Rakkaus on parasta (lisä)ravinnetta

Olen rehellisesti sanottuna enemmän tai vähemmän viimeiset 20 vuotta elämästäni kaivellut omaa napaani. Ahminut elämäntaito-oppaita, lukenut uskonnoista, filosofioista, käynyt "henkisillä" kursseilla, jonkin aikaa joogannut, sitten meditoinut ja kirjoittanut päiväkirjaa, käynyt terapiassakin. Yhtään henkisemmäksi en ole tullut vaikka kuinka olisin mantroja hokenut ja taivutellut itseäni akrobaattisiin asentoihin piikkimatolla.

Yhteen aikaan annoimme ystäväporukassani toisillemme lempinimiä meedio, fakiiri, oraakkeli ja mitä niitä nyt oli.. Kristallikorut vaan kilisivät kun Tarot -kortit lätkästiin pöytään ja suitsukkeita paloi paketti illassa. Vitsi kun naurattaa nyt ihan hillittömästi. Suurella lämmöllä muistelen sitä aikaa kun yritimme nähdä toistemme auroja ja salapoliisin lailla tulkita elämän synkronisitettejä. Unikirjat kuluivat käytössämme ja niitä tulkittiin niin intensiivisesti, että hyvä kun ehti edes nukkumaan siinä välissä. Aina oli kaikessa joku syvempi "merkitys" ja "tarkoitus", silläkin että munkki pyörähti kesken kahvittelun lautaselta lattialle. Hihiii!

Tosin on mahdollista, jopa todennäköistä, että muutaman vuoden kuluttua kun luen näitä blogipostauksiani, niin myötähäpeän heleä lämpö helahtaa poskilleni siitä jeesustelun määrästä mikä riveiltäni saattaa uusille silmilleni hypähtää... Luulen kuitenkin suhtautuvani siihen sitten lempeydellä tyyliin "little did I know"...


Itseä ja elämän tarkoitusta on tullut etsittyä maailman joka kolkasta. Olen reppureissannut Intiassa ja tehnyt vapaaehtoistyötä Costa Ricassa, asunut vuosia Saksassa, viimeisimpänä Briteissä. Ei ne Mumbait, Hannoverit tai San Hoset mitään, mutta että olen selvinnyt 4 vuotta Porissa. Se se vasta on jotain, heh! Olen siis matkustellut siellä sun täällä niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Ja hups!

Täsä mää olen. Pitkälle en ole pötkinyt.

En edelleenkään tiedä mistä tässä kaikessa on kyse tai mitä me täällä pallolla teemme. Näin se vaan on. Ihmisyyteen kuuluvaa perus existentiaalikriisiä ei retriitein tai enkelikellon helinöin saa hiljentymään. Tosin läheisten ihmisten menetysten myötä sen ääni on vaipunut lähes kuulumattomiin. Tilalle on tullut ajatus, että oli olemassaolomme syy mikä tahansa, niin niin kauan kun täällä ollaan olemassa, ollaan sitten koko sydämellä ja eletään kunnolla.

Välillä olen sulkenut koko hengellisyyden olemassaolon elämästäni, sillä olen ollut niin sydänjuuriani myöten pettynyt tai vihainen elämää ylläpitävälle voimalle. Olen heittänyt hanskani tiskiin, koska en ole pystynyt ymmärtämään asioita, joita on tapahtunut. Välillä taas elämä itsessään on vienyt minut niin mukanaan, ettei hengellisyyden pohtimiselle tai harjoittamiselle ole ollut tarvetta tai tilaa. Välillä taas olen hurahtanut johonkin opukseen tai maailmankatsomukseen niin, että en ole muuta elämää siltä nähnytkään. On myös ollut aikoja, jolloin olen kyseenalaistanut jatkuvan kasvun vaateen täysin ja totaalisesti (luonnottomana), -oli sitten kyse tehoviljelystä, maailmantaloudesta tai yksilön henkisyydestä. Ei se ruoho nyhtämällä kasva, eikä mitään kestävää kehitystä ja kasvua voi tapahtua ilman lepojaksoja tai ajoittaisia taantumisia. Armoa.

Viime aikoina olen pikkuhiljaa laskeutunut eri sfääreistäni lähemmäksi omaa totuuttani, omaa elämääni ja henkeäni. Lähemmäksi oman hengellisen kulttuuriperimäni ydintä. Rakkautta. Voi pojat, vieläkin ollaan kaukana, mutta jonkinmoinen todellisempi tuntu tässä asiassa kuitenkin on kuin ennen. Hommeli on laskeutumassa pään ohuesta yläpilvestä sydämeen.

Rakasta itseäsi

Huolimatta siitä harrastaako ihminen minkään valtakunnan "henkisyyttä" vai ei, niin sen olen oivaltanut, että myötätunnon, armollisuuden ja lempeyden lisääminen ja lisääntyminen itsessäni ja elämässäni saavat minut tuntemaan tarkoituksenmukaisuutta ja elämänhalua. Sydänkeskuksenhoitaja minussa tekee työtään. Vuorotöissä ilmeisesti kuitenkin, sillä niin on satunnaista ja ailahtelevaa vielä sydämeni avautuminen elämälle ja rakkaudelle.

Olen pohtinut lähiaikoina "Rakasta itseäsi" -fraasia. Mielestäni se on hiukan kyseenalainen. Tavallaan kyllä juu allekirjoitan sen, ehdottomasti. Mutta siinä piilee myös suuri vaara itsekeskeisyyteen, oman navan kaiveluun ja oman mielen sotkujen loputtomaan selvittelyyn. Väärinkäytettynä se myös antaa hillittömän tekosyyn ja temmellyskentän egolle pomppia ja pomottaa. Aika ja energia pyörii oman itsen ja omien tunteiden, tarpeiden ja ongelmien ympärillä ja ruokkii jatkuvasti itse itseään. Lootusasennossa istuminen ja omien haavojen nuoleskelu ei välttämättä johda rakkauden lisääntymiseen itsessäni eikä muissa. Se voi jopa pahimmilaan johtaa aivan vastakkaiseen suuntaan.

Tottakai on oltava viritettynä omalle reflektiolle ja välillä pengottava yksin tai yhdessä omia nurkkiani ymmärtääkseni, oppiakseni, antaakseni anteeksi ja jatkaakseni eteenpäin, mutta "I me and myself" -ajattelu 24h/7 voi estää minua kokemasta rakkautta. Todellinen rakkaus on kaikkea muuta kuin itsekästä. Kaikkea muuta kuin itseensä kääntynyttä, itseään täynnä olevaa, omissa tunteissaan ja tarpeissaan vellovaa. Terve itsensä rakastaminen näkyy siinä, että kunnioittaa itseään ja muita. Näkee itsensä ja muut täydellisinä rakastettavina ihmisinä kaikkien keskeneräisyyksien keskellä. Näkee sen, että sinä olet minä ja minä olen sinä ja me kaikki olemme samaa yhtä suurta IHMISTÄ. Henkeä ja ruumista.

Jos ajatukseni on jatkuvasti se, että minussa on joku valuvika; niin paljon käsiteltävää ja setvittävää, ennen kuin pystyn rakastamaan itseäni tai muita, niin koko huomioni on puutteissani, itseni "valmiiksi tekemisessä". Ollakseni onnellinen minun on oltava erittäin hyvä ellei täydellinen. Elämäni on oltava erittäin hyvää ellei täydellistä. Maailman on oltava erittäin hyvä ellei täydellinen. Muuten olen tyytymätön ja onneton. Siksi minun on eheydyttävä ensin, parannettava itseni jotta voisin olla rakkauden arvoinen tai valmis rakastamaan muita. Toisten on myös (ja varsinkin) muututtava, jotta täydellinen yhteiselo pallollamme (tai edes työpaikalla) olisi mahdollista. Puhhuijjaa!

Näin energia pyörii vain ja ainoastaan minun napani ympärillä ruokkien jatkuvasti sitä ongelmakehääni. Puutteitani, vajavaisuuksiani, kyvyttömyyksiäni. Toisten puutteita, vajavaisuuksia ja kyvyttömyyksiä. Ja se mihin kohdistan huomioni, se lisääntyy elämässäni. Löytyy aina uusia haavoja, vanhoja muumioituneita traumoja, loputtomasti surua ja itsesääliä, häpeää ja epäoikeuden kokemisen tunnetta - vaikka ja mitä- mitä jauhaa, jotta mylly pysyy pyörimässä. Se on niin ankaraa, että ihan ahdistaa kun ajattelenkin! Vaatia itseltään eheyttä ja täydellisyyttä ennen kuin on valmis johonkin; pienempään tehtävään tai suurempaan kuten itse elämään tai rakkauteen. Been there done that, know what I'm talking!


Juttu nimittäin menee aivan toisin päin monessakin mielessä. Jos koen olevani koko ajan vajaa ja haavoittunut, että en ole rakkauden arvoinen tai että minun on ensin opittava rakastamaan itseäni, eheydyttävä ennen kuin voin rakastaa muita, niin voi olla ettei rakkaus ehdi luokseni koko elämän aikana. Eikä seuraavankaan. Huolimatta siitä elänkö yksin, yhdessä, avioliitossa tai vaikka polyamorisessa suhteessa, niin mikään ihmissuhteiden määrä ei minua todella tavoita eikä rakkaus ravitse, jos luulen joko tarvitsevani sen toisen laastarikseni tai torjun rakkauden itseltäni ja toisilta, koska en koe sitä ansaitsevani ennen kuin olen sen arvoinen. Noidankehä. Ja vaatimukseni ovat rakkauden todellisuudessa ajateltuna aivan mahdottomat.

Rakkaus nimittäin livahtaa sisään juuri sen kirvelevän kipupisteen kautta, ja lisääntyy juuri siellä missä armo ja hyväksyntä hengailee. Hyväksyntä ja armo sanovat, että "Kiitos kun näytit keskeneräisyytesi, ihmisyytesi. Nyt me haluamme antaa sinulle myötätuntoa ja se on parasta lääkettä haavoihisi. Et tarvitse ulkopuolista laastaria tai gurua, etkä tunnetta siitä, että sinun on itse korjattava rikkinäisyytesi ennen kuin voit kokea rakkautta. Ei tarvitse. Me hoidamme sen! Sitä mukaa kun näytät ihmisyyttäsi, me täytämme sinua myötätuntonnollamme. Ja näin rakkaus elää sinussa ja ympärilläsi. Se parantaa haavasi. Kaunis ajatus tai teko itseäsi ja toisia ihmisiä kohtaan on bensaa liekkeihimme. Huomaat sen siitä, että toimiessasi niin, "Se Jokin" sinussa liikahtaa, sydämessäsi läikähtää ja silmäkulmaan voi ehkä jopa kihota kyynel... ja ehkä joku toinenkin siinä tilanteessa oleva (ei vakuumipakattu ihminen) tuntee saman liikahduksen. Ja näin rakkaus leviää. Myötätunto parantaa."

Vanhanliiton psykoanalyysi voi siksi mielestäni olla enemmänkin destruktiivista kuin eheyttävä prosessi. En usko, että on tarkoitus kääntää jokaista kiveä, repiä kantoja juurineen ja kaivaa kalliopohjaan asti omia vaikeuksiaan ja vaikuttimiaan, -siinä näet saattaa jäädä elämä elämättä! Voi myös käydä niin, että muodostaa itselleen läpi elämän kestävän uhri-identiteetin ja jatkaa ikuisesti eri vertaistukiryhmissä käymistä, koska siellä "minua ymmärretään, siellä ovat kaltaiseni ja muut eivät voi koskaan ymmärtää minua ja kokemaani niin kuin nämä samaa kokeneet ihmiset."
Jäädään niin sanotusti sammioon käymään. Mätänemään.


Pimeät nurkat ja kirvelevät haavat


En todellakaan tarkoita etteikö oikeanlainen terapia, vertaistukiryhmät tai omista haavoistaan ja tramoistaan avautuminen yksin tai ystäville olisi hyvä asia. Kyllä on. Aivan välttämätön asia. Se, että kohtaa, katselee ja tuntee haavansa kivun ja näyttää sen myös avoimesti toiselle. Siinä se jutun juttu piilee juuri. Siinä, että on paljas, totta ja kohtaa kipeytensä tai pimeytensä. Mutta sen jälkeen on myös annettava asian olla. Hyväksyttävä tunne tai kokemus osaksi itseään, elämäänsä ja elettävä eteenpäin. Lempeästi ja päättäväisesti.

Eihän fyysistä haavaakaan revitä auki ja räplätä uudestaan ja uudestaan. Sehän olisi todella kivuliasta, eikä haava parantuisi koskaan. Se tulehtuisi ja tulehdus kroonistuisi. Aivan sama on sielullisen haavan kanssa. Ne on paikallistettava, käsiteltävä hellävaroin, puristettava mahdollinen mätä ulos, suojattava lempeästi ja annettava parantua itsestään. Ajan kanssa. Ihminen on psyko-fyysis-emotionaalis-henkiseltä olemukseltaan niin käsittämätön organismi. Se pyrkii jatkuvasti niin solukemian kuin sielunkin tasolla harmoniaan, eheyteen ja funktionaalisuuteen. Luonnon älykkyys, Suuri Luoja, elämää ylläpitävä voima, syvin viisautemme, rakkaus, Jumala -you name it - se parantaa.

Voisiko siis loputtoman psyko-emotionaalisen kaivamisen ja käsittelemisen korvata luottamuksella? Sillä, että luonto (ihmisen luonto tai kehoälykkyys) pyrkii tasapainoon, jotta elämä voi jatkua parhaalla mahdollisella tarkoituksenmukaisella tavallaan? Luottaa itseensä, elämäänsä ja tähän hetkeen. Siihen, että se mitä juuri nyt koen, miltä elämäni näyttää ja tuntuu, mitä siihen kuuluu tai ei kuulu, että se itsessään tekee meitä tietoiseksi niistä asioista, jotka ovat kohtaamisen ja käsittelyn arvoisia meissä. Että ei tarvitse edes kaivaa sisuksiaan kun se kipu, haava, haaste tai pimeä kulma on suoraan nokkamme edessä nyt. Mikä milloinkin ja missäkin tilanteessa.

Tarvitsee vaan uskaltaa rehellisesti katsoa sitä silmiin, todeta sen olemssaolo, taputtaa olalle ja jatkaa matkaa sen kanssa. Joko se häviää itsestään, muuttaa muotoaan tai pienenee lähes huomaamattomaksi vaivaksi. Sillä on lupa kulkea kanssamme vaikka läpi elämän, mutta me emme sitä sörki ja jää sitä syyttelemään kaikesta elämämme kurjuudesta. Me elämme tietoisina siitä, mutta sillä ei ole valtaa meihin. Saatamme jopa unohtaa sen tykkänään. Elämme tässä ja nyt. Koemme kivun tässä ja nyt. Jatkamme eteenpäin tässä ja nyt. Tässä hetkessä piilee eheytymisen ja parantumisen, kasvun ja ihmisyyden avaimet. Tässä ja nyt.

" Elämä antaa sinulle ne kokemukset, jotka auttavat eniten tietoisuutesi kehittymistä. Mistä tiedät, että tämä on kokemus jonka tarvitset? Siitä, että koet sen juuri nyt." - Eckhard Tolle

Se ei tarkoita koettujen asioiden tai tunteiden demppaamista tai pakenemista. Se tarkoittaa asioiden kohtaamista, hyväksymistä ja eteenpäin elämistä. Superihminen, joka suoriutuu, selviää ja kasvattaa itselleen teräshaarniskan voi näyttää ulospäin vahvalta. Sisällä hän on kuitenkin yksin. Ja kovasta kiiltävästä ulkopinnasta huolimatta voi sisältä olla säpäleinä. Haarniska kannattelee kaiken sisälle dempatun, mutta haarniskan läpi ei juurikaan pääse rakkautta sisään eikä ulos. Siihen tarvittaisiin säröjä.

Viime keväänä uuvuin opettajan töissäni. Kun vihdoin myönsin sen itselleni ja uskalsin hellittää otteestani ja laskea haarniskani, niin minusta tuntui kuin olisin ollut yhtäkkiä pehmeää, kuohkeaa, käymistilassa olevaa pullataikinaa. Sen "irtipäästämisen" jälkeen taikinan survominen takaisin haarniskan sisälle oli mahdotonta. Olen edelleenkin käymistilassa enkä oikein tiedä minkä muodon tämä taikina nyt seuraavaksi tulee ottamaan, mutta siitä olen sata varma, että haarniskan sisälle en itseäni enää änge.

Kolmannen asteen yhteys ja puuttuvat palaset

Sielu kaipaa yhteyttä. Sielu kaipaa iloa. Sielu kaipaa luovuutta. Sielu kaipaa vapautta. Sielu kaipaa läsnäoloa, merkityksellisyyden kokemista ja rakkautta. Sillä ei ole mitään merkitystä onko ympärilläni suurperhe vai elänkö yksin. Yksinäisyyden kokemus on sielun tila. Se on yhteyden puutetta. Yhteyden puutetta "Siihen Johonkin" meissä. Elämään ja henkeen, luovaan ytimeemme, sisimpäämme ja sydämeemme. Tämän yhteyden puutteesta johtuu se olo, että jotain puuttuu tai että olen jotenkin viallinen, ei ulkoisista olosuhteistamme.

Tähän epätäydellisyyden tunteen ikeeseen ovat iskeneet kaikki markkinavoimat. Yritämme hamstrata tavaraa, luulemme tarvitsevamme juuri tuota tai tätä hilavitkutinta. Täyttämme tyhjyyttämme herkuilla, alkoholilla, addiktioilla, ylenmääräisellä urheilulla, reservillä lisäravinteita tai kuntosaliohjelmia. Koska tunnen itseni niin vajaaksi ja tyytymättömäksi (koska sielu itkee yhteyden puutetta), niin tartun jokaiseen purkkiin ja purnukkaan mitä minulle uskottavasti mainostetaan, toivoen juuri tämän ainesosan olevan sen puuttuvan osasen jotta voisin voida hyvin ja olla onnellinen...Markkinavoimiin nähden olemme täysin altavastaajan asemassa epätäydellisyyden tunteinemme. Kaipuinemme.

On herättävä näkemään, että olen valmis ja täydellinen jo nyt. Kaikessa keskeneräisyydessäni. Aina. En tarvitse purkista K66 Ashwaganda uutetta, L-Agriniiniä tai jotain kollageenijauhoa numerokoodein varustettuna. En tarvitse munankeitintä, en popcornikonetta enkä kengänkuivaajaa. En tarvitse 10x10 hauislihastreeniä, satoja purnukoita kosmetiikkaa enkä jatkuvasti uusia kalliita vaatteita tunteakseni itseni "täydelliseksi" tai "onnelliseksi". Sen tunteen lähde on jossain aivan muualla kun kauppojen hyllyllä. Tämän näkemisessä auttaa suunnattomasti mielen vallasta sydämen valtaan astuminen. Käytännössä se tarkoittaa ainakin minulle yhteyden ylläpitämistä sisimpääni, korkeimpaani. Meditoiden ja rukoillen. Hiljaisuutta harjoittaen.

Meissä on luontainen kaipuu sielunyhteyteen ja merkityksellisyyden kokemiseen elämässä. Voi olla, että olet saavuttanut jo unelmasi tai toteuttanut jo montakin unelmaa elämäsi aikana: remontoinut itsellesi unelmiesi talon, mennyt naimisiin unelmiesi miehen kanssa, saanut edetä urallasi unelmapaikalle, tehnyt maailmanympärysmatkan, aloittanut tyhjästä unelmabisneksesi tai mitä vaan mikä on sinua innostanut ja motivoinut eteenpäin... Ja jonkin ajan kuluttua, kaikista saavutuksistasi huolimatta se tyytymättömyyden pirulainen nostaa jälleen päätään. Hitto soikoon! Äkkiä jotain uutta projektia peliin, jokin uusi tavoite tai unelma eteen, jotta se pirulainen pysyisi siellä pimeässä kolossaan ja antaisi minun elää toivossa. Toivossa paremmasta elämästä "sitku mulla on sitä tai tätä, enemmän rahaa tai lapset on isoja jne."  Sitku ei pidä Nytkusta, koska Mutku sanoo sille kokoajan ettei se ole mahdollista.

Kun olen yhteydessä sisimpääni, alan pikkuhiljaa hyväksyä omaa epätäydellisyyttäni. Saan kokea myötätunnon hentoista lisääntymistä. Varovin askelin alan paljastamaan omaa inhimillisyyttäni. Sillä oman totuutensa näyttäminen (olin sitten kuinka keskeneräinen tahansa) voi juurikin auttaa toisia ympärilläni. Antaa jollekin samaistumispintaa, toiselle jonkun oivalluksen ja toiselle näyttää tietä, jota hän ei ainakaan halua kulkea. Mitä vaan, juuri tällaisena juuri nyt, olen jo valmis ja merkityksellinen omassa keskeneräisyydessäni.

Olen valmis taivaltamaan yhdessä toisiamme ohjaten kohti yhä suurempaa hyväksyntää ja myötätunnon kokemista. Siksi täytyy tulla ylös ja ulos sieltä sohvan nurkasta tähän hetkeen tähän yhteyteen. Ihmisten pariin. Olla totta ja näkyvä ja sitä kautta auttaa muita olemaan samalla lailla. Ja kas, lennossa tarjoutuu koko ajan kohtaamisten ja eri tilanteiden ja olosuhteiden kautta mahdollisuuksia oivaltaa, oppia, ymmärtää ja kasvattaa myötätuntoaan. Näin rakkaus minussa ja ympärilläni voi lisääntyä.

Se voi vaatia useammankin samankaltaisen epämiellyttävänkin tapahtuman ennen kuin joku asia itselleni kirkastuu, mutta olen laittanut itseni alttiiksi sille. Omiin pimeisiin nurkkiin pääsee parhaiten käsisksi olemalla valppaana vuorovaikutuksessa. Tässä ja nyt. Paremminkin kuin Freudin sohvalla lapsuuttaan vatvoessa. Nurkkien valaisu ei aina ole kivutonta, mutta ehdoton edellytys valon lisääntymiselle. Yksin Himalajalla tai oman kotinurkkani joogamatolla olen turvassa, harhaisessa kuvitelmassa siitä kuinka valmis tai valmistautumaton olen ihmisenä. Olen sen mielikuvani vanki. Tosielämä realisoi kuvitelmani. Ennen kaikkea haluan olla totta. Siksi reaalitilanteissa harvemmin pystyy piiloutumaan omien harhojensa turvaan. Asioiden laita paljastuu vääjäämättömästi eläessä, mutta ei välttämättä omaa napaa kaivellessa. Ja joogamatolta ei kukaan tule minua hakemaan. Ei töihin eikä parisuhteeseen.

Voi, olisipa niin ihanaa jos voisin joku kerta kirjoittaa ja kertoa löytäneeni unelmaduunin Lontoosta ja tavanneeni elämäni suurimman rakkauden... Mutta ei kuulkaas, elämäni on yhtä jokisen evästä edelleen. Ehkä jopa vielä enemmän levällään kuin ennen joulua Lontooseen lähtiessäni. Kaikki pallot ovat ilmassa. Vuoroveden lailla tunteeni ja ajatukseni vaeltavat tällä hetkellä. On päiviä kun kuljen täynnä luottamusta ja uskoa tähän hetkeen ja tulevaan, ja on päiviä kun epäusko ottaa vallan ja kyseenalaistan elämäni ja tulevaisuuteni. Yhtenä päivänä olen yhtä mieltä ja toisena toista. Ollakko Suomessa vai Lontoossa? Hakeako opetushommia vai jotain muuta? Lähteäkö kävelylle vai lukea kirjaa?

Tosiasia on, että suurin ongelmani tällä hetkellä on se, etten tiedä mitä haluan. Ja kaikki, jotka koskaan ovat tehneet teatteria devising -menetelmällä tietävät kuinka turhauttavaa se on! Ideat vain pyörivät ilmassa, eikä energia pääse kanavoitumaan mihinkään kun valintoja ei tehdä kun ei ole ohjaajaa, vaan kaikkien mielipide on yhtä tärkeä. Loputon vellominen ja puntarointi väsyttää. Energia ja luovuus ei pääse kanavoitumaan mihinkään jos ei tehdä valintoja. Täytyy olla ohjaaja, jolla on visio. Tai tehdä vaan valintoja summanmutikassa. Huonokin valinta on parempi kuin ei valintaa ollenkaan.

Luulisi tämän olevan kaksikymppisten elämän hapuilua, mutta ei. Se on minun todellisuuttani. Nyt. Tässä. Yli nelikymppisenä. Kaikki on auki. Pers ja maailma.

Mieli ei pysty tätä epävarmuuttani ratkaisemaan. On annettava valta sydämelle. Ja sehän se tässä vaikeeta juuri onkin. Elää niin kuin kirjoittaa. Kun ei itsekään aina erota mikä on mielen mölyapinan kiljumista, egon ovelaa viekkautta ja mikä totisinta totta. Itseäni.

Mitä oikein odotan? Jotain jumalallista interventiotako? Pelastajaa valkealla ratsulla?
Ei helkutti. Kai se on vaan käärittävä hihat ja ruvettava järjestämään tätä elämäänsä kohdilleen.

Kuinkas sitten kävikään?

Se selvinnee ensi numerossa. Tai seuraavassa. Tai sitä seuraavassa. Numerossa tai elämässä. Jäämme mielenkiinnolla ja myötätunnolla seuraamaan...

Siihen saakka, voi hyvin ystäväni!


 

Hyvässä tallessa

Uusi parisuhdestatus!


Ensi viikolla on ystävänpäivä ja Amorin nuolet sinkoilevat taas sinne tänne. Pikku sydämeni kuitenkin pumppaa rakkautta vuoden jokaisena päivänä. Ja se uusiutuva luonnonvara on voima, joka ei käyttämällä ja jakamalla vähene, -päinvastoin. Rakkautta kokeakseen ei myöskään tarvitse olla "rakastettua". Vaikka sitä toivonkin.

Minä en ole parisuhteessa, mutta en myöskään koe olevani mikään sinkkukinkku, jolla Tinderi laulaa ja deitit vaihtuvat lennossa. Senpä takia ja kunniaksi haluan nyt lanseerata uuden ihmissuhdestatuksen.

- Se on "hyvässä tallessa".

Olen hyvässä tallessa, arvoisellani paikalla.

Olen löydettävissä ja valmiina kohdattavaksi kun sellainen mies tulee kenen käsiin olen valmis itseni antamaan. Mies, joka näkee minut kokonaisena ja rakastaa minua juuri tällaisena.

Tosimies vs. pelimies

Onhan se virkistävää ja jotenkin kuplivaa, jos on vähän flirttiä ilmassa ja säpinää elämässä. Joskin yli 40 vuoden kokemuksella erotan jo kilometrien päästä pelimiehet. Miehen katseesta jo näen mitä hän minusta haluaa. Eikä pelimiehissä itsessään mitään vikaa ole, pelimiehen kanssa pelataan. Ja se voi olla joskus oikein hauskaakin ja vähän itseäni huijaavalla tavalla hurmaavaa ja suloista. Kuumaakin.

Mutta pelimiehen kanssa tosiaan vaan pelataan. Pelimiehen edessä ei riisuta kypärää ja suojavarusteita. Jos itse riisuu varustuksensa ja heittäytyy jäälle paljaana ja toinen sivahtelee jäähileet pöllyten vastateroitetuilla hokkareilla vieressä kiekkoa kaukalon seiniin täysillä lämien... niin siinä tosiaan voi sattua pahasti. Legot voi lentää suusta ja löytää itsensä runneltuna paitsiosta. Pelimiehessä on toivoa vain jos hän on itse väsynyt pelaamiseen. Muuten on joko parempi poistua paikalta tai jatkaa tietoisesti pelaamista kaikin varustuksin siitä nauttien.

Viimeisin pelimies nosti kypäräänsä Uudenvuodenpäivän aamuna sen verran, että ehdin hetkellisesti nähdä hänen todelliset kasvonsa. Hän ilmoitti minulle tekstiviestillä olevansa parisuhteessa ja vain leikkineensä kanssani. Sorry!

No, minä olin pitänyt varustuksen ylläni ja tiennyt pelaavani. En tiedä miten, mutta tiesin hänen olevan parisuhteessa vaikkei hän sitä koskaan minulle kertonutkaan. Siksi en edes ollut yhtään yllättynyt tai pettynyt. Mitä siinä sitten voi muuta kuin että: selvä pyy, kiitos kun kerroit ja hyvää elämää sulle!

Ystävällisessä hengessä poistuin hallista, tietäen syvällä sisimmässäni etten aio enää ikinä olla missään tekemisissä hänen kanssaan, saatikka palata kaukaloon kenenkään muunkaan pelimiehen kanssa pelaamaan. Pelit on nyt pelattu. On aika jollekkin muulle. Todelliselle.

Vaikka kuinka olisi suojavarustus yllä, niin jokaisen pelimiehenkin kohdalla on jossain syvällä sydämessäni itänyt toivon siemen rakkauden mahdollisuudesta. Se mahdollisuus on aina oltava siellä. Ja vaikkei pelimiehen menettäminen missään tuntuisikaan, niin sen rakkauden mahdollisuuden menettäminen kyllä aina kirveltää.

Mutta ei helkutti! Hyvästi pelimiehet! Minä kyllä ansaitsen tulla kohdelluksi kauniimmin. Rakkaudella ja arvostuksella. Minä ansaitsen miehen, joka näkee minut. Ja haluaa olla juuri minun kanssani vaikka kypäräni alta paljastuisikin hikinen takkutukka. Miehen, joka haluaa minut täysin ja kokonaan. Sieluni, sydämeni, ruumiini. Kaikkine karvoineni. Minut ja elämäni.

Sehän nyt on jo ihan absurdi ajatuskin, että joku voisi haluta minusta vain tietyt (miellyttävät) puolet tai vain tietyn (ruumiin)osan. Täysin naurettavaa! Minä todellakin aion pitää itseni "hyvässä tallessa" siihen asti kunnes se Tosimies kävelee elämääni, joka on valmis ottamaan minut kokoNAISENA. Tosimies, jolla on rohkeutta kohdata toinen ihminen ihmisenä.

Diiliin näet kuuluu kaikki tai ei mitään. Näin se vaan on. Elän mielummin yksin ja kokonaisena "hyvässä tallessa" kuin puolikkaana suhteessa, jossa en tule aidosti kohdatuksi ja rakastetuksi.

Kaipuuni toisen lähelle on todellinen. Tarvitsen ja haluan miehen rinnalleni. Se on selvä. Mutta tarpeeni ei ole niin suuri, että olisin valmis sen edessä tekemään kompromisseja oman arvoni suhteen.

Minä en ole tv-shopin tuote jonka voi palauttaa jos se ei vastaakaan omia toiveita ja odotuksia. En ole viihdyke, jonka voi tilata kotiinsa kun on tylsää tai ei siedä omaa yksinäisyyttään. En myöskään ole näyttelyesine, jota voi kuljetella mukanaan eri tilaisuuksissa saatikka salarakas, jota tapaillaan vain piilossa. Kaikista vähiten minusta on edustusvaimoksi tai kulissien ylläpitäjäksi, -minulla kun on taipumus räjäytellä ihan oikeitakin seiniä vain saadakseni varmuuden siitä, että ne eivät ole kulisseja.

En halua olla yhdenkään miehisen egon pönkittäjä saatikka pelkkä libidon virkistäjä.
-Olen niin paljon enemmän. Kokonainen ihminen. Koko nainen.

En kaipaa mitään Supermiestä tai Teräsmiestä. Kaipaan Tosimiestä. Miestä, jolla on rohkeutta olla ihminen. Ihminen, joka ei piiloudu kypärän taakse tai luistele karkuun. Miestä, joka on elämää kokenut ja hänen turvallisessa kainalossaan saisin itse olla pieni, pelokas, epävarma ja avuton. Paljas.

Miestä, joka antaa itselleenkin luvan olla välillä pieni ja heikko. Avuton. Paljas. Hän uskaltaa ottaa vastaan hellyyttäni, hoivaani ja huolenpitoani. Ja se se vasta rohkeutta vaatiikin! Hän ei pelkää näyttää omaa inhimillisyyttään ja ymmärtää siksi myös minun keskeneräisyyttäni. Hän ei pelkää tunteita; omiaan tai toisten. Tai vaikka pelkäisikin, niin hänellä olisi kuitenkin sen verran rohkeutta ja tahtoa, että uskaltaisi tarkastella niitä.

Hänen edessään ja kanssaan saisin myös epäonnistua, tehdä virheitä, antaa ja saada anteeksi ja yrittää uudestaan. Olla ihminen. Olla taas hitusen verran parempi ihminen. Vaikka olisin ollut kuinka huono.



Tosimies kestää myös ne hetket jolloin olen suuremmoisimmillani, rohkea, varma, voimani tunnossa säkenöivä ja järkyttävän hyvää seuraa. Sekään ei kävisi hänen egolleen, sillä hän vilpittömästi iloitsisi siitä. Olisi ylpeä minusta.

Hän uskaltaa riidellä kanssani ja sanoa suoraan jos olen väärässä tai toiminut tahdittomasti. Hän palauttaa minut paikoilleni kun olen all over the place. Hän myös nöyrtyy anteeksipyytöön jos huomaa itse olleensa se tahditon osapuoli.

Tosimies uskaltaa astua ulos egostaan ja ottaa minut syleilyynsä silloinkin (ja varsinkin silloin) kun sitä vähiten ansaitsisin. Silloin kun ne puolet minusta ottavat vallan, joista en itsekään ole kovin ylpeä tai joita häpeän. Silloinkin kun teen kaikkeni loukatakseni häntä ja työntääkseni hänet pois luotani.

Sillä hän näkee pelkoni. Epävarmuuteni. Hätäni.

Tosimies on tosi mies. Ja hänen rinnallaan minulla on lupa olla tosi nainen. Totta. Tässä ja nyt. Totta.

Tosimiehellä on munaa. Ja tosimiehellä on aivot. Joskin elimistä tärkein on kuitenkin sydän.
Sen on oltava suuri ja paikoillaan.

Miehen ei täydy "ansaita" minua. Ei. Siitä ei ole kyse. Ei tarvitse olla mitään meriittejä tai suorituksia. Ei paksua lompakkoa, lukuisia tutkintoja, tärkeitä bisneksiä tai hillittömiä lihaksia. Ei. Ihan tavallinen mies kelpaa.

Haluan vain pitää todella tarkan huolen siitä, että se mies kenen käsiin itseni annan, varmasti näkee arvoni ja kohtaa minut kokonaisena naisena. Kunnioituksella.

-Fragile. Handle with care.

Miksi tyytyisin vähempään? Olen arvokas ja rakastettava nainen. En välttämättä helppo, mutta totta. Mikään vähempi ei minulle enää kelpaa. Ei puolikkaita, ei pelimiehiä, ei säätäjiä eikä aisankannattajia.

Tosimies, tule jo!

En ole nalkuttava akka, enkä ruikuttava bimbo.
Olen vieläkin vaikeampi. Olen totta ja läsnä. Tässä ja nyt.                                                                                                                  

En voi luvata sinulle "happy ever after"-elämää kanssani, mutta voin luvata rakkauteni.

En enää vartioi sydäntäni 24h/7. Enää sinun ei tarvitse käydä läpi hitsaus- tai koodauskurssia päästäksesi kaikkien suoja- ja turvapanssareideni läpi luokseni. Se on jo jotakin!

En kuitenkaan ole tarjolla tai tyrkyllä missään avohyllyllä kenen tahansa poimittavana.

- Olen "hyvässä tallessa" Sinua odotellessani.

P.S. Vaikka se veisi viikkoja, kuukausia tai vuosia, niin ei haittaa! Minussa näet ei ole "parasta ennen" -päiväystä. Minussa on "parasta parhaimmillaan"-päiväys. Ja se on voimassa koko loppu elämän!

!