Turvassa elämän keskellä

Camino on nyt kävelty ja ansaitut lomapäivät San Sebastianissa (Euroopan kaunein kaupunki) vietetty. Kaikkien niiden kauniiden maisemien jälkeen löydän itseni täältä Lauttasaaresta, väliaikaisesta majapaikastani, syksyisen väriloiston ja meren aaltojen helmasta. Not bad at all! 


Kiitollinen mieleni vaeltelee edelleen pitkin Pyreneitä ja Galician vuoristoja muistellen niitä lukuisia käsittämättömiä, kauniita ja koskettavia caminohetkiä, joita saimme taivaltaessamme kokea. Tietenkin myös ne kivuliaimmat ja kamalimmat hetket palaavat mieleeni, joskin etäisyys tuo niihin nyt myös oman koomisen sävynsä. Ihmettelen miten pystyinkin kirjoittamaan niin monta (pitkää) blogitekstiä matkan varrelta, kun internet yhteydet nyt olivat mitä olivat ja vain parissa paikassa pystyin hyödyntämään tietokonetta... Tekstit syntyivät kuin itsestään, vaivattomasti siinä kävellessä, ja kun tilaisuus tuli, päästin vain sen kaiken ulos 'paperille'. Yhden ystäväni kanssa juuri tuumailimme, että kävelemisellä ja kirjoittamisella on joku mystinen suora yhteys. Kävellessä päässä pyörivät ajatukset ja sydäntä liikuttavat asiat jotenkin kesyyntyvät, asettuvat minussa omille paikoilleen ja saavat sanallisen muotonsa. Suosittelen lämpimästi kävelemistä kaikille kirjoittajille!

                      

Camino antoi minulle juuri sen mitä tässä vaiheessa elämääni tarvitsin. Kanssakulkijani, rakkaat veljentyttöni, "maantiekiitäjät" opettivat olemuksellaan minulle paljon hellittämistä ja rentoutta, huolettomuutta ja luottamusta hetkeen ja elämään. Olen päässyt askel askeleelta, päivä päivältä lähemmäksi sitä minua, jonka kadotin maailmani järkkyessä 8 vuotta sitten kun rakas siskoni Heli kuoli. Ulkoisesti kaikki näytti pysyvän ihmeellisesti hallinnassani sen kaiken järkyttävyyden keskellä ja jälkeen, mutta sisäisesti koin suunnatonta hätää. Matto vedettiin jalkojeni alta ja tarrauduin hädissäni niihin selviämisen oljenkorsiin mitä minusta löytyi: suorittamiseen, selviytymismoodiin, ulkoisen turvan rakentamiseen (vakituinen työ, oma koti ja aikataulutettu elämä vapaa-ajan harrastuksineen..) 

Nyt olen saanut kokea jälleen, että vaikka matto katosi, jalkani ovat silti tukevasti lattiassa kiinni. Luottamus ja turvantunne sisälläni on päässyt kasvamaan niin, että ulkoisilla "turvilla" ei ole enää niin suurta merkitystä. Olenhan tällä hetkellä työtön, koditon ja parisuhteeton. Ja elämäni on äärettömän rikasta, virtaavaa ja elämänmakuisempaa kuin ollessani itserakentamassani turvassa / vankilassa. Paikassa missä on turvaa, varmuutta ja faktoja, on vähemmän spontaniutta, luovuutta, henkeä ja elämää. Siellä on rutiinit ja aikataulut ja selkeät sävelet. Täällä missä nyt olen, on avoimuutta, sattumia, ihmeitä, johdatusta, kaaosta, epämääräisyyttä, epävarmuutta, seikkailua...ja kaikki värit mustan ja valkosen väliltä. Tämä ei tarkoita ettenkö osaisi arvostaa myös ihan tavallista (työ)arkea ja elämää rutiineineen, mutta tässä vaiheessa elämääni koen erittäin tärkeänä sen seikan, että uskallan nyt heittäytyä virran viemäksi ja päästää irti hallinnan tarpeestani. Että saan kokea olevani turvassa, missä ja miten ikinä olenkaan. Luottaa ja katsoa mitä elämä minulle tarjoaa sen sijaan, että pyrkisin itse sitä väkisin survomaan johonkin suuntaan tai jo olemassa olevaan "malliin".

Elämäni on mennyt muutaman vuoden intensiivisissä sykleissä, oli sitten kyse opiskelusta, työstä, asuinpaikoista tai parisuhteista. En tiedä miksi näin on, mutta näin vain on. En myöskään tiedä sitä miksi joku ystäväni on ollut jo 15 vuotta saman miehen kanssa, asunut samalla paikkakunnalla ja ollut samassa työssä kaikki nämä vuodet. Joku joskus diagnosoi minut sitoutumiskammoiseksi, mutta en halua määritellä itseäni ja elämääni jonkun toisen tulkinnan mukaisesti. Ettäkö elämäni ja valintani perustuisivat johonkin kammoon tai pelkoon. Sellainen ajattelutapa tuntuu minusta jopa pyhäinhäväistykseltä. Useampien menetysten myötä olen saanut kokea syvää kiitollisuutta ja kunnioitusta pelkästään elämää ja elossaoloa kohtaan, -oli se sitten kuinka vaihtelevaa tai samana pysyvää tahansa. Haluan, että primusmotorini on rakkaus, ei pelko. Vapaudenrakkaus, ei sitoutumiskammo. Ja tällä ajattelutavalla haluan antaa arvoa omalle elämälleni ja tekemilleni valinnoille. Minun tieni on minun tieni ja sinun tiesi on sinun tiesi. Silti voimme kulkea pätkän matkaa rinnakkain ja pysyä yhteydessä silloinkin kun sinä olet tasangolla ja minä ylitän vuoria, tai sinä kuljet kuilun reunaa ja minä tamppaan tasaista nurmea.

Yksinäinen vaeltaja

Mietin miksi olen kulkenut niin kauan yksin? Miksi viimeisin tärkeä ja sydäntä syvältä koskettanut suhteeni on ollut mieheen, joka on naimisissa? Miksi se suhde, jossa oikeasti koen tulevani nähdyksi, hyväksytyksi  ja rakastetuksi juuri sellaisena kuin olen, ei kestä päivänvaloa? Miten se kaikki kaunis ja vahva yhteys mitä välillämme oli ja yhä on, voi samaan aikaan olla jotain kiellettyä, pahaa tai ei toivottavaa? Jotain, jota ei voi vapaasti näyttää ja josta avoimesti iloita toisten kanssa, vaan se täytyy salata ja piilottaa?

Pelkäänkö niin paljon menettämistä, että alitajuisesti hakeudun suhteeseen, jossa en voi toista menettää kun en kerran voi häntä omistaakaan? Vai turvaanko omaa vapauttani sillä, että toinen on jo kahlittu, joten minun ei tarvitse pelätä kahlituksi tulemista? 

"Puun rakkaus" Larun metsäpolulla

Suuria ja tärkeitä kysymyksiä juuri nyt, koska olen tullut niin tietoiseksi tarpeestani rakastaa, saada rakkautta, kokea läheisyyttä ja yhteyttä. Niin se vain on, että pikku sydämeni kaipaa toista vierelleen.

Olen vuosia upottanut itseni korvia myöten työntekoon ja suorittamiseen. Ajatellut etten ketään edes tarvitse, pärjään hyvin näinkin, olen onnellinen ja elämä on sujuvaa kun ei tarvitse tehdä kompromisseja eikä myönnytyksiä kenenkään kanssa. Ja näin olen vilpittömästi ajatellut ja tuntenut. Ja ollut ihan onnellinen. Olenhan aina ollut hyvin itsenäinen ja oma-aloitteinen ja kannatellut itse itseäni jo ihan pikkutytöstä lähtien.

Mutta nyt on toisin. Viime talvisen sydämen avautumiseni ja uupumiseni myötä jokin on alkanut viriämään sisälläni. Kaipaan elämänkumppania ja uskallan myöntää sen itselleni ja sanoa sen ääneen. Halu päästä lähelle ja yhteyteen toisen ihmisen kanssa on yksi suurimmista ja inhimillisimmistä tarpeistamme. Silläkin uhalla ilmaisen toiveeni, että tulen olemaan loppuelämäni sinkku ja kaikki tietävät sisäisen sydämeni kaipuun ja näkevät jatkuvasti sen ettei se ole täyttynyt vielä-kään. Kuinka surkeaa! Mikä traaginen naiskohtalo!!
No, onneksi ne lähimmät rakkaat ja ystävät kyllä tietävät, että koen elämäni täydeksi ja arvokkaaksi juuri näin kuin nyt on, kuljen sitten yksin tai yhdessä jonkun kanssa. En koe olevani vajaa tai puutteellinen ilman kumppania, mutta ajattelen kuitenkin voivani olla enemmän ja paljon rikkaampi saadessani jakaa elämääni jonkun kanssa. Ja kuten kaikki tiedämme, ihminen voi hyvinkin olla vakituisessa parisuhteessa kokematta silti sitä läheisyyttä tai sielun tason yhteyttä josta puhun. Ei kumppanuus itsessään tuo niitä asioita, joita sydämeni kaipaa. Muutenhan ottaisin kenet vaan kuka huolii, seuraavan ukkelin kadulta, ja veisin kotiini ja hyssyttelisin.

 

Taakkansa kullakin

Caminon varrella on paikka nimeltä Cruz de Ferro, rautaristi, jonka alle ja ympärille pyhiinvaeltajat jättävät kotimaastaan poimimansa kiven. Kiveen voi ladata ajatuksissaan oman matkalla kannettavan " taakkansa": jonkun kysymyksen, toiveen tai ratkaisua vaativan tilanteen/ ongelman.

Kotoa lähtiessäni täytin oman kiveni surulla. Surulla, jota olen kantanut sisälläni kaikki nämä vuodet siskoni kuolemasta lähtien. Siskoni menettäminen on ollut koko elämäni kaikkein kipein ja syvimmältä minua haavoittanut asia. Menetin sen kaikkein rakkaimman, läheisimmän ja tärkeimmän ihmisen elämästäni. En vain siskoani, vaan parhaimman ystäväni ja hengenheimolaiseni. Ihmisen, joka ymmärtää minua ilman sanojakin ja jonka rakkaus minua kohtaan ei koskaan katoa. Hänen lähdettyä olen tuntenut itseni sieluntasolla hyvin yksinäiseksi. Se hetki kun sain laskea suruni ja kaipaukseni ristin juurelle oli hyvin koskettava.




Kaikki nämä vuodet olen yrittänyt laittaa suruni johonkin mappi ööhön sydämessäni, sulkenut sydänläppäni visusti, ja pitänyt itseni työntouhussa ja toiminnassa, jottei se nostaisi päätään ja ahmaisisi minua jonnekin syövereihinsä. Hyvin olen onnistunutkin! Viime talveen saakka.

Erään kohtaamisen seurauksena sydämeni avautui rakkaudelle, homma pääsi levahtamaan ja suru purkautumaan sisältäni. Minulla ei ollut vaihtoehtoa, sillä halusin päästää tämän miehen lähelleni ja se edellytti sydänläppieni avaamista. Loppukevään olin sairaslomalla työuupumuksen takia. Todellisuudessa minua ei uuvuttanut työ, jota tein, vaan suru, jota olin kantanut sisälläni kauan. Vaatii hirvittävästi voimia pidellä kiinni sydänläpistään, sillä ne luonnostaan haluavat avautua elämälle ja rakkaudelle. Ja kun luukkuni sitten aukesivat, olin täysin voimaton ja vereslihalla niiden tunteiden myötä, jotka nousivat pintaan. 



Sain keskusteluapua, kävin Rosenterapiassa ja harjoitin mindfulnessia...Myös kesäloma Helsingissä hoiti ja hemmotteli minua monin tavoin, mutta Camino tyttöjen kanssa oli kyllä se viimeisin ja tärkein terapiani sydämenavautumismatkallani. Tästä ei voi kun mennä eteenpäin, taas hiukan varmemmin askelin ja hiukan avoimimmin sydämin. Jos ei nyt ihan sydänläpät heiluen, niin ehkä ainakin voidelluin saranoin. Turvassa. Elämän keskellä.


     

Metsä Lauttasaaressa ja metsä Galiciassa

P.S. Mä en tajua miksi tää bloggeri muuttaa osan tekstistä pikkuruiseksi vaikken haluaisi...ehkä se yrittää sensuroida joitakin kohtia... ( ;