Too blessed to be stressed or too stressed to be blessed?

Joulu on taas. Joulu on taas. Kattilat täynnä...

Stressiä ja kiirettä? Onko joulu ja sen "tekeminen" sinulle yhtä härdelliä, pingotusta ja yötä päivää suorittamista, kunnes aatto on jo ovella, uupumus ja kiukku myös, ja sitten on paha mieli jokaisen! Toivottavasti ei. Mutta jos on, niin hellitä. Hellitä. Hellitä. Ota kuppi kahvia -ja piisovkeik ( :

Joulu on suorittajapersoonan kukoistuskautta. Ja minusta tuntuu, että me suomalaiset olemme oikein todellista suorittaja kansaa. Meidän kulttuurissa ihannoidaan sitä, että pärjää yksin, selviytyy mitä käsittämättömimmistä tilanteista ja työmääristä yksin. Ihan kuin se olisi joku meriitti, ettei ole tarvinut pyytää koskaan keneltäkään apua. Ihan kuin se olisi joku meriitti, että on jatkuvasti kiire ja paljon tekemistä koko ajan (on siis tärkeä ja tarpeellinen).

Sitä, joka kehtaa sanoa ääneen, ettei jaksa, pysty, kykene, osaa tai tiedä, niin suorittajaihminen katsoo sitä kuin rikkinäistä märkää lapasta; surkeaa ja hyödytöntä esinettä. Eikä todennäköisesti edes kysy "voisinko jotenkin auttaa?", vaan ajattelee hiljaa mielessään, että no onpa aika nyt hänenkin ottaa itseään niskasta kiinni ja OPETELLA jaksamaan, pystymään ja kykenemään. Sydänkeskuksessaan elävä taas tuntee siinä tilanteessa myötätuntoa. Hän suhtautuu ihmiseen armollisesti ja hyväksyvästi. Hän tunnistaa toisessa sen saman ihmisen minkä itsessäänkin ja siksi haluaa lohduttaa, tukea ja kannustaa. No, minulla ei todellakaan ole tällä hetkellä kiire mihinkään, eikä ole mitään tarvetta paukutella kalenteria ja luetella kaikkia tehtyjä ja tekemättömiä töitä. Päänvaivaa aiheuttaa lähinnä itse työnhaku...No, työt ja tilanteet tulevat ja menevät, mutta minä ja elämäni on tärkeä ja tarpeellinen, olosuhteista huolimatta. Aina.

Erityisesti me suomalaiset naiset olemme kunnostautuneet tällä saralla. Johtuen varmaan sota-ajoista kun miehet oli rintamalla. Sitä multitaskaamisen määrää! Itse kynnettiin pellot, nostettiin perunat, lähdettiin heinäntekoon, lypsetiin lehmät, hoidettiin elukat, rakennettiin talot, käytiin mettällä, nyljettiin nahat, pyöritettiin huushollia, leivottiin leivät, lämmitettiin saunat ja synnytettiin lapset järvipolulle mattopyykille mentäessä. Joskus vaan tuntuu, että koko kodin ja perheen managerointi on vielä nykyaikanakin niin täysin naisvetoista ja naisten harteilla, että ihan kuin me emme olisi vieläkään tajunneet miesten jo palanneen sodasta! Jonkun täytyisi pysäyttää meidät ja sanoa ääneen, ettei tarvitse selviytyä enää, suorittaa niin paljon, ja koko ajan, ja yksin. Tuvassa on myös toinen tekijä ja vastuunkantaja, jos sen suostuu näkemään. Mutta voi olla, että hän on jo niin kauan seissyt tumput suorina toimettomana ja näkymättömänä siellä nurkassaan, ettei enää osaakaan osallistua mihinkään.

Itse tiedän sen todella hyvin, että selviytymismoodissa ollessani koin koko ajan sisäisesti niin suurta hätää kaiken hoitumisesta, että minun täytyi ulkoisesti varmistaa ja kontrolloida kaikkea. Aivan kaikkea. Jokaista yksityiskohtaa. En sitä silloin tietenkään tällä tavalla tiedostanut. Tunsin vain  jotain epämääräistä ahdistusta siitä, ettei kaikki ole sisälläni niin levollista kuin mihin olin aiemmin tottunut (ennen siskoni kuolemaa). Minulla hätä ilmeni pakonomaisena tarpeena "turvata" elämäni vakituisen työn, säännöllisen tilipussin, suorittamisen ja työhön uppoutumisen merkeissä niin, että se johti uupumiseen. Sitä oli niin kuin henkeä haukkova hukkuva pelastusrenkaassaan. Kaikki voimat menivät pinnalla pysyttelemiseen. Mutta kun voimat vihdoin loppuivat ja alkoi hellittämisen ja antautumisen prosessi, niin sitä pikkuhiljaa tajusi lilluvansa pelastusrenkaansa kanssa lasten altaassa. Matalassa päässä.

Suorittaminen ei todellakaan rajoitu vain Suomen rajojen sisäpuolelle, kyllä se on ihan maailmanlaajuinen valitettava ilmiö. Jopa täällä Lontoossa työskentelevät suomalaiset Nannyt, joiden kanssa olen jutellut, valittavat sitä, että perheiden äidit (suomalaiset, brittiläiset, kansainväliset..) vaativat ihan ihme "suorituksia" lastenhoitajiltaan. Kymmennen tunnin työpäivän jälkeen halutaan kuulla yksityiskohtaisesti mitä kaikkea Nanny ja lapsi (lapset) ovat sinä päivänä tehneet, missä olleet ja mitä nähneet. Toivelistat päiväaskareihin voivat olla ihan epärealistisia. Jos hoidettava lapsi on 8kk vanha, niin ei siinä paljon mitään "tehdä", kaksivuotiasta on turha viedä kierrokselle National Galleryyn tai yksivuotiaalle opettaa aakkosia tai pianonsoittoa!

Kyllä lasten tulisi saada olla lapsia. Ihan kuin tavallinen kotoilu, yhdessäolo ja ulkona puistossa leikkiminen ei riittäisi. Lapsia pitää viihdyttää, tarjota elämyksiä joka hetki ja survoa heidät heti synnyttyään johonkin kummalliseen suoritusmoodiin. Mikään ei riitä sellaisenaan, et sinä eikä käsilläoleva hetki. Täytyy olla jotain suurempaa, tehokkaampaa, hyödyllistä opettavaista toimintaa, jotta varmasti loistaisi parhaiden joukossa ja omaisi meriittejä sieltä täältä jo pikkulapsi-iässä. On aivan valtava paine olla ja tulla menestyksekkääksi, akateemisesti koulutetuksi, taloudellisesti hyvin toimeentulevaksi yksilöksi.Tässä ajattelutavassa elämä on yksi suuri showroom ja selviytymistaistelu.



Viime viikkoina olen saanut kuulla myös useamman tarinan siitä, miten suorittaminen, päteminen ja jatkuva paremman tavoittelu on ajanut ihmiset hirveään noidankehään elämässä. On haluttu menestyä ja menestytty, tehty paljon töitä, asuttu eri kolkissa ympäri maailmaa, saatu ylennyksiä, nostettu elintasoa, menestytty vielä enemmän, tehty lisää töitä, noustu statushierarkiassa jne. Mitä enemmän rahaa on tienattu, sitä enemmän sitä on kulutettu, koska aina voi hankkia hiukan nopeamman auton, suuremman kodin, paremman kesämökin, kalliimpia merkkivaatteita, hienompia laitteita ja eksoottisempia ulkomaan matkoja. Sillähän ei ole loppua. Loppuviimeksi rahaa ei ole ollut sen enempää, koska sitä mukaan kun sitä on tullut, niin se on myös mennyt (saavutetun elintason ylläpitämiseen ja muihin sosiaalisiin kommervenkkeihin). Joka hetki on oltu saavutettavissa, töissä ja läppärin äärellä ("tärkeät" ihmiset ovat sitä 24h/7), oli sitten mökkisaunan lauteilla tai läheisen kuolinvuoteella. Koko ajan on-line. Hengästyttävää... Epäinhimillistä. Ja silti niin inhimillistä. Siinä imussa on sitten kadonnut yhteys itseen ja toisiin. Ajauduttu eroon tai burnouttiin tai muuten tultu sen tien päähän. Onneksi.

Viime postaukseni lopussa pohdin luottamusta ja johdatusta ja niiden osaa elämässäni. Olen pohtinut sitä ja näen suoran yhteyden luottamuksen puutteen ja stressin välillä. Luottamuksen puutteen ja suorittamisen välillä. Luottamuksen puutteen ja pätemisen välillä. Listaan seuraavaksi ajatuksiani luottamukseen liittyen:

Luottamus elämään on tunnetta siitä, että

- asiat ovat juuri niinkuin niiden pitääkin olla (olosuhteista riippumatta)          

- riitän tällaisena kuin olen ja elämäni on hyvää juuri näin

- olen turvassa

- maailma on hyvä ja mielenkiintoinen paikka

- kaikki on hoidossa ja järjestyy (lopulta) parhain päin

- kaikella ja kaikelle on aikansa ja paikkansa

- olen yhtä hyvä kuin kaikki muutkin

- ei ole tarvetta repiä, riuhtoa, tuuppia tai nyhtää asioita tapahtumaan

- ei ole tarvetta hallita, organisoida, järjestää, pyrkiä, päteä, tehdä vaikutusta

- mitään todellista tuhoa ei voi koskaan tapahtua (vain kulissien kaatuiluja ja naamioiden tipahtelua)

- minulla ja elämälläni on merkitystä olosuhteista tai tilanteista huolimatta

- olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan tekemässä oikeita asioita oikeiden ihmisten kanssa

- kaikella/ssa on tarkoitus (vaikka en sitä pystyisi ymmärtämään)

- kaikki on mahdollista

- maailma on auki ja se on minun (en ole sen reunalla tai ulkopuolella)

- minusta pidetään huolta

- ansaitsen vain parasta

Luottamus on...

- hyväksynnän tunnetta

- rauhan tunnetta

- keskeneräisyyden sietokykyä

- uskoa itseensä, toisiin ympärillään ja tulevaan 

- kärsivällisyyttä ja hiljaista odottelua

- toiveikas olotila

Luottamus on sitä, että uskallan olla totta. Että uskallan ilmaista omaa totuuttani, tunnettani ja ajatuksiani. Että uskallan toimia, ja puuttua asioihin ja tilanteisiin varsinkin silloin kun se vaatii minulta rohkeutta tai kun olen epävarma tai peloissani.

Luottamuksen tilassa oleminen ja eläminen on siunattu tila. Luottamus asuu sydämessäni. Ja johdatus pääsee toimimaan luottamuksestani käsin, tunteideni ja intuitioni välityksellä. Sitä kuullakseni minun on pysähdyttävä. Hiljennyttävä. Otettava säännöllisesti aikaa. Rauhoituttava. Vetäydyttävä yksinäisyyteen...mitä ikinä se vaatiikaan, että saa taas mielen mölyapinan aisoihin.

Stressaantunut sydän käy ylikierroksilla. Se on epätoiminnassa. Se ei pysty yhteyteen. Se antaa mielelle täyden laukkavallan. Ja mielen laukatessa ilman sydänyhteyttä epäilyt ja pelot valtaavat sen. Lannistavat, latistavat, vähättelevät ja syöttävät tajuntaani kaikenlaisia kauhukuvia. Ja siitä seuraa lisää stressiä, painetta, pingotusta ja uupumusta. Vankila on valmis.

Tällä hetkellä koen lihassani aivan konkreettisesti tätä luottamuksen ja epäluottamuksen jatkuvaa "kamppailua". Olen vilpittömän iloinen ja kiitollinen siitä, että saan olla nyt täällä Lontoossa. Olen saanut vain olla, ladata akkujani, tutustua uusiin ihmisiin ja olla mukana mukavissa tapahtumissa. Viettää poikkeuksellisen siunattua joulunalusaikaa! Viime vuodet kun olen opetushommissa tottunut siihen, että juuri tähän aikaan vuodesta sitä menee aivan jaksamisensa äärirajoilla. Sitä en enää halua.

Stressistä olen saanut täälläkin maistiaismuistutuksen työnhaun merkeissä kun vihdoin latasin CV:ni verkkoon ja hain muutamaa avoinna olevaa saksan opettajan pestiä. Jo alkoi puhelin soida ja agentit pommittaa viesteillään. Kaikki tapahtui niin nopeasti (ja minullahan ei ole mitään kokemusta tällaisista rekryagenttien toiminnasta Suomessa), olin pyörällä päästäni, istuin vastaanotolla täyttäen erinäisiä kaavakkeita, jonka jälkeen pitikin siten tilata sitä sun tätä rikosrekisteriotetta, referenssiä, teacher's qualifikaatiota, jota varten taas täytyy käännätyttää tutkintotodistukseni suomesta englantiin yms.yms.

Yhtäkkiä olin taas stressin runtelema enkä saanut yöllä nukutuksi. Huvittavinta tässä koko hommelissa on se, että kaikkien näiden dokumenttien hoitaminen ei stressaa minua ollenkaan, se on vain välttämättömyys ja hoituu kyllä kun vain laitan pyörät pyörimään, mutta se mikä minulle sen stressin aiheutti, oli ajatus siitä, että nyt ne rekryt löytää mulle kokopäivätyön täältä opettajana ja pian olen taas korviani myöten upoksissa työni kanssa, äärirajoilla ja ylikuormittuneena päivästä toiseen selviytyen. Thanks, but no thanks!

Ja tässä se tämänhetkinen ristiriitani piilee. En tiedä haluanko takaisin opettajan työhön? Pelottaa. Tuleeko se olemaan sitä samaa mitä aikaisemminkin vai voinko luottaa siihen, että minä olen muuttunut hiukan, ympäristöni on vaihtunut, ja toimintakulttuuri täällä on erilainen? En todella tiedä. Huoletonta luottamuksen tilaani horjuttaa tällä hetkellä pelko. Pelko siitä, että olen pian taas samassa jamassa kun viime keväänä. Itsesuojeluvaisto nostaa päätään muistuttamalla minua siitä stressistä minkä alaisena useamman vuoden vietin. En halua enää tehdä sitä itselleni.

Haluaisin kuitenkin jäädä tänne Lontooseen. Elämä alkaa asettua täällä mukavasti uomiinsa. Mutta pystyäkseni jäämään tänne, minun on löydettävä hyvä työ itselleni. Työ, joka ei ajaisi minua stressin pyörteisiin, vaan jossa saisin antaa parastani löysemmin rantein. Hyvinvointi edellä.

Uskallanko luottaa siihen, että joku sellainen työ vielä avautuu eteeni ennen tammikuun loppua, vai pitääkö nyt laittaa kaikki rattaat pyörimään, jotta löytäisin jonkun edes kutakuinkin siedettävän työn täältä? Onko olemassa joku "bigger plan" ja tuleva mahdollisuus, jota en vaan tältä näköalapaikalta nyt pysty hahmottamaan? Vai onko kaikki tapahtumat/tapahtumattomuudet vain ja ainoastaan minun käsissäni, minun tekojeni seurauksia?

Vaikka en siihen joka hetki pystykään, niin HALUAN luottaa elämän kannattelevaan voimaan. Siihen, että jotain sopivaa vielä avautuu tielleni. Täällä tai muualla.
Rekryagencyt (joiden työstä minä siis en maksa mitään, mutta mahdollinen tuleva työnantajani kyllä) voin tietysti nähdä myös johdatuksen välikäsinä etsimässä juuri sitä sopivinta työtä minulle.

Niin monta kuukautta olen nyt saanut oleskella huolettomassa vapaapudotuksen tilassa, että paluu suorittamisen, stressin ja pingotuksen keskelle tuntuu tosi kylmältä ja kovalta menolta. Itsetuhoisalta toiminnalta. Haluan, että elämässäni on sen sijaan pehmeyttä. Lämpöä. Lempeä. Ja Lempeyttä. Itseäni ja muita kohtaan.

Sitä toivon Sinullekin. Siunattua tilaa vain olla, ihmetellä ja hengitellä. Ilman paineita.
- Siis jouluvillapaita päälle ja (varaslähtö-)konvehtilaatikko auki! Olet sen ansainnut!