Tien päällä linnunradan alla

(HUOM! Tämä on vanha postaus syyskuulta, 24.09.2018 Caminolla. Päivittäessäni blogiani pomppasi jostain syystä tänne joulukuulle???)

   

Tulen tajuihini jossain. Herään suhinaan, kahinaan, vetoketjujen vetoääniin ja varvastossujen fläpinään. Avaan silmät, on pimeää, pienet valotuikahdukset vaeltavat siellä täällä nukkumasalia, ovia auotaan ja suljetaan. Katson kelloa: 4.30. Kiesus! Hitsin korealaiset! Pitääkö niiden jo näin aikaisin lähteä marssimaan! Nukahdan onneksi uudestaan joskin reilun tunnin päästä herään samanlaiseen suhinaan ja kuhinaan. Simpukankuoret kilahtelevat vasten rinkkojen solkia ja vaellussauvat kopisevat lattiaa vasten. Nousen vuoteesta ja kompuroin vessaan. Jonotan. Hoidan aamutoimet, puen päälleni, pakkaan rinkkani, - kaiken pimeässä tai kännykän taskulampun valossa. Samassa pimeässä hiljaisuudessa myös tytöt hoitavat omat aamutohinansa. Kertaakaan meillä ei ole ollut herätystä laitettuna ja joka aamu heräämme kollektiivisesti samoihin aikoihin suhinan voimasta. Aamiaisemme saattaa olla vain huikka mehua tai banaani, mutta useimmiten lähdemme liikkeelle tyhjin vatsoin ja pysähdymme aamupalalle vasta n.5-10 vaelluskilometrin jälkeen.

Aamulla kuuden aikaan ulkona on pilkkopimeää, yllä vielä kirkas tähtitaivas. Sirkat sirittää puskissa molemmin puolin polkua ja ilman taskulampun valonkajetta ei kertakaikkiaan näkisi yhtään mitään. Vasta noin parin tunnin vaelluksen jälkeen punaoranssi aurinko alkaa pilkistää horisontista ja keikkua pikkuhiljaa ylemmäs ja ylemmäs taivaanrantaa, valaisten vihdoin kokonaan meidän vaeltajien tien. Aamun ensimmäiset tunnit viileässä pimeässä hiljaisuudessa ovat mielestäni parhaimmat. Saa vain olla omissa ajatuksissaan ja seurata päivän asteittaista sarastusta. Kuulla kukon kieuntaa ja lehmänkellon kilinää kaukaiselta niityltä ja haistaa lehmänlannan hajun pirtsakassa aamuilmassa. Aah! Se on yksinkertaisuuden juhlaa. Olo on kohottunut ja mieli avoin heti kun kaikki aamusählinki on ohi ja pääsee tien päälle tallustamaan. Vaellan silloin mieluiten yksin. Kaikki mitä tarvitsen on mukanani, eikä minulta mitään puutu. Ainoa tarkoitus päivälle on vain kävellä. Kävellä ja kävellä. Nothing more nothing less. Kunnes jalat ovat jo ihan soseena ja tuo niin ihanan kaunis oranssinpunainen pallo aamutaivaalla muuttunut helvetin kuumottavaksi kanssakulkijaksi. 

Taukoja on pidettävä parista muutamaan, maastosta ja päivän kilometrimäärästä riippuen. Joko jossain kuppilassa, vedentäyttölähteellä tai sitten ihan polun pientareella luonnon helmassa huilaten, eväitä mussuttaen ja kengät pois riisuen. Välillä täytyy myös pysähtyä ihailemaan sillan alla virtaavaa vuoripuroa, vastaan tulevaa lammaslaumaa tai talon seinään maalattua taidetta. Välillä taas ei malttaisi pysähtyä ollenkaan, edes juomaan, kun kone kerran on lähtenyt käyntiin. Siinä sitä vaan mennään tasaisessa tallausrytmissä ja pysähtyminen + rinkan riisuminen tuntuu jotenkin vaivalloiselta. Se rikkoo saavutetun virran ja antaa väsymykselle tilaa tulla näkyviin. Siksi pysähtyminen on joskus vaikeaa.

Viime päivät ollaan vaellettu yksin ja yhdessä, tytöt uusien ystäviensä kanssa tai kahdestaan...milloin mitenkin. Aamupäivän tykkään kävellä pyhässä yksinäisyydessäni, hiljaisuudessa ja pikkuhiljaa sarastuvassa päivässä, mutta puolenpäivän jälkeen on hyvä saada vierelle joku vanha tai uusi tuttu, jotta viimeiset kilometrit ennen määränpäätä menisivät huomaamatta rupatellessa. Että huomio olisi pois kipeistä ja väsyneistä jaloista, kuumuudesta ja jäljelläolevista kilometrimääristä.

Kun pääsemme päivämarssimme päätepisteeseen, on ensin sisäänkirjautuminen majapaikkaan ja pyhiinvaelluspassien leimaus. Sen jälkeen oman sängyn haltuunotto, suihku, jalkojenhoito ja pyykinpesu. Sitten lähdetään hakemaan vähän murua rinnan alle ja juomaan pakolliset iltapäiväoluet. Siitä onkin sitten hyvä kellahtaa punkkaan vetelemään siestaa joksikin toviksi. Illalla sitten seurustelua muiden vaeltajien kanssa ja mahdollisesti yhdessä kokkailua tai syömistä. Välillä käymme tyttöjen kanssa myös ravintolassa syömässä kunnon ltaruuan. Koko päivä on vedetty kahvin, colan, patongin, tortillan, myslipatukoiden tai erinäisten vehnäsokerikakkaroiden voimin, joten kunnon pasta, paella tai kala-annos tuntuu luksukselta! Nukkumaan käydään kymmeneltä, silloin sulkeutuu alberguen ovet ja sammuu huoneessa valot. Ja sammuu myös väsyneiden vaeltajien tajunnat.

Tällä tavalla täällä taivalletaan. Päivät seuraavat toisiaan ja sama rutiini toistuu enemmän tai vähemmän ylläkuvatulla tavalla. Meininki on tosi intensiivistä ja hetkessä virtaavaa. Kaikenlaisia “caminomomentteja”: yhteensattumia, johdatuksen hetkiä, pieniä ihmeitä ja ylitettäviä haasteita mahtuu jokaiseen päivään. Pyhiinvaeltajien kesken vallitsee hyvä, kannustava henki ja alberguejä pyörittävät vapaaehtoiset ovat oikeasti aika käsittämättömiä. Omalla panoksellaan he mahdollistavat meidän kaikkien matkanteon. Gracias a Dios. 

 

Tänä vuonna on kuulemma vaeltajia enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Caminon lähtökylään St.Jean Pied de Portiin on nyt syyskuun aikana tullut joka päivä 500 uutta vaeltajaa ja kylän majoituskapasiteetti on ratkennut liitoksistaan jo ajat sitten…No, sen saimme myös me tuta luissamme ja ytimissämme kuten viime postauksessa kerroin. Suurimmasta osasta täällä vaeltavista ihmisiä en tiedä juurikaan mitä he tekevät kotimaassaan työkseen tai minkälaista elämää he viettävät, mutta pystyn kyllä kertomaan onko hänellä polviongelmia, rakkuloita, selkäongelmia tai todella huono tuuri majapaikan saamisessa ( : Hehe!  Caminoperheen suhteen on toisin. Niiden ihmisten kanssa ystävystyy syvemmin ja haluaa myös taivaltaa samassa rytmissä yöpyen samoissa paikoissa. Meidän tämänhetkisessä caminoperheessä on 6 hlöä. Minä ja tytöt, saksalainen Philip sekä argentiinalaiset Federico ja hänen äitinsä Marta. Kuka meistä ensimmäisenä saapuukaan päiväkohteeseen, varaa aina koko “perheelle” sängyt.

Sanotaan, että camino mukailee linnunradan tähtilinjoja ja että caminon alla yhtyvät äitimaan voimapiirit. Tiedä sitä, mutta caminossa kyllä on voimaa. Hiljaista voimaa, joka asettaa asioita, tunteita ja ajatuksia takaisin omiin mittoihinsa omille paikoilleen kulkijassa. Uskon, että Tie antaa jokaiselle kulkijalle taitavalla tavalla täsmälääkettä jos jonkinmoisiin ongelmiin ja kysymyksiin. Tie tarjoaa sitä mitä kukin eniten tarvitsee. Ja huom! Se mitä tarvitsee, ei välttämättä todellakaan ole sitä mitä haluaa.

Caminolla myös tarvitaan voimaa. Fyysistä, henkistä, emotionaalista ja sosiaalista voimaa selvitäkseen päivän vaelluksista ja koetuksista, oli ne sitten mitä tahansa edellämainittua laatua. Ja voimiamme kyllä on koeteltu! Olemme ylittäneet itsemme moneen otteeseen tällä reissulla. Ajaneet itsemme äärirajoille, vain tajutaksemme omat rajamme ja sietokykymme. Voimia on myös annettu meille (ilon, yhteyden kokemisen ja ihmeellisten sattumien muodossa). Tie kyllä kantaa väsynyttäkin kulkijaa. 

  

Nyt kun puolivälietappi on ylitetty (n.400 km tallattu!), on ilmassa myös kisaväsymystä. Kengänpohjakinkulla päällystetty patonki tursuaa jo korvista ulos, joukkomajoitukset ja yksityisyyden puute rasittaa pientä kulkijaa ja ilmassa lilluu uhkakuvia siitä, että viimeisellä sadan kilometrin osuudella on todellista ruuhkaa ja vaikeuksia hankkia majapaikkaa itselleen…Toissapäivänä koimme tyttöjen kanssa jonkinlaisen “puolivälimuurin”. Aamusta lähtien oli todella raskas askel. Minulla vielä uusiutuneet rakkulat vaivana. Rehellisesti sanottuna ei olisi jaksanut kävellä metriäkään. Ei pystynyt, ei kyennyt, ei halunnut... 17 kilometriä raahasin väkisin jalkoja perässäni. Taisto oli sekä henkistä että fyysistä laatua. Eteenpäin vain oli mentävä. Niin tänään kuin huomennakin. Saavuttuani vihdoin kylään, jossa oli kahvila, päätin lopettaa kidutukseni ja soittaa viimeiselle 9 kilometrille taxin. Se ei ollut vain minun pelastukseni, vaan myös kroatialaisen pojan, joka kuuli taukopaikalla aikeeni. Hän oli todella sairas. Hän oli oksentanut koko yön syötyään jotain sopimatonta, oli kävellyt silti siihen asti ja oli siis aivan tuupertumiskunnossa. (Hullu fanaattisuus saattaa ottaa vallan caminolla ja eteenpäin marssitaan vaikka pää olisi ihan kirjaimellisesti kainalossa!) On todella tärkeää muistaa armollisuus ja lempeys itseään kohtaan. Se on minun mielestäni itsensä kunnioittamista. Oman kulkuvälineen huolto ja kunnossapito on ehdoton edellytys matkan taittumiselle.

Olen nyt Leonissa, huoltohommissa. Tulin tänne junalla sen sairastuneen kroatialaisen pojan, Lucan kanssa. Hän lepää hotellissa ja minä vuokrasin itselleni huoneen airbnb:n kautta. Tytöt taivaltavat tänne huomenna muun perheen kanssa. Lepopäivä tulee tarpeeseen. Aion tänä iltana lillua vaahtokylvyssä ja helliä uupunutta kehoani. Aion nauttia koko rahan edestä siitä luxuksesta, että saan nukkua yksin ja herätä huomen aamulla vasta sitten kun tuntuu että on aika taas suhista ja kuhista. Sitten kun laitan kylvyssä uudistuneet jalkani jälleen caminon kiville, toivon tuntevani sen saman kohottavan ja kannattelevan voiman jäsenissäni, mikä ennen puolivälimuuria oli joka-aamuinen itsestäänselvyys. Toivon kevyttä askelta ja valoisaa mieltä. Niin itselleni kuin tytöillekin. Kuullen laulun soivan päässäni...

"Kun tänään lähden, otan mukaan mitä tarvitsen, taivaalta tähden valitsen ja sitä seurailen..."