Sydämen vallankumous

Pari viikkoa sitten palasimme tyttöjen kanssa Pohjois-Espanjasta pyhiinvaellukseltamme. Caminon jälkilöylyt lämmittävät vielä mieltäni ja sydäntäni. Reissu oli niin kokonaisvaltainen, merkityksellinen ja tapahtumarikas (sisäisesti ja ulkoisesti), että tunteiden, tunnelmien, tapahtumien ja tapahtumattomuuksien on saatava hakea rauhassa paikkaansa minussa. Löydettävä sanoituksensa tai hiljaisuutensa sisimmässäni.

Tie jatkuu ja elää minussa edelleen vahvasti...niin pitkään kun sitä riittää.

Suurta hilpeyttä on herättänyt se tosiasia, että jollakin oudolla tavalla camino vei aivoni. Naureskelimme tyttöjen kanssa useampaan otteeseen kokemustamme siitä, että mitä pidemmälle matkalla etenimme, sen blondimmaksi muutuimme. Ihan kuin askel askeleelta mielen kovalevyjä olisi tyhjennetty kaikesta tarpeettomasta lastista ihan siihen pisteeseen saakka, että se tarpeellinenkaan ei ihan partaterän terävästi sieltä tällä hetkellä ilmene. Jos camino olisi jatkunut vielä viikonkin pidempään, en varmaan enää tietäisi nimeäni!

Kokemus on sekä äärimmäisen vapauttava, kiusallinen että koominen. En esimerkiksi pysty tällä hetkellä ymmärtämään mitään abstraktia, teoreettista tai akateemista tekstiä. Ellen lue sitä seitsemään kertaan ja oikein pinnistele. Ja siinäkin tapauksessa ymmärryksen valo kajastaa noin kaksi minuuttia ja sitten sammuu. Ajatuskin kaikenlaisista pääkeskeisistä älyllisistä prosesseista sylettää jotenkin... tuntuu vastenmieliseltä ja hankalalta. Kahden korkeakoulututkinnon nainen ei tällä hetkellä ymmärrä ollenkaan lukemaansa. Ja se jos jokin on hauskaa! Minä, joka olen elämässäni aina ajatellut, spekuloinut, prosessoinut, suunnitellut ja analysoinut ihan liikaakin, olen nyt humpsahtanut johonkin pehmeän huolettomuuden olotilaan, jossa aivosähkökäyrä näyttää nollaa. En möyhi mielessäni menneitä enkä murehdi tulevaa. Lillun tässä ja nyt. Ja kaikki on hyvin.

Ystäväni, jonka asunnossa tällä hetkellä saan majailla, on omaa opiskeluaan tehostaakseen laittanut vessansa seinälle hänen pedagogiseen jatkokoulutukseensa liittyviä bulletpointteja  aiheesta "creative thinking skills".  Ja siellä minä istun pöntöllä useamman kerran päivässä ja ihmettelen näkemääni kuin pieni lapsi konsanaan (vaikka asiasisällöt ovat oikeasti minulle vielä tuttuja kun olen aikaisemmin ollut samaisessa koulutuksessa mukana 2 vuotta!) Luovan ajattelun taidot ja niiden määrittelemisen ymmärtäminen on aivan liikaa vaadittu, tässä mielentilassa, jossa jo pelkkä ajattelun taitokin on hakusessa...

Ehkä se caminolla koettu vahva hetkessäoleminen ja -eläminen ja fyysinen käveleminen on jotenkin aiheuttanut tämän mielen tyhjentymisen? Ehkä männävuotiset mielen pingotukset, stressit ja pätemiset purkautuivat kilometri kilometriltä kävellessä? Tunti tunnilta, päivä päivältä ja viikko viikolta vaeltaessani mielen mölyapina pikkuhiljaa kesyyntyi. Sitä siirtyi pään sisältään vahvemmin kehoonsa. Tuli läsnäolevammaksi lihassaan. Aivot siirtyivät narikkaan ja mieli tyhjeni, jotta jollekin muulle tulisi tilaa minussa? Jollekin uudelle herätä, kasvaa ja vahvistua minussa?

Tästä ehkä hauskin ja kiusallisin esimerkki tapahtui vaelluksemme puolivälin tienoilla pikkuruisessa kylässä nimeltä Hornillos. Yövyimme seurakunnan ylläpitämässä majatalossa aivan kylän kirkon kupeessa. Kun kerran majailimme niin lähellä kaunista kirkkoa, päätin sinä iltana osallistua kirkon katoliseen messuun. No, se olikin sitten monella tapaa yllättävä ja hauska kokemus, sillä pappi oli nin iloinen ja valoinen persoona. Aikaisemmat jumalanpalveluskokemukseni caminolla (ja Suomessakin) olivat olleet lähes poikkeuksetta puuduttavan nuuduttavia, jotenkin täysin ilottomia, elottomia ja hengettömiä. Mutta tämä pappi loi omalla valollaan ympärilleen humoristisen ja kevyen tunnelman. Hän oli sekä pappi että esiintyjä että laulaja. Kaikki puhe ja laulu ja rituaalit tapahtuivat tietysti espanjan kielellä, mutta sen kaikkein tärkeimmän -hengen palon- pystyi kokemaan ja ymmärtämään ilman sanojakin. Messun aikana sekä nauroin ääneen että liikutuin.

Messun lopuksi pappi pyysi pyhiinvaeltajia jäämään vielä hetkiseksi paikoilleen. Hän pyysi meitä kerääntymään yhteen, lähemmäksi alttaria ja jakoi meille kopioita lauluista ja vaeltajien siunauksesta eri kielillä. Hän lauloi meille yhden lauluista, täysin rinnoin ja ilolla, ja valloitti lavakarismallaan sydämemme puolelleen. Sen jälkeen lauloimme pari laulua yhdessä espanjaksi, ranskaksi ja englanniksi.

Hän oli niin tempautunut laulamisen iloon, että halusi vielä kuulla jokaisen vaeltajan laulavan yhden laulun kotimaastaan hänen omalla äidinkielellään. Kanadalaiset aloittivat "Go, tell it on the mountain...", jonka jälkeen saksalaiset jatkoivat "Unser Leben sei ein fest...", jonka jälkeen ranskalainen nainen lauloi, jonka jälkeen argentiinalainen rouva lauloi, jonka jälkeen tuli minun vuoroni ja...total blackout! Minä, joka olen musiikkiluokkien kasvatti ja laulanut koko elämäni jossakin kuorossa tai kokoonpanossa, viimeisimpänä Porin gospelkuorossa (josta minut kyllä heitettiin pellolle, but that's another story), esiintynyt ja laulanut lukuisissa produktioissa teatterivuosinani, niin minun mieleeni ei siinä tilanteessa tullut yhtään suomalaista laulua, ei kertakaikkiaan yhtään! Se ei johtunut siitä, että minua olisi jotenkin jännittänyt ja olisin mennyt lukkoon tilanteessa, ei todellakaan, sillä laulan erittäin mielelläni enkä kammoksu esiintymistä. Homman nimi vaan oli ja on se, että tässä oudon levollisessa "mielettömyyden" tilassa muistikin on osittain tyhjennetty ja asiat kadoksissa kovalevyltäni! En vain kertakaikkiaan saanut mieleeni yhtä ainutta laulua suomeksi sillä hetkellä...enkä seuraavanakaan päivänä vaikka kuinka yritin penkoa muistiani kävellessäni. Tytöt eivät onnistuneet sen paremmin. Pohdimme tätä yhdessä useampaankin kertaan kävellessämme ja mieleemme tuli ainoastaan ja vain Eppu Normaalin "ryyppäämään ryyppäämään, joka päivä sännätään"...vai rynnätään...vai miten sekään nyt jatkui... Kovan pohdinnan tulos ei sekään kauas kantanut, saatikka ollut messunkestävää materiaalia.

Tämä saattaa kuulostaa täysin epäuskottavalta, mutta vannon kautta kiven ja kannon, että näin tapahtui. En minä, eikä tytötkään muistaneet yhden ainutta suomenkielistä laulua siinä vaiheessa matkaamme. Nyt en edes viitsi yrittää, sillä voisin huolestua todenteolla! Tai yritän kuitenkin...ja tuleehan sieltä nyt kaikenlaista piupalipaupali, ruusunkukkia ja maan korvessa kulkevi...Huh!

Tässä mielentilassa ajatus siitä, että marssisin luokan eteen opettamaan jotain saksan datiivia, tuntuu naurettavalta. Kerrankin ope olisi hiljaa. Mitään ei liiku mielessä saatikka tulisi ulos suustani, sillä en tietäisi yhtään mistä päästä lähtisin opetettavaa materiaalia ja ajatuskuvioita avaamaan...

Tässä kummallisessa prosessissa ja olotilassa missä nyt olen, huomaan kirjoittamistyylini myös muuttuneen ajatteluvapaammaksi. Aikaisemmin jos olen kirjoittanut jotain muiden silmien eteen tuotavaa tekstiä (näytelmiä tai työhön liittyviä artikkeleita tms.) olen todella prosessoinut tekstejäni, viettänyt niiden parissa hartaita tuntimääriä hioen ja viilaten, leikellen ja yhdistäen, sanoja maistellen ja ilmaisuja muutellen. Mutta nyt on toisin. Olikin aivan mahtava päätös aloittaa blogin kirjoittaminen juuri caminolle lähtiessäni, sillä siellä ei todellakaan ollut aikaa tai mahdollisuuksia raapustella, suunnitella ja rakennella tekstiä pitkin päivää, vaan silloin kun aika ja mahdollisuus kirjoittamiselle tuli, niin sitten sitä vaan alkoi näpyttelemään ja sieltä se sitten muotoutui. Minunlaiselleni pedantille ja perusteelliselle puurtajalle ja ikuiselle hienosäätäjälle tämä välittömämpi ja ehkä rosoisempi (ei niin vimosenpäälle hiottu ja täydellinen) kirjoitustyyli tuntuu hämmentävän kevyeltä ja vaivattomalta.



Mielivallasta luopuminen

Voi tietysti olla lukuisia syitä ja tulkintoja siihen miksi koen asiat niin kuin koen tällä hetkellä ja vähäisimpänä niistä tuskin on se tosiasia, että viiden viikon totaalinen irtiotto kaikesta tutusta ja tavanomaisesta kyllä vapauttaa myös mielen ja muistin kaikesta tutusta ja tavanomaisesta. Oli se sitten toivottua tai ei. Ammatti-ihminen näkisi heti syy-seuraussuhteen tilanteeseeni, että viimekeväisen ylikuormittumiseni ja työuupumukseni takia kognitiiviset kykyni ovat edelleen hakusessa. Mutta koska minä olen mystikko henkeen ja vereen, haluan nähdä tämän tilanteen aivan toisesta vinkkelistä. Meneillään on sydämen vallankumous. Todella toivon, että siitä on kyse.

Sitä myötä kun mielen valta (analysointi, spekulointi, suunnittelu, strategioiden luominen, jatkuva tulkitseminen, vaihtoehtojen puntarointi ym. mielen vellovassa suossa uiskentelu) vähenee, kokeminen muuttuu suoremmaksi, välittömämmäksi ja kritiikittömämmäksi. Ei ole tiukkoja odotuksia ja tavoitteita ja pyrkimyksiä joihin tähdätä väkisin, vaan elämä tulee hetkessä koettavaksi sellaisenaan. Pohjavireenä on luottamus ja turvan tunne. Ei ole tarvetta rakennella kauhuskenaarioita tai varautua pahimpaan. Ei tarvitse koko ajan syynätä kaikkia vaihtoehtoja niin perinpohjaisesti, sillä virheiden tekemisen pelko laimenee. Meni valinnat sitten syteen tai saveen, niin se ei haittaa, sillä sydänvallan alla elävä kokee silti olevansa polulla. Polulla, joka sillä hetkellä vain on hiukan savinen. Sitten vain putsataan saappaat savesta ja tallustetaan eteenpäin! Sydänvallan alla elävän ei myöskään tarvitse joka hetki tulkita toisten ajatuksia ja tunteita herkillä tuntosarvillaan tietääkseen miten pystyisi miellyttämään heitä parhaiten. Sydänvallan alla elävä tietää olevansa rakastettu, eikä hänen siksi tarvitse ansaita sitä keneltäkään olemalla jatkuvasti miellyttävä ja ihana ihminen. Ei tahallaan tarvitse ruveta veemäiseksi, mutta kyllä hankala saa olla, ja välillä jopa mahdoton, jos luottaa siihen että on rakastettu siitä huolimatta, tai juuri sen takia, kun on mitä on. On totta.

Sydämen vallankumouksessa on kyse juurikin heikkouden ja keskeneräisyyden hyväksymisestä itsessäni, inhimilliseksi antautumisesta ja Ihmiseksi tulemisesta. Siinä ei ole kyse siitä, että nyt tietoisesti päätän avata sydämeni ja rakastaa kaikkea ja kaikkia koko ajan. Tai että alkaisin toimia niin kuin Äiti Teresa, ollen hyvä ja esimerkillinen ihminen, jota kaikki ihailevat. Ei, päinvastoin, kyse on siitä, että tiedostan olevani hyvinkin kaukana Äiti Teresasta ja uskallan myös näyttää sen. Uskallan olla vajaaälyinen, huono, kömpelö, heikko, tietämätön ja haavoittuva. Uskallan näyttää kipupisteeni ja haavani ja luottaa siihen, että vastapuolen reaktioista (vastaanottokyvystä) huolimatta arvostan itse omaa inhimillisyyttäni ja sen näyttämistä enemmän kuin pakenemista tai itseni piilottelua tai elämäni silottelua. Sitä myöten rakkaus pääsee hiipimään olemukseeni ja nauraen vahvistuu vahvistumistaan kun uskallan olla avoimen epätoivoinen ihminen, joka ei yritä olla yhtään parempi kuin on. Ei ole tarkoituskaan olla täydellinen, on tarkoitus olla totta.

Sydämen vallankumous ei tapahdu yhdessä yössä. Se ei ole dramaattinen uudestisyntymä, show, jossa torvet soi ja väkijoukot hurraavat sankarin menestystä. Uskon, että pikemminkin se on hiljainen hidas prosessi, joka kytee kauan jossain sydänalassa ennen kuin kukaan tai itsekään edes huomaa mitään muutosta tapahtuneen mihinkään maailman suuntaan. Se alkaa toimia minussa ja elämässäni aktiivisemmin kun olen saavuttanut sen pisteen, että haluan pyytää Rakkautta elämääni. Haluan toimia rakkaudesta, rakkaudessa ja rakkaudelle. Tahtotila ja oma intentio on tärkeää. Sen jälkeen pyydän sitä joka päivä uudelleen ja uudelleen valtaamaan alaa minussa ja hetkissäni, toimissani, tunteissani ja ajatuksissani. Ja sitten kyllä alkaa tapahtua...
-"Pyytäkää niin teille annetaan" :)

Sydämen vallankumoustoimet eivät aina näyttäydy ulospäin "hyviltä" tai "menestyksekkäiltä", vaan kohdattavaksi voi tulla eroja, sairauksia, konkursseja, kuolemia, työttömyyttä jne. kaikkea kurjaa, joka murentaa sitä kaikkivoipaa mielen ja egon voimaa (nimimerkillä työtön, koditon ja parisuhteeton Uudeltamaalta :)) Mielen vallan on ensin höllennyttävä ja tavalla tai toisella minun on antauduttava ennen kuin sydämen vallankumous voi alkaa tapahtumaan elämässäni. Rakkaus heittää minut avuttomampaan tilaan tajutakseni oman pienuuteni ja vajavaisuuteni. Tajutakseni tarvitsevani toisia ihmisiä ja osatakseni pyytää ja vastaanottaa rakkautta. Niin kauan kuin mieli ja ego on ruorissa, luulen olevani omavoimainen ja kaikkivoipa. Mihin silloin ketään tarvitsisin? Mistä raosta Rakkaus silloin pääsisi hivuttautumaan sisääni, jos kaikki on niin täydellistä, siistiä, sliipattua ja hallittua? Rakkaus tarvitsee rosoja, reikiä, hauraita kohtia, heiveröisyyttä ja "huonoutta". Niiden myötä se pääsee valloittamaan lisää alaa. Minussa. Elämässäni. Ympärillämme. Tässä maailmassa.

Mitä enemmän sydän saa valtaa, sen suuremmaksi luottamus ja turva sisälläni kasvaa. Mitä enemmän minussa on rakkautta, sen avoimemmin uskallan olla totta; heikko, haavoittuva ja keskeneräinen. Tai toisaalta palaa täydellä liekilläni ja olla täydessä loistossani ja kukassani: häikäisevän kaunis, fiksu, lahjakas ja säteilevä. Kun sisäinen luottamuksentunteeni kasvaa, niin ulkoinen menestys tai päteminen menettää merkitystään. Miksi minun tarvitsisi selitellä ja vakuutella ympärilläni oleville ihmisille kuinka kaikki on hyvin, paremmin kuin hyvin, loistavasti, olen onnellinen, minulla menee lujaa ja on kaikenlaista juttua vireillä yksityis- ja työelämässä? Ei ole, ei mene, eikä tarvitsekaan! Ja toisaalta taas on, menee ja tarvitsee! Ei tarvitse tehdä numeroa mistään tai kiillotella julkisivuja, mutta näennäisen kurjuuteni keskellä voi joskus joutua selittämään sitä hämmentävää vapaudentunnetta ja hilpeyttä, jota parhaillaan koen sisimmässäni. On ihan ok jos Facebookpäivitykseni on pelkkä syksyinen lehti maassa. Se mitä tiedän, tunnen ja koen sisälläni on minulle totta ja oikeasti tärkeämpää kuin se miltä elämäni mahdollisesti jonkun silmissä näyttää.



Sydämen vallankumouksessa on kyse siitä, että pikkuhiljaa, askel askeleelta, alan elämään elämääni sisältä ulospäin sen sijaan, että eläisin ulkoa sisäänpäin. Tottakai me kaikki ohjaudumme välillä ulkoa päin, välillä sisältä käsin, tilanteesta riippuen. Tarkoitan tällä kuitenkin sitä, että minä esimerkiksi en enää halua elää joukkopsykoottisten normien tai toisten odotusten tai toiveiden mukaan. Jos suurin osa ihmisistä haluaa perustaa perheen, luoda uraa, ostaa omakotitalon, kaksi autoa ja kesämökin, se ei tarkoita, että minunkin pitäisi tehdä niin. Tai että minun pitäisi kokea elämäni jotenkin huonommaksi kun en sitä perussettiä ole halunnut. En ole siihen mahtunut. Olen monta kertaa elämässäni yrittänyt tunkea itseäni erinäisiinkin valmiisiin normimalleihin, mutta aina lopulta joutunut toteamaan etten voi hyvin siinä valmiissa oletetussa "onnensetissä". Miksi minun pitäisi keräillä Teema-astioita jos ei v********n kiinnosta? Ja kaiken huippuhan on se, ettei pidäkään, eikä kukaan edes odota tai toivo sellaista minulta! Itse olen itselleni jotkut "vaatimukseni" laatinut normi-ihmisestä, ja koska niin kovasti haluan kuulua joukkoon ja olla hyväksytty kunnon kansalainen, niin olen enemmän ja vähemmän toteuttanut elämässäni asioita, jotka ovat suoneet minulle "olen yksi muista" -tunteen.

Toteuttaessani jotain "yleistä normi kaavaa" menetän aina omaa autenttisuuttani ja ainutlaatuisuuttani. Jos aina katson ympärilleni mitä muut tekevät ja toimin sitten sen mukaan, kuljen jo tallattuja latuja, mutten omaa polkuani. Se, että suhtaudun kriittisesti "perussettiin" ei tarkoita, ettäkö ajattelisin kaikkien ruuhkavuosiaan elävien ystävieni tehneen fataalin errorin tai olevan jotenkin hukassa omalta tieltään. Ei todellakaan. Tiedän heidän vilpittömästi halunneen perheen, omakotitalon, lapset, autot ja kesämökit. He kyllä ovat omalla tiellään, se ei vaan ole minun tieni.

Kun sydän saa enemmän valtaa, niin kaikenlainen vertailu, kateus ja kyräily karisee olemuksesta. Vertaileminen menettää merkitystään, sillä toimin ja haluan toimia sisimmästäni käsin, juuri niin kuin itse parhaakseni näen, koen ja haluaa toimia. Se, että joku on hankkinut perheelleen hienon kesämökin ei ole minulta pois. Olen vilpittömän onnellinen siitä, että ystäväni on saanut toivomansa ja hänen unelmansa on päässyt toteutumaan. Sydämeni ilahtuu kun pystyn näkemään hänet kädet multaan upotettuina tonkimassa kasvimaataan, sillä tiedän sen olevan hänen intohimonsa. Samaan aikaan olen vilpittömän onnellinen siitä, että minulla ei ole kesämökkiä, sillä kokisin sen enemmänkin riesana ja riippakivenä tämänhetkisessä vapaapudotustilassani kun toiveeni suuntautuvat aivan toisaalle.

Se on omanarvontuntoa ja itseni ja omien sisäisten impulssieni kunnioittamista. Se voi tarkoittaa myös sitä, että joku ehkä pettyy tai loukkaantuu tai pahoittaa mielensä kun en enää miellyttämisen takia toimikaan niin kuin ennen. Sydämen ollessa vallassa ainutlaatuisuuteni ja omaperäisyyteni pääsevät ilmenemään ja toteutumaan paremmin. Olen enemmän oma itseni ja totta. Kuljen omaa caminoani, mutta yhdessä toisten kanssa. Olemisen painopiste on siirtynyt mielen vouhotuksista sydämen turvaan. Ei tarvitse pelätä hylätyksi tulemista tai konflikteja, vaan voin olla aidosti se mikä olen, koska rakkaus on sisällä minussa. Koko ajan. Ja sydän on ottanut vallan.

No, sinne asti on vielä pitkä matka...

Mutta Tiellä ollaan. Alkumetreillä. Aivot narikassa. Mutta kuitenkin!



P.S. Vaikka kirjoittamistapani onkin muuttunut välittömämpään suuntaan, niin kyllä tämänkin tekstin luomiseen tunteja upposi. Ettei nyt vaan kenellekään jäisi valheellista kuvaa siitä, että sanat vain niin kuin tanssahtelevat itsestään tuolta taivaasta tähän näppäimistölleni ja valmista tulee minuuteissa...hehe!