Tarvitsemme toisiamme

Sydänkeskuksenhoitaja eli elämää ylläpitävä, elvyttävä ja järjestävä voima asuu joka solussamme, on läsnä joka henkäyksessämme ja pääsee virtaamaan ja vaikuttamaan maailmassamme meidän ajatustemme ja tekojemme kautta. Suhteessa toisiimme. Muuta kanavaa sillä ei ole. 

On turha ruikuttaa tai odottaa jotain meidän ulkopuolista pelastajaa maailmanmenolle kun vastuu, vapaus ja valinta on meidän käsissämme ja sydämissämme, tässä ja nyt, koko ajan, siinä miten kohtelemme itseämme ja toisiamme. Ihmiseksi tulemisessa ja Ihmisenä olemisessa on kyse siitä, että näkee Ihmisen toisessa. Näkee pienen epätoivoisen ja keskeneräisen ihmisen ja sykkivän sydämen kaiken kuorrutuksen, rakennettujen fasadien, roolien ja suojakilpien takana. Näkee toiset kaltaisenaan räpiköijinä täällä elämän vesillä.

Elämää kannattelevaa voimaa nimitetään täällä caminolla pyhiinvaeltajien kesken caminon hengeksi tai Tien logiikaksi. Se on uskontoneutraali termi, sillä kulkijoita täällä on jokaisesta maailman kolkasta ja kulttuurista. On uskonnollisia vaeltajia ja uskonnottomia vaeltajia, ja kaikkea siltä väliltä. Kaikkia meitä Tie on kutsunut omalla tavallaan ja kaikki me olemme siihen kutsuun vastanneet tulemalla tänne tallustamaan. Uskonnoista tai uskonnottomuudesta riippumatta Tie on kaikille sama. Kaikki statukset, tittelit ja lompakon paksuus ovat merkityksettömiä. Mitään valta-asemia ei ole ja ulkoinen kuorrutus on karsittu minimiin. Omistamisen suhteen asetelma on oikeastaan päinvastainen kuin normielämässä: mitä kevyempi rinkka, sen kevyempi askel ja onnellisempi kulkija.

Kun kaikki ulkoinen on riisuttu minimiin, niin jäljelle jää oikeastaan se, mitä minä olen ihmisenä toisille, mitä ominaisuuksia, taitoja tai tietoja minulla on jaettavana matkalla. Mitä milläkin hetkellä voin antaa omasta olemuksestani  yhteiseen kokemukseen. Joskus se voi olla pelkkä ystävällinen sana, hymy tai tervehdys. Joskus se voi olla se, että tajuaa pyytää jonkun yksin matkaajan seurueeseemme mukaan. Se voi olla sitä, että laittaa jonkun kanssa ruokaa isommalle porukalle tai vaikka se, että aamun pimeydessä valaisee omalla taskulam-pullaan polkua sille, jolla lamppua ei ole. Se voi olla tulkkina toimimista eri kieliä puhuvien kanssavaeltajien välillä tai se voi olla sitä, että soittaa kitaraa ja laulaa kauniisti (tytöt) toisten iloksi kun väsyneet vaeltajat istuvat päivän päätteeksi majapaikan patiolla ja siemailevat oluitaan.
Tätä kaikkea ja paljon muutakin se voi täällä olla. 



Kaikki olemme samalla tiellä. Rakkuloita tulee piilaakson miljonäärin jalkoihin yhtälailla kun ranskalaisen vagabondinkin. Vierustoverin yöllinen kuorsaus häiritsee yhtälailla suomalaista blondia kun korealaista ryhmänatkailijaa. Vuoristo-osuuksien jyrkkyys on sama espanjalaiselle kuin jenkkikäiselle ja majapaikat täyttyvät tulojärjestyksessä riippumatta henkilökohtaisista suhteista, saavutetuista kilometreistä tai vaelluskenkien merkistä. Kaikki vaeltajat ovat yhtä arvokkaita ja tie jalkojemme alla sama.

Camino on matka, jonka myötä kaadamme niitä raja-aitoja, jotka erottavat meitä ihmisiä toisistamme ja pääsemme kosketuksiin sen meitä kaikkia yhdistävän perusolemuksem-me, inhimillisyyden, kanssa, joka taas kumpuaa kaiken olevaisen lähteestä, myötätunnosta ja rakkaudesta.
- Ollaksemme Ihmisiä toisillemme.

Olen saanut tällä reissulla kokea monesti olevani juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vaikka -tai juuri sen takia- kun asiat eivät ole menneet suunnitelmiemme mukaan. Olen saanut tulkata lukemattomia tilanteita saksasta ja englannista espanjaan ja toisinpäin. Myös suomesta kaikkiin kolmeen kieleen ja takaisin. Milloin keskusteluja uusien tuttavuuksien välillä, milloin majataloon sisäänkirjautuessa, ravintolatilauksia tehtäessä, milloin taxin soitossa tai junalippujen hankinnassa, jopa lääkärissä. Yhdessä kylässä majatalon pitäjä, hospitalero, joka ei puhunut kuin espanjaa, haki minut käsiinsä useammankin kerran kun brittiläisillä ja saksalaisilla eläkeläisvaeltajilla ei ollut oman äidinkielen-sä lisäksi kuin kehonkieli apunaan. Tunsin itseni tarpeelliseksi. Minulla/minussa on jotain, josta on iloa ja hyötyä muille, käsilläolevalle tilanteelle. Avuksi oleminen tuo vilpitöntä tyydytystä, joka kumpuaa jostain ihmisyyden ytimestä ja saa sydänläppäni lepattamaan.

Kaikkein pahin tilanne, jossa olen joutunut laittamaan likoon koko kielellisen ja muunkin kapasiteettini tapahtui Villar de Mazarife - nimisessä tuppukylässä Leonin ja Astorgan välillä. Albergue, jossa yövyimme oli pieni ja kotoisa. Illalla söimme majatalon patiolla tortilla de patatasta ja seurustelim-me muiden vaeltajien kanssa. Useampi seurue kiinnitti huomiota ja närkästystäkin erääseen hampaattomaan ranskalaiseen vaeltajaan, jolla hissi ei mennyt ihan vintille asti. Hän luikki pöytäseurueesta toiseen levottomana puhuen välillä agressiivisesti ja pelkkää ranskaa. Emme kummemmin noteeranneet häntä kun hän yritti sönköttää meillekin jotain.Totesimme vain ettemme ymmärrä. Hän ei ilmeisestikään ollut majatalossa yöpyjä, mutta oli vaan luikkinut sisään ja patiolle aikaansa tappamaan.

Jossain vaiheessa hän katosi, onneksi, ja vaihdoimme muutaman sanan australialaisseurueen kanssa tästä " nutcasesta". Loppuilta oli raukean levollinen ja nukuimme erittäin hyvin. Aamulla heräsin ennen muita, hoidin aamutoimeni, pakkasin rinkkani ja ajattelin mennä alakertaan laittamaan kengät jalkaan ja odottelemaan aamiaishuoneen avautumista, jotta voisin hörppästä kupin kahvia siinä tyttöjä odotellessa. Saavuin alas, siellä oli hiljaista ja aamiaishuone vielä kiinni eikä henkilökuntaa paikalla. Istuin eteisen tuolille ja otin kenkäni hyllystä. Viereisessä toimistohuoneessa istui australialainen vanhempi rouva näpytellen viestiä kännykällään. 

Myös se eilinen ranskalainen perskärpänen hyöri levottoman oloisesti huoneessa ja hoki kiivaasti jotain ranskaksi. Kuulin rouvan toteavan kahteen otteeseen ettei hän ymmärrä ranskaa. Vedin kenkiä jalkaani ja yhtäkkiä kuulin rouvan huutavan apua. Katsahdin huoneeseen ja siellä se sekoboltsi löi suoraan nyrkillä australialaista rouvaa päähän ja kasvoihin. Aloin huutaa "Help! Help! niin kovaa kuin pystyin ja noin kahdessa sekunnissa vielä täydessä unessa olleet caminoperheemme jäsenet saksalainen Philip ja argentiinalainen Federico ryntäävät boxereisaan alas rappusia. He tarttuvat tyyppiin niska-perse-otteella, irrottavat hänet rouvasta ja heittävät ulos ovesta kadulle. Tilanteeseen tullut brittirouva otti australialaisen rouvan kainaloonsa ja lohdutti häntä hänen itkiessä pois järkytystään ja kipuaan. Samaan aikaan minä näppäilen 112 ja sönkötän enenmän ja vähemmän sujuvalla espanjankielelläni mitä täällä oikein tapahtuu ja missä me olemme. 

Käsittämätöntä kyllä, täällä manjaanan maassa, poliisi saapui paikalle vartissa. Siinä sitten tulkkasin poliisille rouvan kuvailuja tapahtuneesta ja rouvalle poliisien kysymyksiä. Federico taas kuvaili toiselle poliisille tekijän tuntomerkkejä. Kaikesta huolimatta jostain syystä pysyin hyvin rauhallisena koko tilanteen ajan, vaikka se olikin jotain aivan kamalaa. Tytöt toimivat tilanteessa vaistonvaraisesti; kuullessaan huudot ja mäiskintää, he olivat menneet yläkerrassa vessaan ja lukinneet oven.

Annoimme tilanteen laskeutua ja lähdimme vaeltamaan vasta kun aamu oli jo valaistunut, sillä kukaan ei halunnut lähteä pilkkopimeään aamuun vaeltamaan tietäen, että tekijä lymyää jossain siellä kylässä tai polun varrella. Onneksi meillä oli meidän ikiomat bodyguardimme mukana. He saivatkin ansaitusti kiitosta pitkin päivää toisia vaeltajia kohdatessamme. Kuulimne samana päivänä vielä, että tekijä oli saatu kiinni siellä kylässä missä episodi tapahtui. Se oli äärimmäisen tärkeä tieto tälle australialaiselle rouvalle caminon jatkon kannalta. En tiedä miksi tällaista piti tapahtua, enkä sitä mikä suojelus piti huolen siitä, etten mennyt alakertaan muutamaa minuuttia aiemmin. Silloinhan minä olisin ollut se kenen päälle hän olisi käynyt.

Edelläkuvattu kamala tapahtuma on harvinaista täällä, mutta Tie kantaa kuitenkin yhtälailla rosvoa, ryöväriä tai rikollista. Ulkopuolelta tulevaa hyökkääjää useammin matkan sujuvuutta haittaavat kuitenkin omat sisäiset, näkymättömämmät "päällekarkaajat", omat ajatuksemme.

Caminon hengellä on oma tahtonsa ja kaikki Tielle lähteneet huomaavat ennemmin tai myöhemmin, että taival helpottuu huomattaasti kun antautuu sille. Se edellyttää aina uudestaan ja uudestaan luopumista omista fixaatioista, tiukoista ajatusmalleista, omista suunnitelmista, haluista ja päähänpinttymistä. Mitä kovakalloisempi tapaus, sitä enemmän kannattelee itse itseään, vaikka tosiasiassa ei tarvitsisi yhtään pinnistellä ja ponnistella. Siinä määrin kun uskaltaa antautua Tien kuljetettavaksi, tasan siinä määrin se myös kantaa. Tositallaajaa kannatellaan 100%:sti.

Tästä oli hyvä esimerkki eräs saksalainen vanhempi rouva, joka tuli eräänä aamuna meitä vastaan caminolla. Hän siis käveli vastakkaiseen suuntaan ja ystävällisesti kerroimme hänelle, että tie Santiagoon kulkee toiseen suuntaan. Siihen hän totesi, että oli edellisiltana jäänyt edellisessä kylässä ilman majapaikkaa, ja paikanpitäjät olivat lähettäneet hänet ja 3 muuta pyhiinvaeltajaa taksilla seuraavaan kylään yöpymään (n.20km). Nyt hän halusi kävellä takaisin sinne edelliseen kylään voidakseen jälkeenpäin sanoa kävelleensä koko caminon omin jaloin. Toivotimme hänelle hyvää matkaa ja jatkoimme omaamme. Jäin kuitenkin miettimään naista. Jotenkin minulle tuli sellainen olo, että olisin halunnut halata häntä ja sanoa, että älä ole niin ankara itsellesi, nauti siitä, että sait olosuhteiden pakosta huristella yhden välin taksilla. Ketä kiinnostaa jälkeenpäin oletko kävellyt 760 km vai 780 km, sinä olet joka tapauksessa kulkenut oman caminosi. 

Liika fanaattisuus on jotenkin vähän hengästyttävää. Hänellä oli tiukka visio siitä miten camino on hänen MIELESTÄÄN oikeaoppisesti tehtävä ja muuta vaihtoehtoa ei ole. Oma ajatus on tärkeämpi kuin antautuminen Tien kuljetettavaksi. Mistä tiedämme, vaikka hänen olisi ollut tarkoitus kohdata joku ihminen siellä seuraavassa kylässä sinä päivänä? Mistä tiedämme jos häntä ja hänen taitojaan ja lahjojaan olisi tarvittu jossakin tilanteessa juuri siellä yksi kylä edempänä juuri sinä päivänä ja caminon henki yritti järjestää hänet sinne näppärästi taxilla? Hänen fixautuneen ajattelunsa takia hän palasi kuitenkin takaisin, vaikka voi hyvinkin olla, että hänen ja toisten ja kokonaisuuden kannalta olisi ollut parempi vain hyväksyä tilanne ja jatkaa muina naisina eteenpäin... Mene ja tiedä.

Back on track again. Lepopäivä Leonissa, apteekista hankittu jodineste ja uudet pohjalliset ovat tehneet ihmeitä. Kävely on kevyttä ja kivutonta kuin pilvien päällä kävelisi. Kuljemme nyt Galician vuoristoa Santiagoon saakka. Ympärillä on vihreää ja vehreää. Ensi viikolla alkaa myös viimeinen 100 km puristus kohti määränpäätä. Siihen tulee mahtumaan vielä vaikka ja mitä tilanteita, joissa me vaeltajat tarvitsemme toisiamme.

Seuraavat sanat ovat meille kaikille; olit sitten caminon kulkija tai oman elämäsi vaeltaja tämänhetkisessä arjessasi.

"May your journey along your chosen path be blessed - rough or smooth, long or short- whichever route you take, know that you are loved and your destination is assured. God speed Ultreia!"- John Brierley

Meistä pidetään huolta

Sydänkeskuksenhoitajan määräyksestä olen nyt täällä Pohjois-Espanjassa kävelemässä Camino de Santiagoa. Askel askeleelta toivon palautuvani takaisin oman sisäisen pulssini rytmiin  ja yhtyväni pikkuhiljaa "Sen Jonkun" kanssa, joka minussa ja kauttani joka hetki hengittää ja vaikuttaa. Se on caminon huoltapitävä henki. Ja elämä on yksi suuri camino.

Olemme nyt olleet viikon tien päällä, kävelleet toista sataa kilometriä, tutustuneet uusiin ihmisiin ympäri maailmaa ja joutuneet tilanteisiin jos toisiinkin, joiden kautta caminon hengen käsittämätön huolenpito on näyttäytynyt meille. Olemme saaneet kokonaisvaltaista tehohoitoa niin mielelle keholle kuin sydämellekin.

Aika caminolla on vähän niinkuin saisi mahdollisuuden katsoa elämää ja sen lainalaisuuksia mikroskoopin läpi. Kaikki tavallinen normaali arkielämä on jätetty ulkopuolelle, kohde rajattu tiukasti paikkaan, aikaan ja tarkoitukseen. Linssi suurennettu tarkastelemaan juuri tätä hetkeä tässä ja nyt. Mitään muutahan ei oikeasti olekaan kuin tämä hetki tässä ja nyt, koko ajan, -oli sitten siellä tai täällä! 

Viikko täällä on tuntunut niin intensiiviseltä ja tapahtumarikkaalta, täynnä fyysis-henkis-emotionaalisia haasteita ja riemuja, että tuntuu kuin olisi elänyt viikossa koko vuoden edestä.

Heti caminon aluksi meiltä otettiin turhat luulot pois ja laitettiin silmien eteen se tosiasia, että mitään liikoja suunnitelmia ei kannata tehdä. Kaikki menee kuitenkin uusiksi ja caminon hengellä on ihan oma logiikkansa toimia kuin minun pienellä mielelläni, joka haluaa suunnitella, ennakoida, lyödä lukkoon ja järjestää asiat niinkuin parhaaksi luulee. Mutta caminon henki on sata kertaa viisaampi ja ainoa tapa edetä on oman mielivallan sijasta antaa valtaa hetkelle, sydämelle, ja olla avoin  sen ratkaisuille. Ja se vasta ihmeellistä onkin tässä koko jutussa! 

Sen sijaan, että jakaisin tässä postauksessa päivänmääriä, paikannimiä, kohdattujen ihmisten nimiä, kilometri- tai rakkulamääriä, niin haluan näyttää parin esimerkin kautta kuinka caminon henki virtaa kauttamme. Se on niin kiehtovaa, että tällä hetkellä jopa odotan tilanteita jolloin asiat eivät mene suunnitellusti, vaan alkaa tapahtua. Ensireaktio on aina ärsytys tai huoli kun asiat eivät mene odotetusti, mutta kun antaa asioiden ottaaa toisen suunnan, huomaa kuinka kaikki järjestyy ihmeellisesti. Saamme kokea kuinka elämä kantaa ja se kantaminen tapahtuu meidän kauttamme, suhteessa toisiin kanssakulkijoihin ja ihmisiin ympärillämme. 

Saavuttuamme St.Jean Pied de Portiin, caminon lähtökylään, kaikki majapaikat koko kylässä olivat täynnä. Kaatosateessa, matkaväsyneinä kaikkien kamojemme kanssa sitten värjöttelimme kymmenien muiden yöpaikkaa vaille jääneiden pyhiinvaeltajien kera kadulla ja ihmettelimme mitä helkuttia sitä nyt sitten pitäisi tehdä...kunnes alkoi tapahtua... 

Vapaaehtoistyöntekijät yhdessä kyläläisten kanssa järjestivät meille nukkumapaikat kylän jumppasalin lattialle! Siellä sitten vietettiin (ei juuri nukuttu) eka yö sillit suolassa tuntien erimaalaisten petikavereiden kyynärpäitä kyljissämme ja jalkoja päälaissamme..huhhhuh hallelujaa!

 - Mutta meistä pidettiin huolta. Taivasalle sateeseen ei tarvinut jäädä.

Seuraava sydäntäavaava kokemus tapahtui matkallamme Pamplonaan. Lähdimme aikaisin liikkeelle ilman aamupalaa. Olin katsonut kartasta, että n.5 km vuoristovaelluksen päässä on kylä ja kahvila, jossa voisimme ottaa tavanomaiset juustosämpylämme. Taivalsimme hikisinä "cafe con leche" verkkokalvoillamme jo vilkkuen, kunnes noin puoli kilometriä ennen kylään saapumistamme tutustuimme espanjalaiseen Hectoriin ja irlantilaiseen Nathaniin, jotka olivat pysähtyneet ihmettelemään polulle jätettyjä kalliita vaelluskenkiä...Rupattelimme siinä niitä näitä ja jatkoimme vaellusta yhdessä kohti kylää ja kahvilaa. Saavuimme sitten perille, vain huomataksemme, että edellisillan kyläjuhlien jälkeen kylä oli aivan autio ja baari oli kiinni. Vain muutama paikallinen nuori hoiperteli edelleen juhlatunnelmissa kylän raitilla. Ärsytys oli melkoinen kun nälkä kurni vatsassamme ja tajusimme seuraavan maitokahvimahdol-lisuutemme olevan siitä vielä seitsemän kilometrin taivalluksen takana.. 

Samassa hetkessä Nathan sanoi, että heillä on rinkassa paljon leipää, juustoa, makkaraa ja suklaata. Hän oli aamulla kironnut sitä että olivat edellispäivänä ostaneet aivan liian paljon ruokaa, yli omien tarpeiden, mutta etteivät olleet viitsineet heittää aamulla mitään poiskaan, vaan päättäneet pakata kaiken mukaansa. Tämän lisäksi Hector bongasi aukion laidalta kahviautomaatin. Keskeltä ei mitään! Ja näin yhtäkkiä meillä oli runsas aamiaispöytä katettuna kahveineen kaikkineen, takana mieletön vuoristomaisema aamuauringossa kimmeltäen. 




Tällä porukalla vaelsimmekin sitten useamman päivän yhdessä, päivästä toiseen vaihtelevin lisävahvistuksin.  Poikien vaellus päättyi eilen Logronoon jossa jätimme hyvästit punaviinin ja pinxojen merkeissä.

Matkalla Pamplonaan saimme myös toisen muistutuksen siitä miten tärkeää on luottaa elämän kantavaan voimaan.

Pitkin pitkän vaelluspäivän etappeja pyhiinvaeltajien keskuudessa liikkui kuulopuheita siitä, että Pamplonassa on tänä viikonloppuna joku fiesta ja siksi kaupunki tursuaa turisteja ja että edulliset majapaikat ovat kaikki jo täynnä. Useammissa keskusteluissa eri ihmisten kanssa kuulimme päivittelyä ja manausta siitä, että jos ei ole tehnyt etukäteisvarausta, niin on turha toivo enää saada yöpaikkaa. Edullisimmat alberget taas eivät ota varauksia vastaan, vaan niihin yöpyjät otetaan saapumisjärjestyksessä. 



No, meidän päivä oli venynyt pitkäksi, sillä uusien vaelluskavereiden kanssa oli niin mukavaa pysähdellä vähän väliä milloin huljuttelemaan jalkoja joessa, milloin kahvittelemaan tai vaan chillailemaan jossakin hetki musiikkia kuunnellen tai laulun sanoituksia keksien. 

Jossakin välissä muiden vaeltajien lietsoma pelko tarttui minuunkin ja luottamus katosi. Yritin epätoivoisesti soittaa muutamaan opaskirjassa olevaan hostelliin ja varata minulle ja tytöille yösijaa...tuloksetta...ja se nyt ei ainakaan lisännyt luottamuksen tunnettani.

Jätkät vaan nauroivat ja totesivat, että kyllä aina joku paikka löytyy. Tytötkin olivat täysin huolettomina ja luottavaisina. Ajattelin hiljaa mielessäni että he eivät kyllä nyt tajua tilanteen vakavuutta ollenkaan, eihän nyt noin leväperäi-sesti voi suhtautua tilanteeseen jossa on vaarana jäädä vieraassa kaupungissa kadulle yöksi... Mutta todellisuudessa he eivät vaan lähteneet pelon energiaan mukaan. 

Kuinkas ollakaan, saavuimme alkuillasta Pamplonaan ja päätimme huviksemme, kaikista pelon lietsonnoista huolimatta, käydä piipahtamassa siinä edullisimmassa alberguessä, jotka täyttyvät nopeiten. Ja niin ihmeellistä kuin se olikin, siellä oli vielä näin myöhään sänkyjä vapaana! Meille viidelle ja useammalle toisellekin. 

Oli siis tapahtunut seuraavanlainen ilmiö: suurin osa vaeltajista oli huhun riivaamina varannut itselleen yöpaikan yksityisistä hostelleista ja hotelleista, pelastaakseen persuksensa ja saadakseen varmuuden siitä, että kohteessa on paikka mihin päänsä kallistaa. Sen vuoksi albergueen ei ollut juurikaan tullut ihmisiä, tai vain ne harvat, joita huhu ei ollut tavoittanut. Näin me siis muina miehinä ja naisina kävelimme suoraan albergueen ja saimme mukavan yhteisen huoneen ryhmä rämällemme. Suihkut ja vaatteiden pesualtaat olivat täysin vapaina käytettävissä meitä varten eikä mitään tarvinut odotella tai jonotella. Pääsimme pian ilakoimaan fiestan sykkeeseen ja nauttimaan kylmät oluet muiden juhlijoiden kanssa. Ja se jos jokin tuntui niin ihmeellisen  ihanalta! Got the message, thanks!

Nyt ollaan Santo Domingossa. Jalassani olevien rakkuloiden takia en ole kävellyt eilen enkä tänään, vaan kulkenut välimatkat bussilla. Vaikka se aluksi harmitti ja ärsytti, niin fyysisesti rajujen itsensä ylittämispäivien (27 km jyrkkiä vuoristonousuja ja laskuja) lepopäivä on kyllä tullut tarpeeseen. Ja voi olla, että rakkulat ovatkin vain caminon hengen huolenpitoa valepuvussa. Tytöt ovat joutuneet selviämään päivätaipaleista ilman minua, ja se taas on lisännyt heidän luottamusta sekä itseensä, selviytymiseensä että caminon hengen huoltapitävään voimaan. Amen!

(Tämä blogiteksti tuli kirjoitettua yksisormiärjestelmällä kännykällä :)

Ota löysin rantein, älä jännitä

Ehkä vähän järjetöntä aloittaa blogin kirjoittaminen juuri kun on lähdössä teille tietymättömille, eikä tiedä yhtään miten reissun aikana edes pystyy blogipäivityksiä tekemään… No, tämä on varmasti just sitä caminon logiikkaa, joka ei toteudu järjen (logiikka, äly, organisointi, laskelmoivuus) kautta, vaan sydämen (näennäinen epäloogisuus, sattumat, random tuntemukset, ihmeet, johdatus) kautta.

Tänä kesänä olen kuunnellut päänsisäisesti nonstoppina Veikko Lavin erinomaista mantraa ja ehkä onnistunut löysäämään ranteitteni lisäksi nutturaanikin hiukan. Saan kuitenkin alati olla valppaana etteivät sydänläppäni jälleen lävähtäisi kiinni stressistä, kiireestä, pingottamisesta ja kaiken hallitsemisen tarpeesta, vaan pysyisivät avoimina, rennosti ja tahdikkaasti toimien. SKH:n hoitosuunnitelman 1.osa on täsmälääkettä tähän: irtiotto tutusta, turvallisesta ja arjesta, 800km kävelyä, vapaata virtaamista ja läsnäoloa hetkessä. Camino.

Omalla henkisellä caminollani olen ollut jo jonkin aikaa, mutta huomenna alkaa se ”real thing” kun lähdetään veljentyttöjeni kanssa Pariisin ja Biarrizin kautta kohti Saint Jean Pied de Port -nimistä kylää Etelä-Ranskassa. Sieltä alkaa pyhiinvaelluksemme Santiago de Compostelaan. Odotamme matkaamme jo innolla, riemun- ja kauhunsekaisin tuntein. Tämä unelma on kytenyt sydämessäni jo lähes toistakymmentä vuotta ja yhteisenä haaveenammekin jo pidemmän aikaa. Kutsu lähteä caminolle on vahvistunut vähitellen ja ajankohta järjestyi kuin itsestään tyttöjen valmistuttua ammattikoulusta (sisustajiksi) tänä keväänä ja minun uuvuttuani töissä (opettajana). Irtiotto työelämästä ja välivaihe koulun päättymisen ja työelämään siirtymisen välissä luo meille kolmelle blondille nyt täydellisen limbomaisen rajatilan lähteä tälle seikkailullemme, vaeltamaan kohti pyhää, tuntematonta. Niin Pohjois-Espanjan maastossa kuin itsessämmekin. Pyhä -sanan etymologiakin viittaa rajatilaan, rajaan (piha), rajattuun alueeseen tutun ja tuntemattoman, maallisen ja taivaallisen, näkyvän ja näkymättömän välillä. Yhteinen pyhiinvaelluksemme tulee varmasti olemaan monessa mielessä rikastuttava, haastava ja rajoja avaava kokemus. 

Miksi vaellus ja mitä odotan?

Vaikka caminolla kuljetaankin kohti apostoli Jaakobin pyhäinjäännöksiä ja matka on uskonnollisia viitteitä täynnä, niin minulle camino ei ole uskonnollinen rituaali, enkä odota siltä mitään ylimaallista valaistumisen kokemusta. Toivon kuitenkin askel askeleelta vahvistuvaa yhteyttä sydämen sopukoihini. Toivon yhteyttä ”Siihen Johonkin” minussa; läsnäoloon ja johdatukseen, joka on uskonnoista vapaata, universaalia ja syvää inhimillistä kokemusta. Ennen kaikkea odotan ihan tätä fyysis-maallista  yhdessäoloa ja jaettuja hetkiä veljentyttöjeni kanssa; kulkemista, keskusteluja, kikattelua, kipeytyneitä jalkoja, kohtaamisia, kauniita maisemia… Sydänvoimaa mielivallan sijaan.

Filosofi William James (wikipedian viisailta sivuilta) ajattelee pyhyyden olevan:

1. Tunne avarammasta elämästä ja varmuus ideaalisen voiman olemassaolosta.
2. Tunne ihanteellisen voiman lempeästä vaikutuksesta elämään.
3. Ääretön haltioitunut vapauden tunne.
4. Tunnekeskuksen siirtyminen rakastavan ja sopusointuisen kiintymyksen suuntaan.

Jos saamme vaelluksemme aikana edes hetken piipahtaa rajalla, pyhän pihamaalla ja kokea jotakin edellämainitun kaltaista tunnetta, niin vaellustamme voi kutsua pyhiinvaellukseksi.

Ennen pyhiin vaellustamme on kuitenkin oltava tiukasti kiinni arjen realiteetteissa, pestävä pyykkiä, pakattava rinkka, hoidettava pois hoitamattomat asiat, jotta voi seuraavat viikot huoletta taivaltaa teillä tietymättömillä. 

To do -list: 

-  pese pyykkiä

• ota vakuutukset 
• ilmoitus ulkoministeriöön
• siirrä rahaa käyttötilille  
• ota kuvat passeista ja laita ne + kaikki matkadokumentit s-postiin
• soita veljelle
• leikkaa varpaankynnet
• jne.jne.

To shop -list

• käsidesi
• multivita
• nessuja
• hakaneuloja
• sadeviitat
• korvatulpat
• jne.jne.

Kauhuskenaariot valtaa välähdyksenomaisesti pienen mieleni. En ole vaan vastuussa omasta persuksestani, vaan kanssani kulkee kaksi ehkä maailman kauneinta olentoa. On pidettävä huoli meistä kaikista. Katsottava joka päivä, että löytyy katto pään päälle ja murua rinnan alle. Ja kun askel painaa, on levättävä. Matka tulee varmasti nostamaan pintaan tunteita jos toisiakin ja haastamaan meitä niin henkisesti kuin fyysisestikin. 

Shit man…what the hell  -list 

• mitä jos kunto ei kestäkään? 
• jos uupumus iskee, ahdistus iskee, tulee riitaa? 
• kuinka monet itkupotkuraivarit kullakin blondilla on oikeus matkan aikana vetästä? 
• mitä jos me eksytään viitoitetulta polulta kadotukseen?
• nilkka nyrjähtää, polvi turpoaa, selkä sprakaa? 
• tulee ryöstetyksi tms. kamalaa?
• joku meistä haluaa luovuttaa tai joutuu keskeyttämään?
• edulliset yhteismajoitukset etapeissa ovat täynnä?
• budjetti pettää?
• refugioissa ei saa nukuttua kun kanssakulkijat kuorsaa, yskii, ääntelee? 
• minä lähden suorittamaan caminoa hullunkiilto silmissä, vaahto suunpielessä päivittäisillä kilometrimäärillä kilvoitellen (niin ettei kenelläkään enää ole kivaa, eikä missään enää ole mitään pyhää; läsnäolo ja hetkessä eläminen on jyrätty hapertuneeksi intentioksi takaRaivon perukoille)

Tähän ei auta kun tikata kaikki listan kohdat jo hoidetuiksi / ajatelluiksi ja painaa päänsisäistä play -nappia pystyäkseen ottamaan taas hiukan löysemmin rantein. Caminon suurin anti ja opetus minulle tulee varmasti liittymään juuri siihen, että uskallan päästää irti kontrolloimisen tarpeestani, kaikkeen etukäteen valmistautumisen tarpeestani ja omaehtoisuudestani/ -voimaisuudestani. Että oppisin luottamaan enemmän hetkeen ja antamaan tilaa elämälle, ”Sille Jollekin”, ilmentyä ja toteutua kauttani, ympärilläni. Ilman että itse olen niin tiukasti ohjaksissa ja järjestämässä sitä tapahtuvaksi joka hetki. Tämä on taka-ajatuksena tässä ranteidenhölläysoperaatiossani. Loppuelämän caminollani.

ANAMNEESI

Anamneesi

43 -vuotias (irto)nainen, ei omia lapsia, eikä varteenotettavaa parisuhdetta tällä hetkellä. Läheisiä ystävyyssuhteita kuitenkin useampi. Ammatiltaan kieltenopettaja ja teatterintekijä. Taustalla suuria menetyksiä, jonka johdosta koittanut ”päästä turvaan” suorittamalla ja selviytymällä elämästä. Viime vuodet tehnyt ankarasti töitä..rasti töitä, pingottanut, suoriutunut kaikesta, ylikuormittunut.keväästä lähtien potenut epämääräistä voimattomuutta, uupumusta ja tarkoituksettomuutta. Ottanut säännöllisesti yhteyttä SKH:aan. Nyt irtisanoutunut töistä, antanut pois asuntonsa, myynyt kaikki huonekalunsa ja pakannut tärkeimmät tavaransa muutamaan muuttolaatikkoon veljensä kellariin. Ollut kesäloman Helsingissä ”näytönsäästöllä” yrittäen palauttaa itseään lähemmäksi ”alkuperäisiä tehdasasetuksia”. Kokee olevansa kutakuinkin terve ja näkee muun maailman olevan väärillä raiteilla. Omin sanoin kuvailee tällä hetkellä olotilaansa ”hävyttömän vapautuneeksi”, joskin ajoittain myös ”epävarmaksi ja mihinkään kuulumattomaksi”. Prosessiin jouduttuaan kuuntelee ja noudattaa SKH:n neuvoja ja ohjeistusta jo kohtalaisesti. Ei omista mitään eikä ketään, kuitenkin kokee yhä enenevissä määrin ettei häneltä mitään puutu. Luottamus ja yhteys keskukseen vielä kuitenkin heikohkoa, joskin tilanne muuttunut huomattavasti yhteydenottojen myötä..

Hoitosuunnitelma

Köyhännaisen rehab (5vkoa), eli 800km kävelyä Santiago de Compostelaan

Lääkitys

Päivittäin: hyvä seura, ilo ja yhteys, kauniit maisemat ja luonto, hiljaisuus, päiväkirjan tai blogin kirjoittaminen, iltarukous ja kunnon unet. Aina tarpeen vaatiessa kuppi hyvää kahvia ja joku ihana leivonnainen tai vaihtoehtoisesti lasi skumppaa ja menthol savuke. Fyysistä ja henkistä läheisyyttä aina kun mahdollista, lisää kevytkenkäisyyttä, lystiä ja huolettomuutta. Akuuttiin hätään kaikkea edellämainittua ja muutakin hyvää ja vähän kiellettyä ja paljon. Nonstoppina via auris headphones: Veikko Lavi, Ota löysin rantein

Diagnoosi 

Kroonistuneesta sydänläppien jumiutumisesta (cor valvae causae) aiheutunut pressuura, joka lauettuaan johtanut positiivis-konstruktiiviseen aortan laajentumaan ts. ko. lihaksen avautumiseen (et ostium cordis)

Prognoosi 

Toivoa on jos yhteys SKH:n vahvistuu. Seurataan tilannetta. Tarkistuskäynnit viikottain.

SKH= ”Se jokin” meissä, joka ylläpitää elämää, hengittää meitä. Se, joka tuntee, liikuttuu ja koskettaa. Joka luo uutta ja unelmoi. Pumppaa suoniimme iloa, inspiraatiota, intohimoa. Se, joka on herkkä, haavoittuva ja hiljainen. Sykkii myötätuntoa, armollisuutta ja hyväksyntää itseään ja toisia ihmisiä kohtaan. Ei pidä meteliä itsestään, jää usein huomiotta ja viestit ovat helposti dempattavissa. Lempeä, mutta täysin omaehtoinen. Eheyttäjä ja harmonisoija, joka tasaa pulssimme ja hoitaa kokonaisuuttamme. Ei pyri tekemään meistä onnellisia, pyrkii tekemään meistä Ihmisiä. Suurella ja toimivalla sydämellä varustettuja sellaisia.