sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Tie, totuus, elämä


  Inhorealisti toteaisi, että tämä Pohjois-Espanjan halki kulkeva Camino frances, jonka juuri veljentyttöjeni kanssa tallasimme, on vain yksi 800km pitkä, osin haastavassa maastossa kulkeva reitti pisteestä A pisteeseen B. Että siitä on jonkin mystifioinnin seurauksena tullut erittäin suosittu kävelyreitti, jota pitkin turistilaumat vaeltavat, yhdestä lomakohteesta toiseen siirtyen. Ja sinne seuraavaan riemulomakohteeseen pääsee jalan, taksilla tai bussilla.

Rahalla saa ja hevosellakin pääsee...Tarpeita ja toiveita on joka lähtöön ja vaatia voi kaikenlaista kunhan pääsee pian majapaikan patiolle imeskelemään pinacoladaa. Touhu on trendikästä, pinnallista ja kaupallista " wannabe pyhiinvaellusta" vailla todellista tietoa tai tunnetta Tien alkuperäisestä tarkoituksesta. Pääasia, että on kaikessa merkkivarustuksessaan uskottava vaeltaja kurasäärystimineen kaikkineen ja näyttää sen ulospäin. Amatöörin tunnistaa siitä, että sillä on normaalit mukavat vaatteet ja tavallinen makuupussi. Missään ei näy merkkiä, josta voisi suoraan   päätellä varustuksen laadun ja vaeltajan urheilullisuuden. Heh!

No, minä en ole inhorealisti. Tyylilajini on maaginen realismi. Haluan kynsin hampain viljellä caminon maagis-mystis-romanttisia tulkintoja. Uskon enemmän niitä tarinoita, mitä vanhat alberguejen hospitalerot minulle ovat täällä kertoneet tai mitä olen eri lähteistä lukenut kun sitä miten taival paikkapaikoin minulle täällä näyttäytyy. He ovat vaeltaneet oman caminonsa 70-80 luvulla, aikana ilman joka kylästä löytyviä fasiliteetteja ja infrastruktuuria, joka caminon ympärille vuosien saatossa on rakentunut. En tiedä oliko pyhiinvaellus tuolloin (aikaisemmista vuosisadoista puhumattakaan) puhtaampaa, aidompaa tai hengellisempää kuin nyt, enkä sitä miten vaeltajan pyhyyttä edes voisi mitata.

Itse uiskentelen varmaan jossain ehtoollisviinin ja pinacoladan välimaastossa, Tien metafyysisiä puolia pohdiskellen, joskin elämän pienet nautinnot itselleni sallien. Ja kuka muka sanoo etteikö itseään ja elämäänsä voi reflektoida pinacolada kädessä!

Kurasäärystimiä tai ei, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, camino on ennen kaikkea sisäinen matka.

Caminon voi jakaa kolmeen eri vaiheeseen. Ensimmäinen osa polkua koettelee kovasti fyysistä kehoa, keskiosuus (meseta) aktivoi psyykeä; tunnetta ja ajattelua, ja viimeinen tien osuus puhuttelee henkeä ja hengellisyyttä meissä.

Toinen tapa jakaa camino on jako kolmeen osioon ajallisesti: ensin menneisyys, sitten nykyisyys ja lopuksi tulevaisuus. Nämä ajalliset tai keholliset tasot ovat tietysti läsnä koko caminon ajan limittäin, lomittain ja rinnakkain, niin kuin nyt elämässä yleensäkin, mutta kulkija työstää tietoisesti tai alitajuisesti yhtä niistä aktiivisemmin kulloisellakin osuudella. Mielenkiintoista!

Alun maasto haastoi fyysisesti ja ympäristö lumosi niin, että huomio oli kehon tuntemuksissa ja aisteissa. Itsensä ylittäminen ja äärirajoilleveto oli alkumatkassa tahdonvoiman koettelua. Rehellisesti sanottuna ilman ensimmäisen caminoperheemme eteenpäinvievää, kunnianhimoista maskuliinivoimaa, olisimme tyttöjen kanssa varmaan edelleen jossain puolivälissä Pyreneitä huljuttelemassa jalkojamme joessa ja ihastelemassa ilmassa liihottelevia perhosia.

Keskivaiheen mesetalla tie oli tasaista ja tylsää valtatien vartta tai viljapeltoa toisensa perään, silmän kantamattomiin, päivästä toiseen. Se oli kehollisesti kevyempi tallustaa, mutta mieli ja tunteet tosiaan ottivat tässä tylsyydessä vallan ja lähtivät pyörittelemään omia filmejään. Tytöt esimerkiksi näkivät hirveästi ja hirveitä unia mesetan aikana ( jos nyt kyllä muutenkin). Ja psyykkinen puolivälimuurikokemuksemme "walk the line" ajoittui sekin mesetan loppupuolelle.

Viimeistä vaihetta värittää yllättävä yksinäisyyden tunne. Alun avoimuus ja sosiaalisuus vähenevät ja homma kääntyy enemmän sisäänpäin. Sitä vaelletaan yhdessä, mutta yksin, kukin omassa sisäisyydessään asioitaan puntaroiden. Halu ja tarve vetäytyä ihmismassoista lisääntyy. Teemat liittyvät henkisyyteen: uskoon, toivoon ja rakkauteen. Ennen kaikkea niiden merkitykseen omassa elämässäni ja tulevaisuudessani.

Henkisyyshän voi olla mitä tahansa hihhulointia, ohutta yläpilveä tai okkultismia, mutta todelliseen hengellisyyteen liittyy aina Rakkaus. Ihmisen henkisyyden mitta on suorassa yhteydessä kykyyn rakastaa. Kykyyn hyväksyä ja rakastaa itseään, läheisiään ja muita "vaeltajia" ympärillään. Hengellisyys on uskon, toivon ja rakkauden opettelua. Että uskaltaisi uskoa itseensä, elämäänsä ja elämää ylläpitävään voimaan. Että ei vaipuisi epätoivoon synkimmilläkään hetkellä, vaan jaksaisi toivoa hyvää ja kaunista itselleen ja toisille. Ja että oppisi rakkaudesta: jakamisesta ja vastaanottamisesta. Että vahvistuisi päivä päivältä, tapahtuma tapahtumalta omassa uskossaan, toivossaan ja rakkaudessaan. Näin ajattelen hengellisyydestä.

Olemme nyt reilun neljän viikon ajan vaeltaneet pyhiin, mutta en ole tullut hullua hurskaammaksi. En ole tullut jalommaksi enkä pyhemmäksi ihmiseksi tämän vaelluksen johdosta, - pikemminkin päinvastoin, tullut tietoisemmaksi omista heikkouksistani ja vajavaisuuksistani.

Tämä matka on ollut yksi elämäni ainutlaatuisimmista, tärkeimmistä, antoisimmista, haastavimmista, intensiivisimmistä ja rikastuttavimmista kokemuksista. Päivääkään en vaihtaisi pois. (paitsi ehkä kaksi ; ))

Tyttöjen kanssa me olemme tehneet intensiivisen, hauskan ja yllätyksellisen matkan lähtöasetelmasta "täti ja pikkutytöt" tämänhetkiseen pisteeseen "kolme aikuista tasaveroista blondia" - ja näin on hyvä!

Huomaan kuinka heidän kanssaan olen oppinut löysäämään liekaani ja ottamaan asioita paljon rennommin. Alun tiivis yhdessä eteneminen muuttui pikkuhiljaa vapaammaksi vaelteluksi. Asioiden kontrolloimisen tarve hellitti sitä mukaa kun huomasin tyttöjen ärsyyntyvän siitä, - ja kuka nyt ei ärsyyntyisi jos joka aamu pommitetaan kysymyksillä: Onko pyykit otettu narulta? Vesipullo täytetty? Kännyt ladattu? Nostitteko eilen rahaa? Ostitteko evästä? Kenen meikkipussi on vielä lavuaarin reunalla? Onks tää teidän laturi? ...Sarjatulitusta heti aamusta viattomiin vastakuoriutuneisiin ihmisentoukkiin...

Olisin niin courling äiti, joka yrittää tehdä tien mahdollisemman tasaiseksi lapsilleen pienintä yksityiskohtaa myöten, ettei lapsi vaan joutuisi kokemaan minkään tasoista pahaa, pettymystä, kärsimystä, vilua tai nälkää... Sitten ihmettelisin lapsen aikuistuttua, että miksi se on niin avuton, elämänhallintataidot ovat nolla ja oma-aloitteisuus puuttuu täysin...Koska olen koko ajan hoitanut kaiken hänen puolestaan..

Courlingtäteilyni kesti noin viikon. Sen jälkeen onkin ollut käytössä Siperia opettaa -metodi: jos rintaliivit jää majatalon pation pyykkinarulle, niin saa itse ratkaista meneekö yksillä vai ostaako uudet seuraavasta isommasta kaupungista? Jos vesipullo jää täyttämättä niin voi itse miettiä miten ratkaisee tilanteen janon yllättäessä kun seuraavaan vedentäyttölähteeseen on vielä 8 km ja aurinko paahtaa korkeimmalta kohdaltaan?



Tyttöjen kanssa on usein on ollut sellainen olo kun saisi viettää aikaa parikymppisen itsensä ja siskonsa kanssa...Yhteys, huumori ja olemisen laadun samankaltaisuus ovat aina tehneet yhdessäolostamme erittäin mutkatonta, helppoa, hauskaa ja luonnollista. Olen aina kokenut syvää sieluntason yhteyttä ja rakkautta tyttöihin. Taipaleemme täällä caminolla on sujunut käsittämättömän hyvässä hengessä, emme ole tapelleet kuin kerran. Leonissa...

Meillä oli siellä airbnb huone majoituksena, koska olin tullut sinne jo edellisenä päivänä sairaan kroatialaisen nuoren miehen, Lucan kanssa. Koko caminon ajan meillä oli kaksi aikaa, joista pyrimme tyttöjen kanssa pitämään kiinni: aamulähdöt ja pehkuihin meno (alberguen sulkeutumisaika). Nyt kun olimme omillamme, sovimme illalla kotiintuloajaksi klo 23. Olimme tahoillamme, omien vaelluskavereidemme kanssa viettämässä iltaamme. Tasan kello 23 kaikki kolme blondia tuli sovitusti kämpille, joskin tytöt ilmeisen humalassa! Sen lisäksi toinen tytöistä ilmoitti kännykkänsä kadonneen ( ja toisen puhelin oli hajonnut jo ekalla vaellusviikollamme). Närkästyneenä tästä kaikesta passitin tytöt samantien takaisin Leonin yöhön kännykkää etsimään. He lähtivät ripeästi  lähellä olevaan baariin missä olivat viimeksi olleet ja puhelinta käyttäneet.

Ajattelin kännykänhakureissun kestävän noin vartin. Meni toinen vartti, meni kolmas vartti, neljäskin... Viides ja kuudeskin. Hikikarpalot alkoivat kihota otsalleni ja sydän nousta kurkkuuni. Mitä on tapahtunut? Muistin, että asunnon osoite ja kaupungin kartta on tytöillä kännykässä...Eli he ovat eksyneet, ei ole puhelinta eikä muistikuvaa asunnon sijainnista...Voi apua! Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä?

Toista tuntia myöhemmin tytöt palasivat kuin palasivatkin, - ja entistä enemmän kännissä! Känny oli löytynyt siinä missä baariin jääneet olutta siemailevat vaelluskaveritkin. Ja minulla hirtti kiinni! Läksytin heitä tapahtuneesta, mutta samaan aikaan olin todella huojentunut tästä paluusta. Kävimme nukkumaan, mutta en saanut unta, koska sappeni kiehui edelleen niin paljon.

Aamulla sppeni vasta kiehuikin kun ymmärsin nukkuneeni vain kolme tuntia. Sapetti niin paljon että latasin täyslaidallisen huutamalla tytöille etten ole tullut tänne vetämään mitään kännikaravaania, että olemme yhdessä tällä matkalla, eikä voi ajatella etteikö yhden teot vaikuttaisi koko porukkaan ja päinvastoin, että nyt jumalauta otatte vastuun omasta hyvinvoinnistanne ja jaksamisestanne ja pidätte huolen että teillä on joka aamu tarvittavat voimat päivän kävelyyn. Se on muutenkin tarpeeksi haastavaa, mutta krapulassa vasta onkin! Ja toisekseen minusta ei tunnu reilulta, että teidän toilailujenne takia minulta menee yöunet ja sen takia omat voimani ovat yhtä heikot, vaikka join vain yhden lasillisen olutta.

No siinä huudettiin puolin ja toisin, paiskottiin ovia (herätettiin viereisen huoneen hassu ranskalainen setä, joka oli edellisiltana vielä vitsaillut kanssamme, mutta tämän episodin jälkeen ei enää edes sanonut eteisessä hyvästejä lähtiessämme) Sen jälkeen tirauteltiin itkuja, pyydettiin anteeksi puolin ja toisin, nostettiin rinkat selkäämme ja annettiin Tien hoitaa loput. Ja sinä päivänä jostain syystä sietokykyni ottaa vastaan lausetta: "mä en jaksa enää metriäkään!" oli miinus nolla.



Ehkä reaktioni oli vähän kohtuuton, sillä kyse ei todellakaan ollut jokailtaisen rillumarallin toistumisesta, vaan yhdestä ainoasta kerrasta kun tulivat humalassa kotiin. Se että suutuin tyttöjen toiminnasta johtuu siitä että välitän heistä niin paljon että haluan heidän voivan koko ajan mahdollisimman hyvin. Oli heidän hyvinvointiaan uhkaava tekijä sitten ulkoinen tai heidän itsensä aiheuttama, se laukaisee minussa jonkun suojelu-rajanvetomekanismin. Että nyt riittää! Muuten tasapaino ja hyvinvointi on vaakalaudalla ja siitä ei hyvä seuraa..

Valitan, koska välitän. Olen vihainen, koska rakastan. Ja välillä vaan kiehuu yli.

Siperia taas on niin jäätävä paikka, etten soisi sinne usein mentävän.


Feikimpää on minusta aina hyväksyä, joustaa, ymmärtää, miellyttää ja myötäillä toista/toisia vain sen takia että pelkää konflikteja tai toisen ihmisen tunnereaktioita. Näennäinen lempeys tilanteissa ja ikuinen ymmärtäminen voi olla valepukuista vastuuttomuutta, välinpitänättömyyttä tai itsekunnioituksen puutetta. Sitä, että antaa toisten kävellä ylitseen, eikä pelon takia ilmaise omia rajojaan tai tahtoaan.

Pyhiinvaelluksemme on ollut monessa mielessä ainutlaatuinen kokemus ja paikoin käsittämätönkin seikkailu. Edellisestä episodista huolimatta, camino on antanut elämääni ja olemukseeni sisäistä levollisuutta, luottamuksen tunnetta ja rentoutta. Tyttöjen olemukseen, elämään ja tulevaisuuden näkymiin se on antanut myös todella paljon: itseluottamusta, avoimuutta, vaihtoehtoisia tulevaisuuden näkymiä, uusia ystävyyssuhteita, halua oppia vieraita kieliä, matkustaa, asua ulkomailla...(veljeni ja tyttöjen äiti varmaan kuristavat minut tämän jälkeen, kun caminon johdosta tytöissä on herännyt halu nähdä maailmaa ja muuttaa ulkomaille...Hups!)

Caminon suurin anti ja lahja minulle on ollut nähdä juuri tämän muutoksen ja avautumisen tapahtuvan tytöissä. Sanaakaan eivät osanneet espanjaa lähtiessämme ja loppumatkasta onnistui niin majapaikan varaus, ruokatilaukset kuin ostostentekokin vieraalla kielellä. Olen niin vilpittömän ylpeä heistä.

Heitä on kutsuttu täällä caminolla milloin prinsessoiksi, milloin enkeleiksi, mutta todellisuudessa he ovat sissejä ja maantiekiitäjiä. Päihittävät tädin mennen tullen päiväkävelymäärissä, eivätkä valita juuri koskaan mistään. Hyväksyvät asiat niin kuin ne ovat ja luottavat tulevaan. Sydänkäpyläiseni.

On ollut ihana huomata kuinka he myös osoittavat kiintymystään.Milloin sänkyni tyynyn päälle on ilmestynyt yllätyssuklaalevy, milloin aamupalahedelmät tai myslupatukat, jotka ilmaantuvat käsiini kauppareissulta tai milloin tiskit hoidetaan suitsait sukkelaan kiitokseksi ruuanlaitostani.

Tärkeämpää tarkoitusta omalle caminolleni on vaikea löytää. Se on juuri tämä. Mahdollistaa oman unelmani myötä sydänkäpyläisilleni jotain ainutkertaista; täyttä elämää ja seikkailua, uusia ovia tulevaisuuteen.

Eilen saavuimme Santiagoon, määränpäähämme, ja sehän tuntuu tietysti käsittämättömältä! Miten olemme jaksaneetkaan! Miten olemme kyenneet kipittämään pikku kintuillamme kaikki nämä sadat kilometrit? Oli juhlan aika.




Itse määränpää tai sieltä saatava pyhiinvaellustodistus ei ole se jutun juttu meille, vaan matka itsessään. On kuitenkin ihanaa ja vapauttavaa, että asioilla on alkunsa ja loppunsa.

Kun jo viidettä viikkoa kävelee hikisenä, meikittömänä, lahkeet maantiepölyssä lepattaen vain kahta vaatekertaa vaihdellen ja pesee itsensä, hiuksensa ja vaatteensa samalla pesuaineella, niin naisellinen turhamaisuuteni alkaa malttamattomana nostaa päätään. Oi kuinka ihanaa olisi päästä kampaajalle, lakata kyntensä ja ostaa joku uusi kaunis vaatekappale, jota ulkoiluttaa San Sebastianin suloisessa illassa... Sinne siis suuntaamme seuraavaksi, huomenna. Lomalle!

P.S Kukaan täällä mitään pinacoladaa juo. Laitoin sen tekstiin vain koska kuulostaa niin hauskalta lomajuomalta ( ; Kippis!







9 kommenttia:

  1. Kiitos matkakertomuksesta. Oli antoisaa lueskella sitä ja peilata omia vaaelluksia siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Kiitos kaunis itsellesi! Kiva jos pääsit lukiessasi taas hetkeksi caminollesi <3

      Poista
  2. Kiitos kun olet jakanut caminoasi. Tämäkin tarina oli riemukasta luettavaa. Buen camino del Vita.

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Kiitos teille ja kiitos samoin! Todo lo bueno para vosotros ( :

      Poista
  3. :) Pystyn samaistumaan moneen tekstissäsi - mulla on pikkusiskot, jotka ovat 14 ja 15 vuotta nuoremmat kuin minä ja tulee puhuttua heistä myös sanalla "tytöt". Kertomasi tunneskaalat - tiedän niin hyvin! :D ja <3 !

    Mulle tuli eräs ajatus mieleen... mitä rakkauteen tulee, pisin taival on itsemme luo. Mikäli jatkat matkaa, vastaasi tulee vielä tieosuus, jonka teet yksin. Halaus, voimia!

    VastaaPoista
  4. Kiitos kertomuksestasi. Oli ihana kulkea vielä oma caminoni mukanasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Kiva jos sait kulkea jälleen pätkän caminoasi ( :
      Mukavaa syksyä sinulle!

      Poista
  5. Kiitos Tuikku todella avartavasta, avoimesta sekä tietoon ja tunteisiin osuvasta verbaalisesti upeasta matkakuvauksesta. Nyt ymmärrän paremmin mistä on caminossa kysymys.
    Lämpimin Terkuin Eeva

    VastaaPoista

Jokainen kriisi on mahdollisuus Ensin kärventyivät maapallon keuhkot Amazonin sademetsien myötä ja sitten kirvelevät ihmisten keu...