torstai 8. marraskuuta 2018

MIND THE GAP




Hups! Muutin viikko sitten Lontooseen.

Elämä toi eteeni kuin tarjottimella tämän mahdollisuuden ja tartuin siihen.
Asun nyt kauniilla paikalla aivan "pikku venetsiaksi" kutsutun kanaali-alueen laidalla. Asunto on serkkuni, joka asuu tällä hetkellä miehensä kanssa Sydneyssä. Oxford Streetille on vain muutaman metropysäkin matka täältä Warwick Avenuelta ja kävellenkin pääsen helposti Lontoon ytimeen.


Muuta en sitten elämästäni tai tulevaisuudestani tiedäkään! Elämänihän on levällään kuin Jokisen eväät, mutta jollain kummalla tavalla ilman omia ponnistelujani asiat vain lutviutuvat ja alkavat uiskennella omiin uomiinsa. Nyt minulla ainakin on koti. Turvasatama, josta käsin seilailla sinne sun tänne. Johan tässä nyt hurahtikin 5 kuukautta asumista erinäisissä kavereiden kautta järjestyneissä asunnoissa ja caminon majapaikoissa. Oma koti tuntuu nyt erityisen hyvältä.



Koska asuinalue missä asun on hienostoaluetta jylhän ylpeine viktoriaanisine rakennuksineen, corner shoppien hintataso hipoo jo suomalaista. Niin, ja Lontoo kyllä on brittistandardeilla todella kallis kaupunki. Ensitöikseni googletinkin lähimmän Lidlin ja muutenkin aion suosia kaikenlaisia etnisiä kauppoja ja basaareita, joista saa peruselintarvikkeita ja eksoottisempia tuotteita huomattavasti halvemmalla. Jo neljättä kuukautta elelen omilla sukanvarsisäästöilläni, joten suht persaukisena ihmisenä on nyt venytettävä sekä penniä että marttataitojani kunnes tilanne korjaantuu.

Psst! Tarkan markan marttavinkki nro 1: kun lähdet kaupungille, ota kotoota mukaasi eväsleivät tai kakun pala. Kun sitten haluat istahtaa kahville, ostat pelkän kahvin ja mussuttelet peräpöydässä omia eväskakkaroitasi. Täällä on niin paljon porukkaa, ettei kukaan ehdi vahtimaan onko syömisesi ostettu tiskiltä vai vedetty käsilaukustasi ( ;


kelluva lempikahvilani
Lontoo on minulle jo jotakuinkin tuttu kaupunki. Olen ollut täällä useamman kerran sekä veljentyttöjeni kanssa että viettänyt yhden kesän yksinkin täällä. Ja se on hyvä juttu, koska nyt ei mene hirveästi energiaa ainakaan tärkeimpien paikkojen ja huudien haltuunottoon.

Naismuistiin en ole elänyt tällaista suvantovaihetta, missä kalenteri huutaa tyhjyyttään ja elämässäni on pelkästään tilaa, aikaa, rauhaa ja vapautta. Voin tehdä mitä huvittaa tai olla tekemättä mitään jos ei huvita. Viime vuodet olen mennyt tyrät rytkyen toimesta toiseen, kalenteri räjähdyspisteessä kytien, joten tämä vapaaherrattaren elämä tuntuu nyt todella hyvältä ja tarpeelliselta.
Voi pojat tämä se on sitä olemisen sietämätöntä keveyttä!
Tyhjän päällä lilluminen. Lontoossa. Hävytöntä!

Ei ole oppituntien suunnittelua, ei opetusta, ei opekokouksia, opsin vääntöä, vanhempainiltoja, juhlajärjestelyjä, ei kokeiden laatimisia, korjaamisia, sähköpostien lähettelyä tai HOJKS:in laatimisia.  Ei imelältä energiajuomalta haisevia teinejä, jotka hupun alla pyörittelevät silmiään ja ässäänsä sihauttaen sähähtävät joka asiaan: "Ihan sama! Ei kiinnosta!" - Hallelujaaaa! Kesälomani vaan jatkuu jatkumistaan. Tuntuu jopa vähän syntiseltä, melkein luvattomalta olla vaan olemassa ja ajelehtia päivästä toiseen vailla sen suurempia vastuita, velvollisuuksia tai "to do" -listoja. Erityisesti tässä kaupungissa missä 10-12 tunnin työpäivät tuntuvat olevan normi oletusarvo, huhhuh!

Minulla ei siis ole mitään virkaa elämässäni tällä hetkellä.
Olen tyhjäntoimittajana Lontoossa. Ja aion nauttia siitä täysin rinnoin! ( :


Hyvän ystäväni kanssa meillä on sellainen puheenparsi, että ensin täytyy huilata, sitten ottaa pienet nokoset, sen jälkeen vetää lonkkaa ja loppuilta viettää ansaitusti siestaa. No, nyt todellakin on sen aika. Elämä koostuu vaiheista ja tämäkään vaihe tuskin tulee kestämään ikuisesti, joten nyt jos minulla on mahdollisuus vain olla, ihmetellä ja katsella elämän pyörteitä ja sitä miten asiat alkavat kehittyä, niin luvan kanssa kyllä aion ottaa kaiken irti tästä joutenolostani. Tajuan, että on suunnatonta luxusta se, mitä minulla tällä hetkellä on: aikaa, rauhaa, tilaa ja vapautta. Sen verran olen elämässäni veroja maksellut, että voin nyt huoletta elää työttömyysturvan varassa jonkin aikaa.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että ajelehtisin jossain täysin epämääräisessä olotilassa. Tykkään, että elämässäni on rytmiä ja rakennetta. Nyt se vaan ei ole ulkopuolisten puitteiden luomaa, vaan syntyy minusta sisältä käsin. Herään ja menen nukkumaan suunnilleen samoihin aikoihin joka päivä. Laitan ruokaa ja syön säännöllisesti. Käyn pitkillä kävelyillä, kahvilla ja hoidan askareitani sopivissa määrin joka päivä. Päivissäni on rytmi ja rakenne, minun oma luonnollinen rytmini.

Tällä hetkellä minulle ei ole tärkeää olla osana raskaita rakenteita, omistaa mahdollisimman paljon materiaa, tienata rahaa tai edetä urallani. Ulkoiset meriitit tai näennäiset itserakentamani turvarakennelmat ovat menettäneet merkitystään. Tärkeämpää on nyt sisäinen hyvinvointi, sopusointu itsensä ja ulkomaailman kanssa sekä mahdollisuuden antaminen elämälle; ottaa minut, kantaa ja kuljettaa minua. Siis luottamus ja sen vahvistuminen sisälläni. Elämän ja minun on synnyttävä ensin sisältä käsin ja ajan kanssa ulkoiset puitteet kyllä ottavat sitä vastaavan muotonsa.  Niin monta vuotta olen elänyt päinvastaisesti. Yrittänyt survoa itseäni johonkin jo olemassa olevaan sapluunaan, juossut henkihieverissä, yrittänyt sopeutua minulle annettuihin aikatauluihin, toteuttaa ulkopuoleltani tulevia odotuksia,  toiveita ja vaatimuksia (todellisia sekä itse luomiani) sekä selviytyä reippaana ja pätevänä naisihmisenä kaikista minulle sanelluista suorituksista. Hengästyttää pelkkä ajatteleminenkin!

Tämänhetkinen tilani edellytti kaiken rakentamani purkamista ja heittäytymistä virran vietäväksi. Se taas on tapahtunut asteittain, ei mitenkään riuhtaisemalla rohkeasti, pää edellä kylmään veteen dyykaten, vaan pikkuhiljaa. On täytynyt tavallaan palata askel askeleelta lähtöruutuun aloittaakseen

kierroksen uudestaan, uudelta pelipöydältä.

"Olet tosi rohkea", totesi eräs tuttavani Lontooseen lähdöstäni, mutta rohkeutta kokeakseen täytyy pelätä ja minä en pelkää. En siis koe olevani mitenkään erityisen rohkea. Olen niin monta kertaa elämässäni luonut nahkani ja aloittanut uudestaan lähtöruudusta, oli sitten kyse parisuhteesta, asuinpaikasta, ammattialasta tai työpaikasta.
7 vuoden jaksoissa edeten.

(steinerpedagoginen ihmiskuva jakaa kehittymisen/oppimisen 7 vuoden jaksoihin joissa ihmisen eri olemuspuolet pääsevät eri tavalla ilmentymään ja vahvistumaan, toim.huom.)

Olen siis kävelevä esimerkki elämänkaaripsykologian ja steinerpedagogisen ihmiskäsityksen 7 vuotiskausista! Pari kuukautta ennen kuin täytin 21 lähdin Saksaan aupairiksi. Vuoden pesti venyikin viiden vuoden reissuksi, sillä rakastuin, päätin jäädä Saksaan asumaan ja opiskelemaan yliopistolle kieliä. No, akateemis-teoreettinen maailma ei suonut minulle pidemmän päälle tyydytystä, halusin tehdä jotakin käytännönläheisempää ja luovaa. Palasin takaisin Suomeen ja suuntasin teatterialalle. 27 -vuotiaana pääsin Turun taideakatemiaan teatteria opiskelemaan ja sen jälkeen hurahtikin reilu 7 vuotta intensiivisesti teatteria tehden: näyttelijänä, ohjaajana, käsikirjoittajana, dramaturgina..kulissipainona..hehe...Elämä kantoi ja aina oli projekteja ja töitä, vaikkei freelancerinä tiennyt työrupeamistaan puoltavuotta-vuotta edemmäksi. Luottamus elämään ja aina uudestaan avautuviin työmahdollisuuksiin oli silloin vaan niin vahva, että pystyin vuosia elättämään itseni teatteria tekemällä. Teatterintekemiseni loppui kutakuinkin 35 -vuotiaana kun siskoni Heli kuoli hyvin yllättäen ja traagisella tavalla. Jokin sisälläni sulkeutui ja selviytymisen hengessä hakeuduin takaisin yliopistoon suorittamaan (painotus sanalla suorittamaan) Saksassa aloittamani opettaja-opinnot loppuun. Samaan aikaan aloitin myös työt Turun steinerkoulussa kouluavustajana ja steinerpedagogiset opinnot Helsingissä. Tuli tarve saada vakituinen työ, varma kuukausipalkka ja "turvattu elämä". Sielun tason tarve hengenheimolaisten löytämiseen oli silloin myös suuri ja steinerpedagogiikasta ja antroposofiasta löysinkin itselleni sellaisen henkisen kodin, joka näkee ja kunnioittaa ihmistä ja elämää kokonaisvaltaisesti, hengellis-sielullista olemuspuolta unohtamatta. Elämänkaaripsykologiaa on ehdottomasti tutkittava lisää!

Elämäni viimeiset seitsemän vuotta olen toiminut intensiivisesti opetusalalla, viimeiset työntäyteiset vuoteni steinerkoulussa kieltenopettajana. Nyt olen jälleen lähtöruudussa, joskin matkalaukussani kaikki aikaisempien pelikierrosten tieto, taito ja kokemus. Tällä hetkellä en oikein tiedä mitä haluaisin seuraavaksi ryhtyä tekemään? Minkä alan töitä lähteä täällä metsästämään? Ja se onkin ihan hyvä niin. Kun ei ole mitään vahvaa omaa visiota ja agendaa, voi jostakin aueta jokin yllättävä virtaus, joka johtaa mielekkääseen työhön. Työhön, jota ei edes tiennyt olemassa olevankaan saatikka olisi pystynyt mielessään kuvittelemaan. Jos minulla on vahva visio ja tahtotila, niin elämällä on tapana toteuttua sen mukaisesti. Vahva oma agenda voi estää sellaisten mahdollisuuksien toteutumisen, jotka itseasiassa palvelisivat minua ja kokonaisuutta parhaimmalla mahdollisella ja mielekkäimmällä tavalla. Kun luovutan oman tahtoni suurempiin käsiin, niin en rajoita elämääni vain oman pienen mieleni (ja sen kuvien) mukaiseksi. Silloin jotain suurempaa ja parempaa voi ehkä mahdollistua.

Regent's canal
Nyt haluan antaa aikaa ja tilaa jollekin ilmestyä elämääni. Antaa elämän johdattaa minua. Antaa Sydänkeskuksenhoitajalle täydet toimivaltuudet. Kaikenlainen pusertaminen, pakertaminen, pinnistely ja pingottaminen on niin last season! Nyt haluan lipua sisään elämään sieltä missä on vähiten vastusta ja eniten iloa! Olla enemmänkin dialogissa elämän kanssa kuin puskea läpi jotain omaa agendaani. Luottaen elämän kannattelevaan voimaan, ohjaukseen ja siihen, että se avaa edessäni uusia väyliä ja näkymiä sitä mukaa kun matka etenee. Tämä  Lontooseen muuttoni on hyvä konkreettinen esimerkki tästä.

Teatterin parissa tai opetusalan hommissa toimiminen ei ole mitenkään poissuljettua, kyllä minussa edelleenkin palaa liekki molempia aloja kohtaan. Tykkään opettamisesta ja koen olevani ihan hyvä siinä. Viime keväänä vaan paukut olivat niin finaalissa, että homma alkoi tuntua tosi raskaalta ja vastenmieliseltä. Täällä tosin opettajan ammatti ei ole kovin arvostettu ja palkkakin kehnonlainen Suomeen verrattuna. Brittiystäväni aina vitsaileekin, että täällä opettajiksi ryhtyvät ne, jotka eivät muuta osaa tai pääse muualle töihin. Ammatin arvostusta tuskin ainakaan lisää se tosiasia, että suurin osa opettajista heiluu luokan edessä jonkin sortin kandin tutkinnolla jos edes silläkään. Suomalainen maisteritasoinen ja käytännönläheinen opettajankoulutus on täällä pelkkä absurdi idea tai hyvin kaukainen unelma.

Still haven't found what I'm looking for?

Minulla oli tiistaina U2 -tapaaminen paikallisessa työvoimatoimistossa. En voi käsittää miten mutkatonta ja helppoa tänne muuttoni on ollut. Kun ilmoitin TE-toimistoon lähdöstäni, niin täti luurin päässä oli oikein kannustava ja toivotti onnea. Sanoi, että minun täytyy vain pyytää U2 -lomake opettajien työttömyyskassasta ja viedä se sitten tarvittavin tiedoin varustettuna paikalliseen TE-toimistoon täällä. Näin toimin ja palvelu Job Centressä oli erittäin ystävällistä ja sujuvaa. Herttainen rouvavirkailija näpytteli minut tiedostoihinsa, antoi minulle rekisterinumeron ja uuden tapaamisajan sekä lähetti Suomeen Opetk:lle tiedon, että olen ilmoittautunut täällä. Olin aivan haavi auki, että HÄH? Voiko tämä olla näin yksinkertaista! Yksi U2 -lomake ja that's it? Olin varautunut henkisesti jo kaiken maailman paperisotaan ja mahdollista musertumista byrokratian rattaisiin, mutta toisin kävi.

Ihanaa! Pian helpottaa taloudellisestikin kun jotain rahaa alkaa virtaamaan tililleni. Tässä kuviossa tosin kaiken sujuvuuden ydin on se, että minulla on asunto, osoite täällä. Muussa tapauksessa hommelit olisivat tosi paljon mutkikkaampia kun asioiden hoitamista (rekisteröityminen, vuokrasopimus, työnhaku, pankkitili jne.) varten tarvitsisin yhden tositteen ja sen saamiseksi tarvitsisin toisen tositteen, joka edellyttää sen yhden tositteen omaamista jne. Kaikki alkaa siitä, että on katto pään päällä.

Työttömänä työnhakijana saa olla Euroopan sisällä missä maassa tahansa kolmen kuukauden ajan ja saa työttömyyskorvaukset liitolta tai Kelalta sinne. Siis todella kreivin aikaan muutin tänne, sillä ensi keväänähän se sitten vissiin jytkähtää se Brexit konkretian tasolle ja sen jälkeen ei tänne enää paljoa EU:n U2 -lomakkeilla tullakaan.

Työnhaun suhteen en aio pitää mitään kiirettä. Pystyn ihan hyvin elelemään tässä jonkun aikaa vielä vapaaherrattarena. Aloitan purjehtimiseni niihin satamiin, jotka ovat aina tuoneet iloa elämääni, asuinpaikastani ja olosuhteistani riippumatta. Niitä ovat kuorolaulu, salsatanssi, teatteri, kirjoittaminen, espanjan kielen opiskelu, marttailu, pitkät kävelylenkit ja hengellisyyden harjoittaminen tavalla tai toisella (jooga, meditointi, kohottavan kirjallisuuden lukeminen, rukoilu)

Näillä vesillä lipuessani, tärkein tukikohtani ja majakkani on Lontoon suomalainen merimieskirkko. Siellä on toimintaa jos jonkinmoista ja olenkin jo liittynyt kirkon kuoroon "Merenkurkut". Yksissä treeneissä olen jo ollut mukana. Mahtava naisporukka! Ja helppo hypätä föliin kun ohjelmisto on itselleni tuttua joulurepertuaaria. Lauluharkkojen jälkeen menimme vielä pienellä porukalla pubiin "yksille" ja iltahan sitten venähti niin, että myöhästyimme vikasta tubesta ja täytyi ajella pirssillä kotiin. Sinänsä hyvä, että treenejä on vain kerran viikossa! ( :

Liityin myös Lontoon marttoihin (terveiset vaan Varsinais-Suomen ja Satakunnan marttaystävilleni, että nyt on Tuire upgradeannu ittensä Lontoon marttoihin asti, hihii!) Olen myös lupautunut auttamaan perinteisten skandinaavisten joulumarkkinoiden järjestelyissä, valmisteluissa ja myynnissä. Tutuilta vesiltä on helpompi lähteä navigoimaan, ja nyt haluan mennä sieltä missä aita on matalin, virtaan, jossa on vähiten vastusta. Suoraan sanottuna en jaksa nyt pinnistellä yhtään ja mukavuudenhalu on ihan hyvä ja sallittu motiivi myös! Kielitaito on jo siinä määrin hallussa, ettei tarvitse väenvängällä hankkia heti brittiystäviä, vaan voin aloittaa ihan rauhassa ensin tutustumaan lajitovereihini tässä kaupungissa, ja sitä mukaa kun elämänpiirini täällä laajenee ja töitäkin löytyy, niin aivan varmasti pääsen taas kehittämään ja haastamaan itseäni, taitojani ja ymmärrystäni.
Nyt vain ajelen metrolla kirkolle syömään karjalanpiirakkaa ja puhumaan suomea.
Ja tunnen oloni mukavaksi.

Enkä itseasiassa edes koe olevani kovin kaukana "kotoota" tällä hetkellä. Viimeiset neljä vuotta asuin Porissa ja koska läheiseni ja suurin osa ystävistäni asuvat pääkaupunkiseudulla, olen sen ja työjuttujeni takia istunut bussissa harva se kuukausi matkalla Helsinkiin. Neljä tuntia suuntaansa. Nyt lentomatka kestää vain 3 tuntia, eikä VR:n normilipun ja halvimman mahdollisen lentolipun välillä edes ole kovin suurta hintaeroa. Ajatelkaa! Olen periaatteessa nyt ajallisesti lyhyemmän matkan päässä Helsingistä kuin Porissa ollessani. ( :

Ei se elämä nyt sen ihmeellisempää ole Utsjoella kuin Lontoossakaan. Ainahan sitä kutoo ympärilleen omansanäköistä elämän verkkoa kuului sitten Satakunnan marttoihin tai Lontoon marttoihin. Minussa on kuitenkin jo kauan kytenyt toive ulkomailla asumiseen ja työskentelyyn, joten noista kahdesta yllämainitusta kohteesta minä valitsin Lontoon.

Tai oikeastaan Lontoo valitsi minut.





Vaikka asiat sujuvatkin nyt kuin tanssi ja juuri totesin etten ole rohkea, koska en pelkää, niin takaraivossani kuitenkin välillä välähtää joku käsittämätön pimeään, syvään kuiluun putoamisen pelko. Pari kertaa se on aamuyöstä herättänyt minut ja sivaltanut sekunnin murto-osassa sisälmykseni auki. Aivan kammottavaa! Olen nähnyt klassista unta, jossa yhtäkkiä putoan putoamistani ja herään siihen tunteeseen, että humpsahdan johonkin, vatsanpohjasta ottaa ja melkein tulee lusikallinen housuun...

Mietin mitä se pelko pitää sisällään? Hallinnan menettämisen pelkoa? Sitä, että ei ole turvaverkkoa jos tipahtaa? Ketään ei ole tukemassa ja ottamassa koppia minusta nyt jos putoan? Ei ole mitään oljenkortta mihin tarttua jos alan vajoamaan? Sitä kaikkea se aamuyön kauhun hetki pitää sisällään. Luulen, että osittain nyt vasta koen niitä tunteita, joita siskoni kuolema minussa 8 vuotta sitten aiheutti. Siskoni poismeno oli niin yllättävä, raju ja traaginen, että sitä järkytystä ei pystynyt mitenkään päin ottamaan silloin vastaan kokonaisuudessaan. Se on ollut mahdollista vain pienissä erissä pitkin elämää. Kauhun hetkeen liittyy turvattomuus ja yksin jäämisen tunne. Ja tosiasiahan on, että olen todella yksin nyt. Olen täysin omillani täällä Lontoossa. En tunne täältä juurikaan ketään. Vielä. Öillisiä välähdyksiä lukuunottamatta oloni on silti levollinen ja luottavainen kaiken yksinäisyyteni keskelläkin. Tiedän, että olen omillani, mutta en niin omillani kuin olen viime vuodet luullut olevani. Olen omillani, mutta elämän kannattelemana. Siinä on vissi ero.

Kauhun hetket voivat myös pitää sisällään pelkoa sen hyvän menettämisestä mikä nyt on. Että asiat ovat vähän niin kuin liiankin hyvin ja olotilani niin huoleton, että kohta varmasti rysähtää! Ihan kuin ei olisi oikeutta olla huolettoman hilpeä ja onnellinen Leino-tyyliin "Kel onni on, se onnen kätkeköön". Tosi suomalaista! Parempi olla näyttämättä onneaan, koska sitten jos/kun rysähtää
ja jää lehdellä soittelemaan, ei tarvitse hävetä niin paljon omaa naiviuuttaan ja tyhmyyttään. Mitä tyhmyyttä siinä nyt on olla täysillä ja avoimesti onnellinen silloin kun siltä tuntuu ja täysillä ja avoimesti epätoivoinen silloin kun siltä tuntuu? Mikä suomalainen oletusarvo se oikein on, että jos ilonsa näyttää ulospäin, on joko tyhmä, hullu tai kokematon. Että niin kuin ei tajuaisi sen olotilan olevan hetkellistä, niin kuin kaikki elämässä. No, juuri siksi siitä pitääkin nauttia ja se tunne täytyy saada näyttää ulospäin, koska se harvoin kestää läpi loppuelämän muuttumattomana. Ja vaikka kestäisikin, niin minulla on täysi oikeus olla onnellinen ja näyttää se jokaikisenä päivänä elämäni loppuun asti. Ja sen jälkeenkin. Pohjatonta kuilua ei ole olemassakaan ja kerran pohjakosketus on otettu, niin ainakin on maata jalkojen alla josta ponnistella takaisin ylös, ulos ja lenkille. Tai vastaavasti tulla nostetuksi. Takaisin valoon. Kuilu tai sen pohja ei varmasti ole yhtään niin pelottava paikka kuin sen pelko on.

En tiedä kuinka pitkäksi tämä reissu venyy. Olenko täällä kuukausia vai vuosia? Palaanko maitojunalla takaisin Suomeen? En todella tiedä. Mutta luotan, että Joku minussa tietää.
Hetki vain ja päivä kerrallaan katselen mitä maisemia aukeaa. Jos tilanne niin vaatii, tartun ruoriin, mutta muussa tapauksessa livun hiljaa eteenpäin ja annan aaltojen keinuttaa. Jos jotain gappejä on polkuni varrelle viriteltykin, niin I don't mind. I'll keep calm and carry on.

Knowing that I am safe.
Here and now.
At all times.

                                               The same I wish 4U2  sweetheart <3



1 kommentti:

Jokainen kriisi on mahdollisuus Ensin kärventyivät maapallon keuhkot Amazonin sademetsien myötä ja sitten kirvelevät ihmisten keu...