Sydämen vallankumous

Pari viikkoa sitten palasimme tyttöjen kanssa Pohjois-Espanjasta pyhiinvaellukseltamme. Caminon jälkilöylyt lämmittävät vielä mieltäni ja sydäntäni. Reissu oli niin kokonaisvaltainen, merkityksellinen ja tapahtumarikas (sisäisesti ja ulkoisesti), että tunteiden, tunnelmien, tapahtumien ja tapahtumattomuuksien on saatava hakea rauhassa paikkaansa minussa. Löydettävä sanoituksensa tai hiljaisuutensa sisimmässäni.

Tie jatkuu ja elää minussa edelleen vahvasti...niin pitkään kun sitä riittää.

Suurta hilpeyttä on herättänyt se tosiasia, että jollakin oudolla tavalla camino vei aivoni. Naureskelimme tyttöjen kanssa useampaan otteeseen kokemustamme siitä, että mitä pidemmälle matkalla etenimme, sen blondimmaksi muutuimme. Ihan kuin askel askeleelta mielen kovalevyjä olisi tyhjennetty kaikesta tarpeettomasta lastista ihan siihen pisteeseen saakka, että se tarpeellinenkaan ei ihan partaterän terävästi sieltä tällä hetkellä ilmene. Jos camino olisi jatkunut vielä viikonkin pidempään, en varmaan enää tietäisi nimeäni!

Kokemus on sekä äärimmäisen vapauttava, kiusallinen että koominen. En esimerkiksi pysty tällä hetkellä ymmärtämään mitään abstraktia, teoreettista tai akateemista tekstiä. Ellen lue sitä seitsemään kertaan ja oikein pinnistele. Ja siinäkin tapauksessa ymmärryksen valo kajastaa noin kaksi minuuttia ja sitten sammuu. Ajatuskin kaikenlaisista pääkeskeisistä älyllisistä prosesseista sylettää jotenkin... tuntuu vastenmieliseltä ja hankalalta. Kahden korkeakoulututkinnon nainen ei tällä hetkellä ymmärrä ollenkaan lukemaansa. Ja se jos jokin on hauskaa! Minä, joka olen elämässäni aina ajatellut, spekuloinut, prosessoinut, suunnitellut ja analysoinut ihan liikaakin, olen nyt humpsahtanut johonkin pehmeän huolettomuuden olotilaan, jossa aivosähkökäyrä näyttää nollaa. En möyhi mielessäni menneitä enkä murehdi tulevaa. Lillun tässä ja nyt. Ja kaikki on hyvin.

Ystäväni, jonka asunnossa tällä hetkellä saan majailla, on omaa opiskeluaan tehostaakseen laittanut vessansa seinälle hänen pedagogiseen jatkokoulutukseensa liittyviä bulletpointteja  aiheesta "creative thinking skills".  Ja siellä minä istun pöntöllä useamman kerran päivässä ja ihmettelen näkemääni kuin pieni lapsi konsanaan (vaikka asiasisällöt ovat oikeasti minulle vielä tuttuja kun olen aikaisemmin ollut samaisessa koulutuksessa mukana 2 vuotta!) Luovan ajattelun taidot ja niiden määrittelemisen ymmärtäminen on aivan liikaa vaadittu, tässä mielentilassa, jossa jo pelkkä ajattelun taitokin on hakusessa...

Ehkä se caminolla koettu vahva hetkessäoleminen ja -eläminen ja fyysinen käveleminen on jotenkin aiheuttanut tämän mielen tyhjentymisen? Ehkä männävuotiset mielen pingotukset, stressit ja pätemiset purkautuivat kilometri kilometriltä kävellessä? Tunti tunnilta, päivä päivältä ja viikko viikolta vaeltaessani mielen mölyapina pikkuhiljaa kesyyntyi. Sitä siirtyi pään sisältään vahvemmin kehoonsa. Tuli läsnäolevammaksi lihassaan. Aivot siirtyivät narikkaan ja mieli tyhjeni, jotta jollekin muulle tulisi tilaa minussa? Jollekin uudelle herätä, kasvaa ja vahvistua minussa?

Tästä ehkä hauskin ja kiusallisin esimerkki tapahtui vaelluksemme puolivälin tienoilla pikkuruisessa kylässä nimeltä Hornillos. Yövyimme seurakunnan ylläpitämässä majatalossa aivan kylän kirkon kupeessa. Kun kerran majailimme niin lähellä kaunista kirkkoa, päätin sinä iltana osallistua kirkon katoliseen messuun. No, se olikin sitten monella tapaa yllättävä ja hauska kokemus, sillä pappi oli nin iloinen ja valoinen persoona. Aikaisemmat jumalanpalveluskokemukseni caminolla (ja Suomessakin) olivat olleet lähes poikkeuksetta puuduttavan nuuduttavia, jotenkin täysin ilottomia, elottomia ja hengettömiä. Mutta tämä pappi loi omalla valollaan ympärilleen humoristisen ja kevyen tunnelman. Hän oli sekä pappi että esiintyjä että laulaja. Kaikki puhe ja laulu ja rituaalit tapahtuivat tietysti espanjan kielellä, mutta sen kaikkein tärkeimmän -hengen palon- pystyi kokemaan ja ymmärtämään ilman sanojakin. Messun aikana sekä nauroin ääneen että liikutuin.

Messun lopuksi pappi pyysi pyhiinvaeltajia jäämään vielä hetkiseksi paikoilleen. Hän pyysi meitä kerääntymään yhteen, lähemmäksi alttaria ja jakoi meille kopioita lauluista ja vaeltajien siunauksesta eri kielillä. Hän lauloi meille yhden lauluista, täysin rinnoin ja ilolla, ja valloitti lavakarismallaan sydämemme puolelleen. Sen jälkeen lauloimme pari laulua yhdessä espanjaksi, ranskaksi ja englanniksi.

Hän oli niin tempautunut laulamisen iloon, että halusi vielä kuulla jokaisen vaeltajan laulavan yhden laulun kotimaastaan hänen omalla äidinkielellään. Kanadalaiset aloittivat "Go, tell it on the mountain...", jonka jälkeen saksalaiset jatkoivat "Unser Leben sei ein fest...", jonka jälkeen ranskalainen nainen lauloi, jonka jälkeen argentiinalainen rouva lauloi, jonka jälkeen tuli minun vuoroni ja...total blackout! Minä, joka olen musiikkiluokkien kasvatti ja laulanut koko elämäni jossakin kuorossa tai kokoonpanossa, viimeisimpänä Porin gospelkuorossa (josta minut kyllä heitettiin pellolle, but that's another story), esiintynyt ja laulanut lukuisissa produktioissa teatterivuosinani, niin minun mieleeni ei siinä tilanteessa tullut yhtään suomalaista laulua, ei kertakaikkiaan yhtään! Se ei johtunut siitä, että minua olisi jotenkin jännittänyt ja olisin mennyt lukkoon tilanteessa, ei todellakaan, sillä laulan erittäin mielelläni enkä kammoksu esiintymistä. Homman nimi vaan oli ja on se, että tässä oudon levollisessa "mielettömyyden" tilassa muistikin on osittain tyhjennetty ja asiat kadoksissa kovalevyltäni! En vain kertakaikkiaan saanut mieleeni yhtä ainutta laulua suomeksi sillä hetkellä...enkä seuraavanakaan päivänä vaikka kuinka yritin penkoa muistiani kävellessäni. Tytöt eivät onnistuneet sen paremmin. Pohdimme tätä yhdessä useampaankin kertaan kävellessämme ja mieleemme tuli ainoastaan ja vain Eppu Normaalin "ryyppäämään ryyppäämään, joka päivä sännätään"...vai rynnätään...vai miten sekään nyt jatkui... Kovan pohdinnan tulos ei sekään kauas kantanut, saatikka ollut messunkestävää materiaalia.

Tämä saattaa kuulostaa täysin epäuskottavalta, mutta vannon kautta kiven ja kannon, että näin tapahtui. En minä, eikä tytötkään muistaneet yhden ainutta suomenkielistä laulua siinä vaiheessa matkaamme. Nyt en edes viitsi yrittää, sillä voisin huolestua todenteolla! Tai yritän kuitenkin...ja tuleehan sieltä nyt kaikenlaista piupalipaupali, ruusunkukkia ja maan korvessa kulkevi...Huh!

Tässä mielentilassa ajatus siitä, että marssisin luokan eteen opettamaan jotain saksan datiivia, tuntuu naurettavalta. Kerrankin ope olisi hiljaa. Mitään ei liiku mielessä saatikka tulisi ulos suustani, sillä en tietäisi yhtään mistä päästä lähtisin opetettavaa materiaalia ja ajatuskuvioita avaamaan...

Tässä kummallisessa prosessissa ja olotilassa missä nyt olen, huomaan kirjoittamistyylini myös muuttuneen ajatteluvapaammaksi. Aikaisemmin jos olen kirjoittanut jotain muiden silmien eteen tuotavaa tekstiä (näytelmiä tai työhön liittyviä artikkeleita tms.) olen todella prosessoinut tekstejäni, viettänyt niiden parissa hartaita tuntimääriä hioen ja viilaten, leikellen ja yhdistäen, sanoja maistellen ja ilmaisuja muutellen. Mutta nyt on toisin. Olikin aivan mahtava päätös aloittaa blogin kirjoittaminen juuri caminolle lähtiessäni, sillä siellä ei todellakaan ollut aikaa tai mahdollisuuksia raapustella, suunnitella ja rakennella tekstiä pitkin päivää, vaan silloin kun aika ja mahdollisuus kirjoittamiselle tuli, niin sitten sitä vaan alkoi näpyttelemään ja sieltä se sitten muotoutui. Minunlaiselleni pedantille ja perusteelliselle puurtajalle ja ikuiselle hienosäätäjälle tämä välittömämpi ja ehkä rosoisempi (ei niin vimosenpäälle hiottu ja täydellinen) kirjoitustyyli tuntuu hämmentävän kevyeltä ja vaivattomalta.



Mielivallasta luopuminen

Voi tietysti olla lukuisia syitä ja tulkintoja siihen miksi koen asiat niin kuin koen tällä hetkellä ja vähäisimpänä niistä tuskin on se tosiasia, että viiden viikon totaalinen irtiotto kaikesta tutusta ja tavanomaisesta kyllä vapauttaa myös mielen ja muistin kaikesta tutusta ja tavanomaisesta. Oli se sitten toivottua tai ei. Ammatti-ihminen näkisi heti syy-seuraussuhteen tilanteeseeni, että viimekeväisen ylikuormittumiseni ja työuupumukseni takia kognitiiviset kykyni ovat edelleen hakusessa. Mutta koska minä olen mystikko henkeen ja vereen, haluan nähdä tämän tilanteen aivan toisesta vinkkelistä. Meneillään on sydämen vallankumous. Todella toivon, että siitä on kyse.

Sitä myötä kun mielen valta (analysointi, spekulointi, suunnittelu, strategioiden luominen, jatkuva tulkitseminen, vaihtoehtojen puntarointi ym. mielen vellovassa suossa uiskentelu) vähenee, kokeminen muuttuu suoremmaksi, välittömämmäksi ja kritiikittömämmäksi. Ei ole tiukkoja odotuksia ja tavoitteita ja pyrkimyksiä joihin tähdätä väkisin, vaan elämä tulee hetkessä koettavaksi sellaisenaan. Pohjavireenä on luottamus ja turvan tunne. Ei ole tarvetta rakennella kauhuskenaarioita tai varautua pahimpaan. Ei tarvitse koko ajan syynätä kaikkia vaihtoehtoja niin perinpohjaisesti, sillä virheiden tekemisen pelko laimenee. Meni valinnat sitten syteen tai saveen, niin se ei haittaa, sillä sydänvallan alla elävä kokee silti olevansa polulla. Polulla, joka sillä hetkellä vain on hiukan savinen. Sitten vain putsataan saappaat savesta ja tallustetaan eteenpäin! Sydänvallan alla elävän ei myöskään tarvitse joka hetki tulkita toisten ajatuksia ja tunteita herkillä tuntosarvillaan tietääkseen miten pystyisi miellyttämään heitä parhaiten. Sydänvallan alla elävä tietää olevansa rakastettu, eikä hänen siksi tarvitse ansaita sitä keneltäkään olemalla jatkuvasti miellyttävä ja ihana ihminen. Ei tahallaan tarvitse ruveta veemäiseksi, mutta kyllä hankala saa olla, ja välillä jopa mahdoton, jos luottaa siihen että on rakastettu siitä huolimatta, tai juuri sen takia, kun on mitä on. On totta.

Sydämen vallankumouksessa on kyse juurikin heikkouden ja keskeneräisyyden hyväksymisestä itsessäni, inhimilliseksi antautumisesta ja Ihmiseksi tulemisesta. Siinä ei ole kyse siitä, että nyt tietoisesti päätän avata sydämeni ja rakastaa kaikkea ja kaikkia koko ajan. Tai että alkaisin toimia niin kuin Äiti Teresa, ollen hyvä ja esimerkillinen ihminen, jota kaikki ihailevat. Ei, päinvastoin, kyse on siitä, että tiedostan olevani hyvinkin kaukana Äiti Teresasta ja uskallan myös näyttää sen. Uskallan olla vajaaälyinen, huono, kömpelö, heikko, tietämätön ja haavoittuva. Uskallan näyttää kipupisteeni ja haavani ja luottaa siihen, että vastapuolen reaktioista (vastaanottokyvystä) huolimatta arvostan itse omaa inhimillisyyttäni ja sen näyttämistä enemmän kuin pakenemista tai itseni piilottelua tai elämäni silottelua. Sitä myöten rakkaus pääsee hiipimään olemukseeni ja nauraen vahvistuu vahvistumistaan kun uskallan olla avoimen epätoivoinen ihminen, joka ei yritä olla yhtään parempi kuin on. Ei ole tarkoituskaan olla täydellinen, on tarkoitus olla totta.

Sydämen vallankumous ei tapahdu yhdessä yössä. Se ei ole dramaattinen uudestisyntymä, show, jossa torvet soi ja väkijoukot hurraavat sankarin menestystä. Uskon, että pikemminkin se on hiljainen hidas prosessi, joka kytee kauan jossain sydänalassa ennen kuin kukaan tai itsekään edes huomaa mitään muutosta tapahtuneen mihinkään maailman suuntaan. Se alkaa toimia minussa ja elämässäni aktiivisemmin kun olen saavuttanut sen pisteen, että haluan pyytää Rakkautta elämääni. Haluan toimia rakkaudesta, rakkaudessa ja rakkaudelle. Tahtotila ja oma intentio on tärkeää. Sen jälkeen pyydän sitä joka päivä uudelleen ja uudelleen valtaamaan alaa minussa ja hetkissäni, toimissani, tunteissani ja ajatuksissani. Ja sitten kyllä alkaa tapahtua...
-"Pyytäkää niin teille annetaan" :)

Sydämen vallankumoustoimet eivät aina näyttäydy ulospäin "hyviltä" tai "menestyksekkäiltä", vaan kohdattavaksi voi tulla eroja, sairauksia, konkursseja, kuolemia, työttömyyttä jne. kaikkea kurjaa, joka murentaa sitä kaikkivoipaa mielen ja egon voimaa (nimimerkillä työtön, koditon ja parisuhteeton Uudeltamaalta :)) Mielen vallan on ensin höllennyttävä ja tavalla tai toisella minun on antauduttava ennen kuin sydämen vallankumous voi alkaa tapahtumaan elämässäni. Rakkaus heittää minut avuttomampaan tilaan tajutakseni oman pienuuteni ja vajavaisuuteni. Tajutakseni tarvitsevani toisia ihmisiä ja osatakseni pyytää ja vastaanottaa rakkautta. Niin kauan kuin mieli ja ego on ruorissa, luulen olevani omavoimainen ja kaikkivoipa. Mihin silloin ketään tarvitsisin? Mistä raosta Rakkaus silloin pääsisi hivuttautumaan sisääni, jos kaikki on niin täydellistä, siistiä, sliipattua ja hallittua? Rakkaus tarvitsee rosoja, reikiä, hauraita kohtia, heiveröisyyttä ja "huonoutta". Niiden myötä se pääsee valloittamaan lisää alaa. Minussa. Elämässäni. Ympärillämme. Tässä maailmassa.

Mitä enemmän sydän saa valtaa, sen suuremmaksi luottamus ja turva sisälläni kasvaa. Mitä enemmän minussa on rakkautta, sen avoimemmin uskallan olla totta; heikko, haavoittuva ja keskeneräinen. Tai toisaalta palaa täydellä liekilläni ja olla täydessä loistossani ja kukassani: häikäisevän kaunis, fiksu, lahjakas ja säteilevä. Kun sisäinen luottamuksentunteeni kasvaa, niin ulkoinen menestys tai päteminen menettää merkitystään. Miksi minun tarvitsisi selitellä ja vakuutella ympärilläni oleville ihmisille kuinka kaikki on hyvin, paremmin kuin hyvin, loistavasti, olen onnellinen, minulla menee lujaa ja on kaikenlaista juttua vireillä yksityis- ja työelämässä? Ei ole, ei mene, eikä tarvitsekaan! Ja toisaalta taas on, menee ja tarvitsee! Ei tarvitse tehdä numeroa mistään tai kiillotella julkisivuja, mutta näennäisen kurjuuteni keskellä voi joskus joutua selittämään sitä hämmentävää vapaudentunnetta ja hilpeyttä, jota parhaillaan koen sisimmässäni. On ihan ok jos Facebookpäivitykseni on pelkkä syksyinen lehti maassa. Se mitä tiedän, tunnen ja koen sisälläni on minulle totta ja oikeasti tärkeämpää kuin se miltä elämäni mahdollisesti jonkun silmissä näyttää.



Sydämen vallankumouksessa on kyse siitä, että pikkuhiljaa, askel askeleelta, alan elämään elämääni sisältä ulospäin sen sijaan, että eläisin ulkoa sisäänpäin. Tottakai me kaikki ohjaudumme välillä ulkoa päin, välillä sisältä käsin, tilanteesta riippuen. Tarkoitan tällä kuitenkin sitä, että minä esimerkiksi en enää halua elää joukkopsykoottisten normien tai toisten odotusten tai toiveiden mukaan. Jos suurin osa ihmisistä haluaa perustaa perheen, luoda uraa, ostaa omakotitalon, kaksi autoa ja kesämökin, se ei tarkoita, että minunkin pitäisi tehdä niin. Tai että minun pitäisi kokea elämäni jotenkin huonommaksi kun en sitä perussettiä ole halunnut. En ole siihen mahtunut. Olen monta kertaa elämässäni yrittänyt tunkea itseäni erinäisiinkin valmiisiin normimalleihin, mutta aina lopulta joutunut toteamaan etten voi hyvin siinä valmiissa oletetussa "onnensetissä". Miksi minun pitäisi keräillä Teema-astioita jos ei v********n kiinnosta? Ja kaiken huippuhan on se, ettei pidäkään, eikä kukaan edes odota tai toivo sellaista minulta! Itse olen itselleni jotkut "vaatimukseni" laatinut normi-ihmisestä, ja koska niin kovasti haluan kuulua joukkoon ja olla hyväksytty kunnon kansalainen, niin olen enemmän ja vähemmän toteuttanut elämässäni asioita, jotka ovat suoneet minulle "olen yksi muista" -tunteen.

Toteuttaessani jotain "yleistä normi kaavaa" menetän aina omaa autenttisuuttani ja ainutlaatuisuuttani. Jos aina katson ympärilleni mitä muut tekevät ja toimin sitten sen mukaan, kuljen jo tallattuja latuja, mutten omaa polkuani. Se, että suhtaudun kriittisesti "perussettiin" ei tarkoita, ettäkö ajattelisin kaikkien ruuhkavuosiaan elävien ystävieni tehneen fataalin errorin tai olevan jotenkin hukassa omalta tieltään. Ei todellakaan. Tiedän heidän vilpittömästi halunneen perheen, omakotitalon, lapset, autot ja kesämökit. He kyllä ovat omalla tiellään, se ei vaan ole minun tieni.

Kun sydän saa enemmän valtaa, niin kaikenlainen vertailu, kateus ja kyräily karisee olemuksesta. Vertaileminen menettää merkitystään, sillä toimin ja haluan toimia sisimmästäni käsin, juuri niin kuin itse parhaakseni näen, koen ja haluaa toimia. Se, että joku on hankkinut perheelleen hienon kesämökin ei ole minulta pois. Olen vilpittömän onnellinen siitä, että ystäväni on saanut toivomansa ja hänen unelmansa on päässyt toteutumaan. Sydämeni ilahtuu kun pystyn näkemään hänet kädet multaan upotettuina tonkimassa kasvimaataan, sillä tiedän sen olevan hänen intohimonsa. Samaan aikaan olen vilpittömän onnellinen siitä, että minulla ei ole kesämökkiä, sillä kokisin sen enemmänkin riesana ja riippakivenä tämänhetkisessä vapaapudotustilassani kun toiveeni suuntautuvat aivan toisaalle.

Se on omanarvontuntoa ja itseni ja omien sisäisten impulssieni kunnioittamista. Se voi tarkoittaa myös sitä, että joku ehkä pettyy tai loukkaantuu tai pahoittaa mielensä kun en enää miellyttämisen takia toimikaan niin kuin ennen. Sydämen ollessa vallassa ainutlaatuisuuteni ja omaperäisyyteni pääsevät ilmenemään ja toteutumaan paremmin. Olen enemmän oma itseni ja totta. Kuljen omaa caminoani, mutta yhdessä toisten kanssa. Olemisen painopiste on siirtynyt mielen vouhotuksista sydämen turvaan. Ei tarvitse pelätä hylätyksi tulemista tai konflikteja, vaan voin olla aidosti se mikä olen, koska rakkaus on sisällä minussa. Koko ajan. Ja sydän on ottanut vallan.

No, sinne asti on vielä pitkä matka...

Mutta Tiellä ollaan. Alkumetreillä. Aivot narikassa. Mutta kuitenkin!



P.S. Vaikka kirjoittamistapani onkin muuttunut välittömämpään suuntaan, niin kyllä tämänkin tekstin luomiseen tunteja upposi. Ettei nyt vaan kenellekään jäisi valheellista kuvaa siitä, että sanat vain niin kuin tanssahtelevat itsestään tuolta taivaasta tähän näppäimistölleni ja valmista tulee minuuteissa...hehe!

Turvassa elämän keskellä

Camino on nyt kävelty ja ansaitut lomapäivät San Sebastianissa (Euroopan kaunein kaupunki) vietetty. Kaikkien niiden kauniiden maisemien jälkeen löydän itseni täältä Lauttasaaresta, väliaikaisesta majapaikastani, syksyisen väriloiston ja meren aaltojen helmasta. Not bad at all! 


Kiitollinen mieleni vaeltelee edelleen pitkin Pyreneitä ja Galician vuoristoja muistellen niitä lukuisia käsittämättömiä, kauniita ja koskettavia caminohetkiä, joita saimme taivaltaessamme kokea. Tietenkin myös ne kivuliaimmat ja kamalimmat hetket palaavat mieleeni, joskin etäisyys tuo niihin nyt myös oman koomisen sävynsä. Ihmettelen miten pystyinkin kirjoittamaan niin monta (pitkää) blogitekstiä matkan varrelta, kun internet yhteydet nyt olivat mitä olivat ja vain parissa paikassa pystyin hyödyntämään tietokonetta... Tekstit syntyivät kuin itsestään, vaivattomasti siinä kävellessä, ja kun tilaisuus tuli, päästin vain sen kaiken ulos 'paperille'. Yhden ystäväni kanssa juuri tuumailimme, että kävelemisellä ja kirjoittamisella on joku mystinen suora yhteys. Kävellessä päässä pyörivät ajatukset ja sydäntä liikuttavat asiat jotenkin kesyyntyvät, asettuvat minussa omille paikoilleen ja saavat sanallisen muotonsa. Suosittelen lämpimästi kävelemistä kaikille kirjoittajille!

                      

Camino antoi minulle juuri sen mitä tässä vaiheessa elämääni tarvitsin. Kanssakulkijani, rakkaat veljentyttöni, "maantiekiitäjät" opettivat olemuksellaan minulle paljon hellittämistä ja rentoutta, huolettomuutta ja luottamusta hetkeen ja elämään. Olen päässyt askel askeleelta, päivä päivältä lähemmäksi sitä minua, jonka kadotin maailmani järkkyessä 8 vuotta sitten kun rakas siskoni Heli kuoli. Ulkoisesti kaikki näytti pysyvän ihmeellisesti hallinnassani sen kaiken järkyttävyyden keskellä ja jälkeen, mutta sisäisesti koin suunnatonta hätää. Matto vedettiin jalkojeni alta ja tarrauduin hädissäni niihin selviämisen oljenkorsiin mitä minusta löytyi: suorittamiseen, selviytymismoodiin, ulkoisen turvan rakentamiseen (vakituinen työ, oma koti ja aikataulutettu elämä vapaa-ajan harrastuksineen..) 

Nyt olen saanut kokea jälleen, että vaikka matto katosi, jalkani ovat silti tukevasti lattiassa kiinni. Luottamus ja turvantunne sisälläni on päässyt kasvamaan niin, että ulkoisilla "turvilla" ei ole enää niin suurta merkitystä. Olenhan tällä hetkellä työtön, koditon ja parisuhteeton. Ja elämäni on äärettömän rikasta, virtaavaa ja elämänmakuisempaa kuin ollessani itserakentamassani turvassa / vankilassa. Paikassa missä on turvaa, varmuutta ja faktoja, on vähemmän spontaniutta, luovuutta, henkeä ja elämää. Siellä on rutiinit ja aikataulut ja selkeät sävelet. Täällä missä nyt olen, on avoimuutta, sattumia, ihmeitä, johdatusta, kaaosta, epämääräisyyttä, epävarmuutta, seikkailua...ja kaikki värit mustan ja valkosen väliltä. Tämä ei tarkoita ettenkö osaisi arvostaa myös ihan tavallista (työ)arkea ja elämää rutiineineen, mutta tässä vaiheessa elämääni koen erittäin tärkeänä sen seikan, että uskallan nyt heittäytyä virran viemäksi ja päästää irti hallinnan tarpeestani. Että saan kokea olevani turvassa, missä ja miten ikinä olenkaan. Luottaa ja katsoa mitä elämä minulle tarjoaa sen sijaan, että pyrkisin itse sitä väkisin survomaan johonkin suuntaan tai jo olemassa olevaan "malliin".

Elämäni on mennyt muutaman vuoden intensiivisissä sykleissä, oli sitten kyse opiskelusta, työstä, asuinpaikoista tai parisuhteista. En tiedä miksi näin on, mutta näin vain on. En myöskään tiedä sitä miksi joku ystäväni on ollut jo 15 vuotta saman miehen kanssa, asunut samalla paikkakunnalla ja ollut samassa työssä kaikki nämä vuodet. Joku joskus diagnosoi minut sitoutumiskammoiseksi, mutta en halua määritellä itseäni ja elämääni jonkun toisen tulkinnan mukaisesti. Ettäkö elämäni ja valintani perustuisivat johonkin kammoon tai pelkoon. Sellainen ajattelutapa tuntuu minusta jopa pyhäinhäväistykseltä. Useampien menetysten myötä olen saanut kokea syvää kiitollisuutta ja kunnioitusta pelkästään elämää ja elossaoloa kohtaan, -oli se sitten kuinka vaihtelevaa tai samana pysyvää tahansa. Haluan, että primusmotorini on rakkaus, ei pelko. Vapaudenrakkaus, ei sitoutumiskammo. Ja tällä ajattelutavalla haluan antaa arvoa omalle elämälleni ja tekemilleni valinnoille. Minun tieni on minun tieni ja sinun tiesi on sinun tiesi. Silti voimme kulkea pätkän matkaa rinnakkain ja pysyä yhteydessä silloinkin kun sinä olet tasangolla ja minä ylitän vuoria, tai sinä kuljet kuilun reunaa ja minä tamppaan tasaista nurmea.

Yksinäinen vaeltaja

Mietin miksi olen kulkenut niin kauan yksin? Miksi viimeisin tärkeä ja sydäntä syvältä koskettanut suhteeni on ollut mieheen, joka on naimisissa? Miksi se suhde, jossa oikeasti koen tulevani nähdyksi, hyväksytyksi  ja rakastetuksi juuri sellaisena kuin olen, ei kestä päivänvaloa? Miten se kaikki kaunis ja vahva yhteys mitä välillämme oli ja yhä on, voi samaan aikaan olla jotain kiellettyä, pahaa tai ei toivottavaa? Jotain, jota ei voi vapaasti näyttää ja josta avoimesti iloita toisten kanssa, vaan se täytyy salata ja piilottaa?

Pelkäänkö niin paljon menettämistä, että alitajuisesti hakeudun suhteeseen, jossa en voi toista menettää kun en kerran voi häntä omistaakaan? Vai turvaanko omaa vapauttani sillä, että toinen on jo kahlittu, joten minun ei tarvitse pelätä kahlituksi tulemista? 

"Puun rakkaus" Larun metsäpolulla

Suuria ja tärkeitä kysymyksiä juuri nyt, koska olen tullut niin tietoiseksi tarpeestani rakastaa, saada rakkautta, kokea läheisyyttä ja yhteyttä. Niin se vain on, että pikku sydämeni kaipaa toista vierelleen.

Olen vuosia upottanut itseni korvia myöten työntekoon ja suorittamiseen. Ajatellut etten ketään edes tarvitse, pärjään hyvin näinkin, olen onnellinen ja elämä on sujuvaa kun ei tarvitse tehdä kompromisseja eikä myönnytyksiä kenenkään kanssa. Ja näin olen vilpittömästi ajatellut ja tuntenut. Ja ollut ihan onnellinen. Olenhan aina ollut hyvin itsenäinen ja oma-aloitteinen ja kannatellut itse itseäni jo ihan pikkutytöstä lähtien.

Mutta nyt on toisin. Viime talvisen sydämen avautumiseni ja uupumiseni myötä jokin on alkanut viriämään sisälläni. Kaipaan elämänkumppania ja uskallan myöntää sen itselleni ja sanoa sen ääneen. Halu päästä lähelle ja yhteyteen toisen ihmisen kanssa on yksi suurimmista ja inhimillisimmistä tarpeistamme. Silläkin uhalla ilmaisen toiveeni, että tulen olemaan loppuelämäni sinkku ja kaikki tietävät sisäisen sydämeni kaipuun ja näkevät jatkuvasti sen ettei se ole täyttynyt vielä-kään. Kuinka surkeaa! Mikä traaginen naiskohtalo!!
No, onneksi ne lähimmät rakkaat ja ystävät kyllä tietävät, että koen elämäni täydeksi ja arvokkaaksi juuri näin kuin nyt on, kuljen sitten yksin tai yhdessä jonkun kanssa. En koe olevani vajaa tai puutteellinen ilman kumppania, mutta ajattelen kuitenkin voivani olla enemmän ja paljon rikkaampi saadessani jakaa elämääni jonkun kanssa. Ja kuten kaikki tiedämme, ihminen voi hyvinkin olla vakituisessa parisuhteessa kokematta silti sitä läheisyyttä tai sielun tason yhteyttä josta puhun. Ei kumppanuus itsessään tuo niitä asioita, joita sydämeni kaipaa. Muutenhan ottaisin kenet vaan kuka huolii, seuraavan ukkelin kadulta, ja veisin kotiini ja hyssyttelisin.

 

Taakkansa kullakin

Caminon varrella on paikka nimeltä Cruz de Ferro, rautaristi, jonka alle ja ympärille pyhiinvaeltajat jättävät kotimaastaan poimimansa kiven. Kiveen voi ladata ajatuksissaan oman matkalla kannettavan " taakkansa": jonkun kysymyksen, toiveen tai ratkaisua vaativan tilanteen/ ongelman.

Kotoa lähtiessäni täytin oman kiveni surulla. Surulla, jota olen kantanut sisälläni kaikki nämä vuodet siskoni kuolemasta lähtien. Siskoni menettäminen on ollut koko elämäni kaikkein kipein ja syvimmältä minua haavoittanut asia. Menetin sen kaikkein rakkaimman, läheisimmän ja tärkeimmän ihmisen elämästäni. En vain siskoani, vaan parhaimman ystäväni ja hengenheimolaiseni. Ihmisen, joka ymmärtää minua ilman sanojakin ja jonka rakkaus minua kohtaan ei koskaan katoa. Hänen lähdettyä olen tuntenut itseni sieluntasolla hyvin yksinäiseksi. Se hetki kun sain laskea suruni ja kaipaukseni ristin juurelle oli hyvin koskettava.




Kaikki nämä vuodet olen yrittänyt laittaa suruni johonkin mappi ööhön sydämessäni, sulkenut sydänläppäni visusti, ja pitänyt itseni työntouhussa ja toiminnassa, jottei se nostaisi päätään ja ahmaisisi minua jonnekin syövereihinsä. Hyvin olen onnistunutkin! Viime talveen saakka.

Erään kohtaamisen seurauksena sydämeni avautui rakkaudelle, homma pääsi levahtamaan ja suru purkautumaan sisältäni. Minulla ei ollut vaihtoehtoa, sillä halusin päästää tämän miehen lähelleni ja se edellytti sydänläppieni avaamista. Loppukevään olin sairaslomalla työuupumuksen takia. Todellisuudessa minua ei uuvuttanut työ, jota tein, vaan suru, jota olin kantanut sisälläni kauan. Vaatii hirvittävästi voimia pidellä kiinni sydänläpistään, sillä ne luonnostaan haluavat avautua elämälle ja rakkaudelle. Ja kun luukkuni sitten aukesivat, olin täysin voimaton ja vereslihalla niiden tunteiden myötä, jotka nousivat pintaan. 



Sain keskusteluapua, kävin Rosenterapiassa ja harjoitin mindfulnessia...Myös kesäloma Helsingissä hoiti ja hemmotteli minua monin tavoin, mutta Camino tyttöjen kanssa oli kyllä se viimeisin ja tärkein terapiani sydämenavautumismatkallani. Tästä ei voi kun mennä eteenpäin, taas hiukan varmemmin askelin ja hiukan avoimimmin sydämin. Jos ei nyt ihan sydänläpät heiluen, niin ehkä ainakin voidelluin saranoin. Turvassa. Elämän keskellä.


     

Metsä Lauttasaaressa ja metsä Galiciassa

P.S. Mä en tajua miksi tää bloggeri muuttaa osan tekstistä pikkuruiseksi vaikken haluaisi...ehkä se yrittää sensuroida joitakin kohtia... ( ;

Tie, totuus, elämä

  Inhorealisti toteaisi, että tämä Pohjois-Espanjan halki kulkeva Camino frances, jonka juuri veljentyttöjeni kanssa tallasimme, on vain yksi 800km pitkä, osin haastavassa maastossa kulkeva reitti pisteestä A pisteeseen B. Että siitä on jonkin mystifioinnin seurauksena tullut erittäin suosittu kävelyreitti, jota pitkin turistilaumat vaeltavat, yhdestä lomakohteesta toiseen siirtyen. Ja sinne seuraavaan riemulomakohteeseen pääsee jalan, taksilla tai bussilla.

Rahalla saa ja hevosellakin pääsee...Tarpeita ja toiveita on joka lähtöön ja vaatia voi kaikenlaista kunhan pääsee pian majapaikan patiolle imeskelemään pinacoladaa. Touhu on trendikästä, pinnallista ja kaupallista " wannabe pyhiinvaellusta" vailla todellista tietoa tai tunnetta Tien alkuperäisestä tarkoituksesta. Pääasia, että on kaikessa merkkivarustuksessaan uskottava vaeltaja kurasäärystimineen kaikkineen ja näyttää sen ulospäin. Amatöörin tunnistaa siitä, että sillä on normaalit mukavat vaatteet ja tavallinen makuupussi. Missään ei näy merkkiä, josta voisi suoraan   päätellä varustuksen laadun ja vaeltajan urheilullisuuden. Heh!

No, minä en ole inhorealisti. Tyylilajini on maaginen realismi. Haluan kynsin hampain viljellä caminon maagis-mystis-romanttisia tulkintoja. Uskon enemmän niitä tarinoita, mitä vanhat alberguejen hospitalerot minulle ovat täällä kertoneet tai mitä olen eri lähteistä lukenut kun sitä miten taival paikkapaikoin minulle täällä näyttäytyy. He ovat vaeltaneet oman caminonsa 70-80 luvulla, aikana ilman joka kylästä löytyviä fasiliteetteja ja infrastruktuuria, joka caminon ympärille vuosien saatossa on rakentunut. En tiedä oliko pyhiinvaellus tuolloin (aikaisemmista vuosisadoista puhumattakaan) puhtaampaa, aidompaa tai hengellisempää kuin nyt, enkä sitä miten vaeltajan pyhyyttä edes voisi mitata.

Itse uiskentelen varmaan jossain ehtoollisviinin ja pinacoladan välimaastossa, Tien metafyysisiä puolia pohdiskellen, joskin elämän pienet nautinnot itselleni sallien. Ja kuka muka sanoo etteikö itseään ja elämäänsä voi reflektoida pinacolada kädessä!

Kurasäärystimiä tai ei, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, camino on ennen kaikkea sisäinen matka.

Caminon voi jakaa kolmeen eri vaiheeseen. Ensimmäinen osa polkua koettelee kovasti fyysistä kehoa, keskiosuus (meseta) aktivoi psyykeä; tunnetta ja ajattelua, ja viimeinen tien osuus puhuttelee henkeä ja hengellisyyttä meissä.

Toinen tapa jakaa camino on jako kolmeen osioon ajallisesti: ensin menneisyys, sitten nykyisyys ja lopuksi tulevaisuus. Nämä ajalliset tai keholliset tasot ovat tietysti läsnä koko caminon ajan limittäin, lomittain ja rinnakkain, niin kuin nyt elämässä yleensäkin, mutta kulkija työstää tietoisesti tai alitajuisesti yhtä niistä aktiivisemmin kulloisellakin osuudella. Mielenkiintoista!

Alun maasto haastoi fyysisesti ja ympäristö lumosi niin, että huomio oli kehon tuntemuksissa ja aisteissa. Itsensä ylittäminen ja äärirajoilleveto oli alkumatkassa tahdonvoiman koettelua. Rehellisesti sanottuna ilman ensimmäisen caminoperheemme eteenpäinvievää, kunnianhimoista maskuliinivoimaa, olisimme tyttöjen kanssa varmaan edelleen jossain puolivälissä Pyreneitä huljuttelemassa jalkojamme joessa ja ihastelemassa ilmassa liihottelevia perhosia.

Keskivaiheen mesetalla tie oli tasaista ja tylsää valtatien vartta tai viljapeltoa toisensa perään, silmän kantamattomiin, päivästä toiseen. Se oli kehollisesti kevyempi tallustaa, mutta mieli ja tunteet tosiaan ottivat tässä tylsyydessä vallan ja lähtivät pyörittelemään omia filmejään. Tytöt esimerkiksi näkivät hirveästi ja hirveitä unia mesetan aikana ( jos nyt kyllä muutenkin). Ja psyykkinen puolivälimuurikokemuksemme "walk the line" ajoittui sekin mesetan loppupuolelle.

Viimeistä vaihetta värittää yllättävä yksinäisyyden tunne. Alun avoimuus ja sosiaalisuus vähenevät ja homma kääntyy enemmän sisäänpäin. Sitä vaelletaan yhdessä, mutta yksin, kukin omassa sisäisyydessään asioitaan puntaroiden. Halu ja tarve vetäytyä ihmismassoista lisääntyy. Teemat liittyvät henkisyyteen: uskoon, toivoon ja rakkauteen. Ennen kaikkea niiden merkitykseen omassa elämässäni ja tulevaisuudessani.

Henkisyyshän voi olla mitä tahansa hihhulointia, ohutta yläpilveä tai okkultismia, mutta todelliseen hengellisyyteen liittyy aina Rakkaus. Ihmisen henkisyyden mitta on suorassa yhteydessä kykyyn rakastaa. Kykyyn hyväksyä ja rakastaa itseään, läheisiään ja muita "vaeltajia" ympärillään. Hengellisyys on uskon, toivon ja rakkauden opettelua. Että uskaltaisi uskoa itseensä, elämäänsä ja elämää ylläpitävään voimaan. Että ei vaipuisi epätoivoon synkimmilläkään hetkellä, vaan jaksaisi toivoa hyvää ja kaunista itselleen ja toisille. Ja että oppisi rakkaudesta: jakamisesta ja vastaanottamisesta. Että vahvistuisi päivä päivältä, tapahtuma tapahtumalta omassa uskossaan, toivossaan ja rakkaudessaan. Näin ajattelen hengellisyydestä.

Olemme nyt reilun neljän viikon ajan vaeltaneet pyhiin, mutta en ole tullut hullua hurskaammaksi. En ole tullut jalommaksi enkä pyhemmäksi ihmiseksi tämän vaelluksen johdosta, - pikemminkin päinvastoin, tullut tietoisemmaksi omista heikkouksistani ja vajavaisuuksistani.

Tämä matka on ollut yksi elämäni ainutlaatuisimmista, tärkeimmistä, antoisimmista, haastavimmista, intensiivisimmistä ja rikastuttavimmista kokemuksista. Päivääkään en vaihtaisi pois. (paitsi ehkä kaksi ; ))

Tyttöjen kanssa me olemme tehneet intensiivisen, hauskan ja yllätyksellisen matkan lähtöasetelmasta "täti ja pikkutytöt" tämänhetkiseen pisteeseen "kolme aikuista tasaveroista blondia" - ja näin on hyvä!

Huomaan kuinka heidän kanssaan olen oppinut löysäämään liekaani ja ottamaan asioita paljon rennommin. Alun tiivis yhdessä eteneminen muuttui pikkuhiljaa vapaammaksi vaelteluksi. Asioiden kontrolloimisen tarve hellitti sitä mukaa kun huomasin tyttöjen ärsyyntyvän siitä, - ja kuka nyt ei ärsyyntyisi jos joka aamu pommitetaan kysymyksillä: Onko pyykit otettu narulta? Vesipullo täytetty? Kännyt ladattu? Nostitteko eilen rahaa? Ostitteko evästä? Kenen meikkipussi on vielä lavuaarin reunalla? Onks tää teidän laturi? ...Sarjatulitusta heti aamusta viattomiin vastakuoriutuneisiin ihmisentoukkiin...

Olisin niin courling äiti, joka yrittää tehdä tien mahdollisemman tasaiseksi lapsilleen pienintä yksityiskohtaa myöten, ettei lapsi vaan joutuisi kokemaan minkään tasoista pahaa, pettymystä, kärsimystä, vilua tai nälkää... Sitten ihmettelisin lapsen aikuistuttua, että miksi se on niin avuton, elämänhallintataidot ovat nolla ja oma-aloitteisuus puuttuu täysin...Koska olen koko ajan hoitanut kaiken hänen puolestaan..

Courlingtäteilyni kesti noin viikon. Sen jälkeen onkin ollut käytössä Siperia opettaa -metodi: jos rintaliivit jää majatalon pation pyykkinarulle, niin saa itse ratkaista meneekö yksillä vai ostaako uudet seuraavasta isommasta kaupungista? Jos vesipullo jää täyttämättä niin voi itse miettiä miten ratkaisee tilanteen janon yllättäessä kun seuraavaan vedentäyttölähteeseen on vielä 8 km ja aurinko paahtaa korkeimmalta kohdaltaan?



Tyttöjen kanssa on usein on ollut sellainen olo kun saisi viettää aikaa parikymppisen itsensä ja siskonsa kanssa...Yhteys, huumori ja olemisen laadun samankaltaisuus ovat aina tehneet yhdessäolostamme erittäin mutkatonta, helppoa, hauskaa ja luonnollista. Olen aina kokenut syvää sieluntason yhteyttä ja rakkautta tyttöihin. Taipaleemme täällä caminolla on sujunut käsittämättömän hyvässä hengessä, emme ole tapelleet kuin kerran. Leonissa...

Meillä oli siellä airbnb huone majoituksena, koska olin tullut sinne jo edellisenä päivänä sairaan kroatialaisen nuoren miehen, Lucan kanssa. Koko caminon ajan meillä oli kaksi aikaa, joista pyrimme tyttöjen kanssa pitämään kiinni: aamulähdöt ja pehkuihin meno (alberguen sulkeutumisaika). Nyt kun olimme omillamme, sovimme illalla kotiintuloajaksi klo 23. Olimme tahoillamme, omien vaelluskavereidemme kanssa viettämässä iltaamme. Tasan kello 23 kaikki kolme blondia tuli sovitusti kämpille, joskin tytöt ilmeisen humalassa! Sen lisäksi toinen tytöistä ilmoitti kännykkänsä kadonneen ( ja toisen puhelin oli hajonnut jo ekalla vaellusviikollamme). Närkästyneenä tästä kaikesta passitin tytöt samantien takaisin Leonin yöhön kännykkää etsimään. He lähtivät ripeästi  lähellä olevaan baariin missä olivat viimeksi olleet ja puhelinta käyttäneet.

Ajattelin kännykänhakureissun kestävän noin vartin. Meni toinen vartti, meni kolmas vartti, neljäskin... Viides ja kuudeskin. Hikikarpalot alkoivat kihota otsalleni ja sydän nousta kurkkuuni. Mitä on tapahtunut? Muistin, että asunnon osoite ja kaupungin kartta on tytöillä kännykässä...Eli he ovat eksyneet, ei ole puhelinta eikä muistikuvaa asunnon sijainnista...Voi apua! Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä?

Toista tuntia myöhemmin tytöt palasivat kuin palasivatkin, - ja entistä enemmän kännissä! Känny oli löytynyt siinä missä baariin jääneet olutta siemailevat vaelluskaveritkin. Ja minulla hirtti kiinni! Läksytin heitä tapahtuneesta, mutta samaan aikaan olin todella huojentunut tästä paluusta. Kävimme nukkumaan, mutta en saanut unta, koska sappeni kiehui edelleen niin paljon.

Aamulla sppeni vasta kiehuikin kun ymmärsin nukkuneeni vain kolme tuntia. Sapetti niin paljon että latasin täyslaidallisen huutamalla tytöille etten ole tullut tänne vetämään mitään kännikaravaania, että olemme yhdessä tällä matkalla, eikä voi ajatella etteikö yhden teot vaikuttaisi koko porukkaan ja päinvastoin, että nyt jumalauta otatte vastuun omasta hyvinvoinnistanne ja jaksamisestanne ja pidätte huolen että teillä on joka aamu tarvittavat voimat päivän kävelyyn. Se on muutenkin tarpeeksi haastavaa, mutta krapulassa vasta onkin! Ja toisekseen minusta ei tunnu reilulta, että teidän toilailujenne takia minulta menee yöunet ja sen takia omat voimani ovat yhtä heikot, vaikka join vain yhden lasillisen olutta.

No siinä huudettiin puolin ja toisin, paiskottiin ovia (herätettiin viereisen huoneen hassu ranskalainen setä, joka oli edellisiltana vielä vitsaillut kanssamme, mutta tämän episodin jälkeen ei enää edes sanonut eteisessä hyvästejä lähtiessämme) Sen jälkeen tirauteltiin itkuja, pyydettiin anteeksi puolin ja toisin, nostettiin rinkat selkäämme ja annettiin Tien hoitaa loput. Ja sinä päivänä jostain syystä sietokykyni ottaa vastaan lausetta: "mä en jaksa enää metriäkään!" oli miinus nolla.



Ehkä reaktioni oli vähän kohtuuton, sillä kyse ei todellakaan ollut jokailtaisen rillumarallin toistumisesta, vaan yhdestä ainoasta kerrasta kun tulivat humalassa kotiin. Se että suutuin tyttöjen toiminnasta johtuu siitä että välitän heistä niin paljon että haluan heidän voivan koko ajan mahdollisimman hyvin. Oli heidän hyvinvointiaan uhkaava tekijä sitten ulkoinen tai heidän itsensä aiheuttama, se laukaisee minussa jonkun suojelu-rajanvetomekanismin. Että nyt riittää! Muuten tasapaino ja hyvinvointi on vaakalaudalla ja siitä ei hyvä seuraa..

Valitan, koska välitän. Olen vihainen, koska rakastan. Ja välillä vaan kiehuu yli.

Siperia taas on niin jäätävä paikka, etten soisi sinne usein mentävän.


Feikimpää on minusta aina hyväksyä, joustaa, ymmärtää, miellyttää ja myötäillä toista/toisia vain sen takia että pelkää konflikteja tai toisen ihmisen tunnereaktioita. Näennäinen lempeys tilanteissa ja ikuinen ymmärtäminen voi olla valepukuista vastuuttomuutta, välinpitänättömyyttä tai itsekunnioituksen puutetta. Sitä, että antaa toisten kävellä ylitseen, eikä pelon takia ilmaise omia rajojaan tai tahtoaan.

Pyhiinvaelluksemme on ollut monessa mielessä ainutlaatuinen kokemus ja paikoin käsittämätönkin seikkailu. Edellisestä episodista huolimatta, camino on antanut elämääni ja olemukseeni sisäistä levollisuutta, luottamuksen tunnetta ja rentoutta. Tyttöjen olemukseen, elämään ja tulevaisuuden näkymiin se on antanut myös todella paljon: itseluottamusta, avoimuutta, vaihtoehtoisia tulevaisuuden näkymiä, uusia ystävyyssuhteita, halua oppia vieraita kieliä, matkustaa, asua ulkomailla...(veljeni ja tyttöjen äiti varmaan kuristavat minut tämän jälkeen, kun caminon johdosta tytöissä on herännyt halu nähdä maailmaa ja muuttaa ulkomaille...Hups!)

Caminon suurin anti ja lahja minulle on ollut nähdä juuri tämän muutoksen ja avautumisen tapahtuvan tytöissä. Sanaakaan eivät osanneet espanjaa lähtiessämme ja loppumatkasta onnistui niin majapaikan varaus, ruokatilaukset kuin ostostentekokin vieraalla kielellä. Olen niin vilpittömän ylpeä heistä.

Heitä on kutsuttu täällä caminolla milloin prinsessoiksi, milloin enkeleiksi, mutta todellisuudessa he ovat sissejä ja maantiekiitäjiä. Päihittävät tädin mennen tullen päiväkävelymäärissä, eivätkä valita juuri koskaan mistään. Hyväksyvät asiat niin kuin ne ovat ja luottavat tulevaan. Sydänkäpyläiseni.

On ollut ihana huomata kuinka he myös osoittavat kiintymystään.Milloin sänkyni tyynyn päälle on ilmestynyt yllätyssuklaalevy, milloin aamupalahedelmät tai myslupatukat, jotka ilmaantuvat käsiini kauppareissulta tai milloin tiskit hoidetaan suitsait sukkelaan kiitokseksi ruuanlaitostani.

Tärkeämpää tarkoitusta omalle caminolleni on vaikea löytää. Se on juuri tämä. Mahdollistaa oman unelmani myötä sydänkäpyläisilleni jotain ainutkertaista; täyttä elämää ja seikkailua, uusia ovia tulevaisuuteen.

Eilen saavuimme Santiagoon, määränpäähämme, ja sehän tuntuu tietysti käsittämättömältä! Miten olemme jaksaneetkaan! Miten olemme kyenneet kipittämään pikku kintuillamme kaikki nämä sadat kilometrit? Oli juhlan aika.

Itse määränpää tai sieltä saatava pyhiinvaellustodistus ei ole se jutun juttu meille, vaan matka itsessään. On kuitenkin ihanaa ja vapauttavaa, että asioilla on alkunsa ja loppunsa.

Kun jo viidettä viikkoa kävelee hikisenä, meikittömänä, lahkeet maantiepölyssä lepattaen vain kahta vaatekertaa vaihdellen ja pesee itsensä, hiuksensa ja vaatteensa samalla pesuaineella, niin naisellinen turhamaisuuteni alkaa malttamattomana nostaa päätään. Oi kuinka ihanaa olisi päästä kampaajalle, lakata kyntensä ja ostaa joku uusi kaunis vaatekappale, jota ulkoiluttaa San Sebastianin suloisessa illassa... Sinne siis suuntaamme seuraavaksi, huomenna. Lomalle!

P.S Kukaan täällä mitään pinacoladaa juo. Laitoin sen tekstiin vain koska kuulostaa niin hauskalta lomajuomalta ( ; Kippis!