Ota löysin rantein, älä jännitä

Ehkä vähän järjetöntä aloittaa blogin kirjoittaminen juuri kun on lähdössä teille tietymättömille, eikä tiedä yhtään miten reissun aikana edes pystyy blogipäivityksiä tekemään… No, tämä on varmasti just sitä caminon logiikkaa, joka ei toteudu järjen (logiikka, äly, organisointi, laskelmoivuus) kautta, vaan sydämen (näennäinen epäloogisuus, sattumat, random tuntemukset, ihmeet, johdatus) kautta.

Tänä kesänä olen kuunnellut päänsisäisesti nonstoppina Veikko Lavin erinomaista mantraa ja ehkä onnistunut löysäämään ranteitteni lisäksi nutturaanikin hiukan. Saan kuitenkin alati olla valppaana etteivät sydänläppäni jälleen lävähtäisi kiinni stressistä, kiireestä, pingottamisesta ja kaiken hallitsemisen tarpeesta, vaan pysyisivät avoimina, rennosti ja tahdikkaasti toimien. SKH:n hoitosuunnitelman 1.osa on täsmälääkettä tähän: irtiotto tutusta, turvallisesta ja arjesta, 800km kävelyä, vapaata virtaamista ja läsnäoloa hetkessä. Camino.

Omalla henkisellä caminollani olen ollut jo jonkin aikaa, mutta huomenna alkaa se ”real thing” kun lähdetään veljentyttöjeni kanssa Pariisin ja Biarrizin kautta kohti Saint Jean Pied de Port -nimistä kylää Etelä-Ranskassa. Sieltä alkaa pyhiinvaelluksemme Santiago de Compostelaan. Odotamme matkaamme jo innolla, riemun- ja kauhunsekaisin tuntein. Tämä unelma on kytenyt sydämessäni jo lähes toistakymmentä vuotta ja yhteisenä haaveenammekin jo pidemmän aikaa. Kutsu lähteä caminolle on vahvistunut vähitellen ja ajankohta järjestyi kuin itsestään tyttöjen valmistuttua ammattikoulusta (sisustajiksi) tänä keväänä ja minun uuvuttuani töissä (opettajana). Irtiotto työelämästä ja välivaihe koulun päättymisen ja työelämään siirtymisen välissä luo meille kolmelle blondille nyt täydellisen limbomaisen rajatilan lähteä tälle seikkailullemme, vaeltamaan kohti pyhää, tuntematonta. Niin Pohjois-Espanjan maastossa kuin itsessämmekin. Pyhä -sanan etymologiakin viittaa rajatilaan, rajaan (piha), rajattuun alueeseen tutun ja tuntemattoman, maallisen ja taivaallisen, näkyvän ja näkymättömän välillä. Yhteinen pyhiinvaelluksemme tulee varmasti olemaan monessa mielessä rikastuttava, haastava ja rajoja avaava kokemus. 

Miksi vaellus ja mitä odotan?

Vaikka caminolla kuljetaankin kohti apostoli Jaakobin pyhäinjäännöksiä ja matka on uskonnollisia viitteitä täynnä, niin minulle camino ei ole uskonnollinen rituaali, enkä odota siltä mitään ylimaallista valaistumisen kokemusta. Toivon kuitenkin askel askeleelta vahvistuvaa yhteyttä sydämen sopukoihini. Toivon yhteyttä ”Siihen Johonkin” minussa; läsnäoloon ja johdatukseen, joka on uskonnoista vapaata, universaalia ja syvää inhimillistä kokemusta. Ennen kaikkea odotan ihan tätä fyysis-maallista  yhdessäoloa ja jaettuja hetkiä veljentyttöjeni kanssa; kulkemista, keskusteluja, kikattelua, kipeytyneitä jalkoja, kohtaamisia, kauniita maisemia… Sydänvoimaa mielivallan sijaan.

Filosofi William James (wikipedian viisailta sivuilta) ajattelee pyhyyden olevan:

1. Tunne avarammasta elämästä ja varmuus ideaalisen voiman olemassaolosta.
2. Tunne ihanteellisen voiman lempeästä vaikutuksesta elämään.
3. Ääretön haltioitunut vapauden tunne.
4. Tunnekeskuksen siirtyminen rakastavan ja sopusointuisen kiintymyksen suuntaan.

Jos saamme vaelluksemme aikana edes hetken piipahtaa rajalla, pyhän pihamaalla ja kokea jotakin edellämainitun kaltaista tunnetta, niin vaellustamme voi kutsua pyhiinvaellukseksi.

Ennen pyhiin vaellustamme on kuitenkin oltava tiukasti kiinni arjen realiteetteissa, pestävä pyykkiä, pakattava rinkka, hoidettava pois hoitamattomat asiat, jotta voi seuraavat viikot huoletta taivaltaa teillä tietymättömillä. 

To do -list: 

-  pese pyykkiä

• ota vakuutukset 
• ilmoitus ulkoministeriöön
• siirrä rahaa käyttötilille  
• ota kuvat passeista ja laita ne + kaikki matkadokumentit s-postiin
• soita veljelle
• leikkaa varpaankynnet
• jne.jne.

To shop -list

• käsidesi
• multivita
• nessuja
• hakaneuloja
• sadeviitat
• korvatulpat
• jne.jne.

Kauhuskenaariot valtaa välähdyksenomaisesti pienen mieleni. En ole vaan vastuussa omasta persuksestani, vaan kanssani kulkee kaksi ehkä maailman kauneinta olentoa. On pidettävä huoli meistä kaikista. Katsottava joka päivä, että löytyy katto pään päälle ja murua rinnan alle. Ja kun askel painaa, on levättävä. Matka tulee varmasti nostamaan pintaan tunteita jos toisiakin ja haastamaan meitä niin henkisesti kuin fyysisestikin. 

Shit man…what the hell  -list 

• mitä jos kunto ei kestäkään? 
• jos uupumus iskee, ahdistus iskee, tulee riitaa? 
• kuinka monet itkupotkuraivarit kullakin blondilla on oikeus matkan aikana vetästä? 
• mitä jos me eksytään viitoitetulta polulta kadotukseen?
• nilkka nyrjähtää, polvi turpoaa, selkä sprakaa? 
• tulee ryöstetyksi tms. kamalaa?
• joku meistä haluaa luovuttaa tai joutuu keskeyttämään?
• edulliset yhteismajoitukset etapeissa ovat täynnä?
• budjetti pettää?
• refugioissa ei saa nukuttua kun kanssakulkijat kuorsaa, yskii, ääntelee? 
• minä lähden suorittamaan caminoa hullunkiilto silmissä, vaahto suunpielessä päivittäisillä kilometrimäärillä kilvoitellen (niin ettei kenelläkään enää ole kivaa, eikä missään enää ole mitään pyhää; läsnäolo ja hetkessä eläminen on jyrätty hapertuneeksi intentioksi takaRaivon perukoille)

Tähän ei auta kun tikata kaikki listan kohdat jo hoidetuiksi / ajatelluiksi ja painaa päänsisäistä play -nappia pystyäkseen ottamaan taas hiukan löysemmin rantein. Caminon suurin anti ja opetus minulle tulee varmasti liittymään juuri siihen, että uskallan päästää irti kontrolloimisen tarpeestani, kaikkeen etukäteen valmistautumisen tarpeestani ja omaehtoisuudestani/ -voimaisuudestani. Että oppisin luottamaan enemmän hetkeen ja antamaan tilaa elämälle, ”Sille Jollekin”, ilmentyä ja toteutua kauttani, ympärilläni. Ilman että itse olen niin tiukasti ohjaksissa ja järjestämässä sitä tapahtuvaksi joka hetki. Tämä on taka-ajatuksena tässä ranteidenhölläysoperaatiossani. Loppuelämän caminollani.