Meistä pidetään huolta

Sydänkeskuksenhoitajan määräyksestä olen nyt täällä Pohjois-Espanjassa kävelemässä Camino de Santiagoa. Askel askeleelta toivon palautuvani takaisin oman sisäisen pulssini rytmiin  ja yhtyväni pikkuhiljaa "Sen Jonkun" kanssa, joka minussa ja kauttani joka hetki hengittää ja vaikuttaa. Se on caminon huoltapitävä henki. Ja elämä on yksi suuri camino.

Olemme nyt olleet viikon tien päällä, kävelleet toista sataa kilometriä, tutustuneet uusiin ihmisiin ympäri maailmaa ja joutuneet tilanteisiin jos toisiinkin, joiden kautta caminon hengen käsittämätön huolenpito on näyttäytynyt meille. Olemme saaneet kokonaisvaltaista tehohoitoa niin mielelle keholle kuin sydämellekin.

Aika caminolla on vähän niinkuin saisi mahdollisuuden katsoa elämää ja sen lainalaisuuksia mikroskoopin läpi. Kaikki tavallinen normaali arkielämä on jätetty ulkopuolelle, kohde rajattu tiukasti paikkaan, aikaan ja tarkoitukseen. Linssi suurennettu tarkastelemaan juuri tätä hetkeä tässä ja nyt. Mitään muutahan ei oikeasti olekaan kuin tämä hetki tässä ja nyt, koko ajan, -oli sitten siellä tai täällä! 

Viikko täällä on tuntunut niin intensiiviseltä ja tapahtumarikkaalta, täynnä fyysis-henkis-emotionaalisia haasteita ja riemuja, että tuntuu kuin olisi elänyt viikossa koko vuoden edestä.

Heti caminon aluksi meiltä otettiin turhat luulot pois ja laitettiin silmien eteen se tosiasia, että mitään liikoja suunnitelmia ei kannata tehdä. Kaikki menee kuitenkin uusiksi ja caminon hengellä on ihan oma logiikkansa toimia kuin minun pienellä mielelläni, joka haluaa suunnitella, ennakoida, lyödä lukkoon ja järjestää asiat niinkuin parhaaksi luulee. Mutta caminon henki on sata kertaa viisaampi ja ainoa tapa edetä on oman mielivallan sijasta antaa valtaa hetkelle, sydämelle, ja olla avoin  sen ratkaisuille. Ja se vasta ihmeellistä onkin tässä koko jutussa! 

Sen sijaan, että jakaisin tässä postauksessa päivänmääriä, paikannimiä, kohdattujen ihmisten nimiä, kilometri- tai rakkulamääriä, niin haluan näyttää parin esimerkin kautta kuinka caminon henki virtaa kauttamme. Se on niin kiehtovaa, että tällä hetkellä jopa odotan tilanteita jolloin asiat eivät mene suunnitellusti, vaan alkaa tapahtua. Ensireaktio on aina ärsytys tai huoli kun asiat eivät mene odotetusti, mutta kun antaa asioiden ottaaa toisen suunnan, huomaa kuinka kaikki järjestyy ihmeellisesti. Saamme kokea kuinka elämä kantaa ja se kantaminen tapahtuu meidän kauttamme, suhteessa toisiin kanssakulkijoihin ja ihmisiin ympärillämme. 

Saavuttuamme St.Jean Pied de Portiin, caminon lähtökylään, kaikki majapaikat koko kylässä olivat täynnä. Kaatosateessa, matkaväsyneinä kaikkien kamojemme kanssa sitten värjöttelimme kymmenien muiden yöpaikkaa vaille jääneiden pyhiinvaeltajien kera kadulla ja ihmettelimme mitä helkuttia sitä nyt sitten pitäisi tehdä...kunnes alkoi tapahtua... 

Vapaaehtoistyöntekijät yhdessä kyläläisten kanssa järjestivät meille nukkumapaikat kylän jumppasalin lattialle! Siellä sitten vietettiin (ei juuri nukuttu) eka yö sillit suolassa tuntien erimaalaisten petikavereiden kyynärpäitä kyljissämme ja jalkoja päälaissamme..huhhhuh hallelujaa!

 - Mutta meistä pidettiin huolta. Taivasalle sateeseen ei tarvinut jäädä.

Seuraava sydäntäavaava kokemus tapahtui matkallamme Pamplonaan. Lähdimme aikaisin liikkeelle ilman aamupalaa. Olin katsonut kartasta, että n.5 km vuoristovaelluksen päässä on kylä ja kahvila, jossa voisimme ottaa tavanomaiset juustosämpylämme. Taivalsimme hikisinä "cafe con leche" verkkokalvoillamme jo vilkkuen, kunnes noin puoli kilometriä ennen kylään saapumistamme tutustuimme espanjalaiseen Hectoriin ja irlantilaiseen Nathaniin, jotka olivat pysähtyneet ihmettelemään polulle jätettyjä kalliita vaelluskenkiä...Rupattelimme siinä niitä näitä ja jatkoimme vaellusta yhdessä kohti kylää ja kahvilaa. Saavuimme sitten perille, vain huomataksemme, että edellisillan kyläjuhlien jälkeen kylä oli aivan autio ja baari oli kiinni. Vain muutama paikallinen nuori hoiperteli edelleen juhlatunnelmissa kylän raitilla. Ärsytys oli melkoinen kun nälkä kurni vatsassamme ja tajusimme seuraavan maitokahvimahdol-lisuutemme olevan siitä vielä seitsemän kilometrin taivalluksen takana.. 

Samassa hetkessä Nathan sanoi, että heillä on rinkassa paljon leipää, juustoa, makkaraa ja suklaata. Hän oli aamulla kironnut sitä että olivat edellispäivänä ostaneet aivan liian paljon ruokaa, yli omien tarpeiden, mutta etteivät olleet viitsineet heittää aamulla mitään poiskaan, vaan päättäneet pakata kaiken mukaansa. Tämän lisäksi Hector bongasi aukion laidalta kahviautomaatin. Keskeltä ei mitään! Ja näin yhtäkkiä meillä oli runsas aamiaispöytä katettuna kahveineen kaikkineen, takana mieletön vuoristomaisema aamuauringossa kimmeltäen. 




Tällä porukalla vaelsimmekin sitten useamman päivän yhdessä, päivästä toiseen vaihtelevin lisävahvistuksin.  Poikien vaellus päättyi eilen Logronoon jossa jätimme hyvästit punaviinin ja pinxojen merkeissä.

Matkalla Pamplonaan saimme myös toisen muistutuksen siitä miten tärkeää on luottaa elämän kantavaan voimaan.

Pitkin pitkän vaelluspäivän etappeja pyhiinvaeltajien keskuudessa liikkui kuulopuheita siitä, että Pamplonassa on tänä viikonloppuna joku fiesta ja siksi kaupunki tursuaa turisteja ja että edulliset majapaikat ovat kaikki jo täynnä. Useammissa keskusteluissa eri ihmisten kanssa kuulimme päivittelyä ja manausta siitä, että jos ei ole tehnyt etukäteisvarausta, niin on turha toivo enää saada yöpaikkaa. Edullisimmat alberget taas eivät ota varauksia vastaan, vaan niihin yöpyjät otetaan saapumisjärjestyksessä. 



No, meidän päivä oli venynyt pitkäksi, sillä uusien vaelluskavereiden kanssa oli niin mukavaa pysähdellä vähän väliä milloin huljuttelemaan jalkoja joessa, milloin kahvittelemaan tai vaan chillailemaan jossakin hetki musiikkia kuunnellen tai laulun sanoituksia keksien. 

Jossakin välissä muiden vaeltajien lietsoma pelko tarttui minuunkin ja luottamus katosi. Yritin epätoivoisesti soittaa muutamaan opaskirjassa olevaan hostelliin ja varata minulle ja tytöille yösijaa...tuloksetta...ja se nyt ei ainakaan lisännyt luottamuksen tunnettani.

Jätkät vaan nauroivat ja totesivat, että kyllä aina joku paikka löytyy. Tytötkin olivat täysin huolettomina ja luottavaisina. Ajattelin hiljaa mielessäni että he eivät kyllä nyt tajua tilanteen vakavuutta ollenkaan, eihän nyt noin leväperäi-sesti voi suhtautua tilanteeseen jossa on vaarana jäädä vieraassa kaupungissa kadulle yöksi... Mutta todellisuudessa he eivät vaan lähteneet pelon energiaan mukaan. 

Kuinkas ollakaan, saavuimme alkuillasta Pamplonaan ja päätimme huviksemme, kaikista pelon lietsonnoista huolimatta, käydä piipahtamassa siinä edullisimmassa alberguessä, jotka täyttyvät nopeiten. Ja niin ihmeellistä kuin se olikin, siellä oli vielä näin myöhään sänkyjä vapaana! Meille viidelle ja useammalle toisellekin. 

Oli siis tapahtunut seuraavanlainen ilmiö: suurin osa vaeltajista oli huhun riivaamina varannut itselleen yöpaikan yksityisistä hostelleista ja hotelleista, pelastaakseen persuksensa ja saadakseen varmuuden siitä, että kohteessa on paikka mihin päänsä kallistaa. Sen vuoksi albergueen ei ollut juurikaan tullut ihmisiä, tai vain ne harvat, joita huhu ei ollut tavoittanut. Näin me siis muina miehinä ja naisina kävelimme suoraan albergueen ja saimme mukavan yhteisen huoneen ryhmä rämällemme. Suihkut ja vaatteiden pesualtaat olivat täysin vapaina käytettävissä meitä varten eikä mitään tarvinut odotella tai jonotella. Pääsimme pian ilakoimaan fiestan sykkeeseen ja nauttimaan kylmät oluet muiden juhlijoiden kanssa. Ja se jos jokin tuntui niin ihmeellisen  ihanalta! Got the message, thanks!

Nyt ollaan Santo Domingossa. Jalassani olevien rakkuloiden takia en ole kävellyt eilen enkä tänään, vaan kulkenut välimatkat bussilla. Vaikka se aluksi harmitti ja ärsytti, niin fyysisesti rajujen itsensä ylittämispäivien (27 km jyrkkiä vuoristonousuja ja laskuja) lepopäivä on kyllä tullut tarpeeseen. Ja voi olla, että rakkulat ovatkin vain caminon hengen huolenpitoa valepuvussa. Tytöt ovat joutuneet selviämään päivätaipaleista ilman minua, ja se taas on lisännyt heidän luottamusta sekä itseensä, selviytymiseensä että caminon hengen huoltapitävään voimaan. Amen!

(Tämä blogiteksti tuli kirjoitettua yksisormiärjestelmällä kännykällä :)