ei pystynyt mitenkään päin ottamaan silloin vastaan kokonaisuudessaan. Se on ollut mahdollista vain pienissä erissä pitkin elämää. Kauhun hetkeen liittyy turvattomuus ja yksin jäämisen tunne. Ja tosiasiahan on, että olen todella yksin nyt. Olen täysin omillani täällä Lontoossa. En tunne täältä juurikaan ketään. Vielä. Öillisiä välähdyksiä lukuunottamatta oloni on silti levollinen ja luottavainen kaiken yksinäisyyteni keskelläkin. Tiedän, että olen omillani, mutta en niin omillani kuin olen viime vuodet luullut olevani. Olen omillani, mutta elämän kannattelemana. Siinä on vissi ero.

Kauhun hetket voivat myös pitää sisällään pelkoa sen hyvän menettämisestä mikä nyt on. Että asiat ovat vähän niin kuin liiankin hyvin ja olotilani niin huoleton, että kohta varmasti rysähtää! Ihan kuin ei olisi oikeutta olla huolettoman hilpeä ja onnellinen Leino-tyyliin "Kel onni on, se onnen kätkeköön". Tosi suomalaista! Parempi olla näyttämättä onneaan, koska sitten jos/kun rysähtää
ja jää lehdellä soittelemaan, ei tarvitse hävetä niin paljon omaa naiviuuttaan ja tyhmyyttään. Mitä tyhmyyttä siinä nyt on olla täysillä ja avoimesti onnellinen silloin kun siltä tuntuu ja täysillä ja avoimesti epätoivoinen silloin kun siltä tuntuu? Mikä suomalainen oletusarvo se oikein on, että jos ilonsa näyttää ulospäin, on joko tyhmä, hullu tai kokematon. Että niin kuin ei tajuaisi sen olotilan olevan hetkellistä, niin kuin kaikki elämässä. No, juuri siksi siitä pitääkin nauttia ja se tunne täytyy saada näyttää ulospäin, koska se harvoin kestää läpi loppuelämän muuttumattomana. Ja vaikka kestäisikin, niin minulla on täysi oikeus olla onnellinen ja näyttää se jokaikisenä päivänä elämäni loppuun asti. Ja sen jälkeenkin. Pohjatonta kuilua ei ole olemassakaan ja kerran pohjakosketus on otettu, niin ainakin on maata jalkojen alla josta ponnistella takaisin ylös, ulos ja lenkille. Tai vastaavasti tulla nostetuksi. Takaisin valoon. Kuilu tai sen pohja ei varmasti ole yhtään niin pelottava paikka kuin sen pelko on.

En tiedä kuinka pitkäksi tämä reissu venyy. Olenko täällä kuukausia vai vuosia? Palaanko maitojunalla takaisin Suomeen? En todella tiedä. Mutta luotan, että Joku minussa tietää.
Hetki vain ja päivä kerrallaan katselen mitä maisemia aukeaa. Jos tilanne niin vaatii, tartun ruoriin, mutta muussa tapauksessa livun hiljaa eteenpäin ja annan aaltojen keinuttaa. Jos jotain gappejä on polkuni varrelle viriteltykin, niin I don't mind. I'll keep calm and carry on.

Knowing that I am safe.
Here and now.
At all times.

                                               The same I wish 4U2  sweetheart <3