Jokainen kriisi on mahdollisuus

Ensin kärventyivät maapallon keuhkot Amazonin sademetsien myötä ja sitten kirvelevät ihmisten keuhkot koronan myötä. Luonto/Luoja heittää meidät polvilleen niin monta kertaa kun on tarpeen, jotta ymmärtäisimme nöyrästi oman paikkamme tässä ihmeellisessä kokonaisuudessamme sekä osuutemme tämän ihmeellisen kokonaisuutemme tuhoamisessa.

Kiinan kielen kriisiä tarkoittava sana merkitsee sekä uhkaa että mahdollisuutta. Englannin kielen sana ”crisis” tulee kreikan kielen sanasta (krinein) ja tarkoittaa päättämistä. Kriisi on siis tilanne, missä on vahvasti läsnä tuhoutumisen vaara, mutta myös uuden mahdollisuuden toteutuminen. Kriisissä olemme selkä seinää vasten pakotettuina päättämään miten aiomme jatkaa tästä eteenpäin. Elämä ei enää voi jatkua sellaisena kun se on ennen ollut, joku elämässä on muuttunut perusteellisesti ja jonkun on myös muututtava perusteellisesti, jotta elämä saisi uudenlaisen mahdollisuuden olla ja toteutua eri tavalla. 

Kriisissä joudumme raadollisesti kohtaamaan todellisuuden. On katsottava peiliin, tarkisteltava ajatusmallejaan, toimintatapojaan, tunnettava tunteitaan ja kirkastettava arvojaan. Mikä on minun osuuteni tässä? Onko minulla anteeksiapyydettävää/-annettavaa? Olisinko voinut toimia jotenkin toisin? Minkä suhteen olen ollut välinpitämätön? Ollut ottamatta vastuuta? Miten haluan elää elämääni tästä eteenpäin? Mikä on oikeasti tärkeää ja merkityksellistä elämässä? 

Yksilön kriisit liittyvät usein parisuhteeseen, äkilliseen sairastumiseen, läheisen menetykseen, työn menetykseen tai taloudelliseen ahdinkoon. Usein vasta kriisin jälkeen voi nähdä, että ajanjakso, jonka läpi kulki, oli samaan aikaan hyvin uhkaava, mutta samaan aikaan täynnä uutta mahdollisuutta. Uhka on tuhoutumisen tunnetta kun ego (hallinta ja kontrolli, julkisivu, statukset) murenevat. Kun”varmoina pidetyt” fyysis-materiaaliset asiat valuvat hiekkaan (oma talo, työpaikka, omaisuus) tai sosiaaliset suhteet katkeavat tai katoavat (kuoleman, avioeron tai ystävien loittonemisen myötä). 

Joka tapauksessa kriisissä oma identiteetti on muutosprosessissa. Ja tässä muutosprosessissa voi luoda nahkansa, syntyä uudelleen, tulla todellisemmaksi itselleen ja elämälle. Se minkä olen antanut määrittää minua aikaisemmin, ei tarvitse päteä enää. Kriisissä on sisäänrakennettuna mahdollisuus uuteen olemiseen. Uusi oleminen tarkoittaa asioiden uudenlaista ymmärtämistä tai toisenlaista asennetta asioihin. Tai sen näkyväksi tekemistä ja julkituomista minkä on jo tiennyt todeksi ja oikeaksi, mutta ollut estynyt ilmaisemasta sitä. 

Ennen kaikkea uusi oleminen tarkoittaa uutta elämää (toimintaa) tärkeysjärjestykseen kirkastuneiden arvojen pohjalta. Tämä kaikki tapahtuu ensin hiljaa ihmisen sisäisyydessä. Varovasti se alkaa näkymään myös ulospäin ihmisen olemuksessa, valinnoissa, vastuunoton asteessa ja toiminnassa. Se, kuinka dramaattisia ihmisen ja hänen elämänsä muutokset tulevat kriisin seurauksena olemaan, riippuu aika pitkälti siitä kuinka vahvassa yhteydessä ihminen on ollut sisimpäänsä ja millä volyymillä elänyt syvimpiä arvojaan todeksi jo ennen kriisiä.

Nyt me olemme kollektiivisessa kriisissä ja siinä pätee ihan samat lainalaisuudet kuin yksilötasollakin. Osa ihmisistä käy tällä hetkellä läpi todellista ja kohtuutonta fyysistä, henkistä tai taloudellista tuskaa. Me muut olemme joutuneet järjestelemään elämämme uusiksi etätöinemme ja arjen pyörityksinemme. Meidät kaikki on tavallaan laitettu ”kotiarestiin” miettimään. Miettimään omia elämänvalintojamme, kohtaamaan maton alle lakaistuja asioita ja olemaan läsnä itsessämme ja läsnä läheisillemme. Meidän on nyt kutsuttu kotiin pysähtymään ja tekemään pientä inventaariota oman elämämme ja siihen liittyvien asioiden tärkeysjärjestyksen suhteen. Kotiarestin sijaan koronakaranteenin voi lempeämmin ajatella olevan kollektiivinen ”kevätsiivous” tai ”retriitti”. Tämän vetäytymisen aikana voi tulla kirvelevän näkyväksi ne asiat omassa itsessään, ihmissuhteissaan tai työssään, jotka ovat jo kauan vaatineet tarkastelua, päätöksiä ja mahdollisia kurssinmuutoksia, mutta ovat viikko ja vuosi toisensa perään vaan sivuutettu.  Tämän henkisen konmarituksemme seurauksena tulee kirkkaammin näkyväksi myös kaikki se hyvä ja toimiva ja tyydytystä tuottava elämässämme, joka ei ehkä ole näyttäytynyt niin kirkkaana tätä ennen. Ja niissä asioissa on aika pitkälti kyse ”back to the basics” -jutuista. Jos soittaisin nyt pikagallupin kymmenelle ystävälleni/tuttavalleni ja kysyisin mitä positiivista koronakaranteeni on elämääsi tuonut, niin melko varmasti 8/10 vastaisi: 

• enemmän aikaa läheisten parissa
• lisääntynyttä yhteydenpitoa ystävien ja sukulaisten kanssa
• kiireettömyyttä
• elämän yksinkertaistumista
• tavallisista asioista iloitsemista: ruuanlaitto, siivous, puutarhanhoito, lukeminen, käsityöt, ulkoilu jne.
• auttamis-ja yhteishenkeä
• rahansäästöä
• vähempää kuluttamista ja ympäristön kuormittamista

Oletettavasti he kokisivat arvostavansa nyt enemmän:

• omaa, läheistensä ja tuntemattomien ihmisten terveyttä
• perusarkea kouluineen, työpaikkoineen ja eri vapaa-ajan piireineen.
• Vapaata lähikontaktissa olemista ja vapaata liikkumista
• Luontoa ja omaa lähiympäristöään
• kulttuuri- ja taide-elämyksiä sekä liikunta ja kuntoilumahdollisuuksia
• yhteisen hyvän eteen tehtyä työtä, oman navan ympärillä pyörimisen sijaan

Sillä ei ole nyt merkitystä miten koronavirus sai alkunsa tai milloin se tulee loppumaan. Kyseessä voisi olla mikä tahansa muukin maailmanlaajuinen katastrofi. Vain sillä on merkitystä mitä tässä hetkessä tapahtuu, miten syvästi uskallamme antautua tälle tapahtumalle. Miten havahdumme näkemään ja kokemaan sen että olemme kaikki yhtä, yhteydessä toisiimme ja osa tätä elävää planeettaamme. Me kaikki olemme yhtä haavoittuvia. Me ihmiset, luonto ja koko maailma. Jokaisen teoilla on vaikutus kokonaisuuteemme. Nyt meidät on dramaattisesti herätetty ottamaan huomioon myös oman lähipiirini ympärillä olevat ja tuntemattomatkin ihmiset. Herätetty kantamaan vastuuta kokonaisuudesta. Kotiaresti on mahdollisuutemme. Mahdollisuutemme muutokseen. 

Sen mahdollisuuden tosin voi myös sivuuttaa ja jättää käyttämättä. Karanteenissakin voi turruttaa itsensä ylenmääräiseen työntekoon, kuntoiluun, alkoholiin, viihteeseen, syömiseen, juomiseen, naimiseen, peliriippuvuuteen ym. addiktioihin. Iteään ja elämänsä kipupisteitä voi paeta eri ruutujen äärelle 24/7. Kun kriisi on ohi ja elämällä taas uusi mahdollisuus toteutua täydemmin tai todellisemmin, niin suurin uhka lienee juuri niissä ihmisissä, jotka eivät pystyneet vetäytymään, hiljentymään itseensä ja pohdiskelemaan arvojaan ja omaa osuuttaan tässä maailman menossa. Heidän mielestään kun ei varmaan ole mitään syytä muutokseen, vaan meno voi jatkua ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Se onko ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemuksen välinen aika 3 päivää, 3 viikkoa, 3 vuotta, 3 vuosikymmentä vai 3 vuosisataa, riippuu meistä itsestämme. Via dolorosa näyttää valitettavasti olevan välttämätön, mutta sen kesto ei ole ennalta määrätty.

Elämä iskee joka tapauksessa suoraan palleaan ja tiputtaa meidät polvillemme uudemman kerran jos viesti ei ekalla kerralla mene perille. Niin monta kertaa että emme enää nouse jaloillemme vaan pysymme nöyrästi polvillamme. Ymmärtäen oman pienuutemme. Että me emme omista maata tai maapalloa, me emme ole sen luojia emmekä sen hallitsijoita. Me emme voi riistää ja raiskata ja tuhota elämää ja ihmisyyttä kaikilla tasoilla dollarinkuvat silmillä. Ne on nyt otettava pois silmiltä ja kertakaikkiaan katsottava tätä touhua suoraan sen ytimeen. Me olemme se. Me olemme siinä. Maapallo on elävä ja muuttuva organismi ja me olemme sen pikku osasia, soluja. Meidän tulisi luoda, kunnioittaa ja ylläpitää elämää, jonka osa myös itse olemme, sen sijaan että jatkuvalla syötöllä ja syöksykierteella sitä tuhoamme. 

Luonnon/Luojan älykkyys on meitä suurempaa. Vaikka täyttäisimme kaikki varmuusvarastomme suojamaskeilla ja hengityskoneilla tämän pandemian jälkeen, niin seuraava vitsaus tulee olemaan sellainen, missä niillä ei ole mitään tekoa, ne voi kaikki polttaa seuraavan vuoden juhannuskokossa. Sillä juuri siitä on kyse, että meidän on ymmärrettävä että me emme pysty hallitsemaan kaikkea. Seuraava kriisi voi olla vaikka laaja pohjavesistöjen myrkytys jonka seurauksena juomavesi on maailmanlaajuisesti kortilla tai ydinkatastrofi josta seuraa hengenvaarallinen säteily joka maailman kolkkaan. (Sitten voidaan taas yhdessä etsiä syyllistä siihen miksi jodivarastot olivat täyttämättä tai miksi vesihuoltovarmuuskeskus tilasi lentokonelastillisen pullotettua vettä Gangesista..) Varmaa on ainoastaan se, että enää ei voi istua omalla kotisohvallaan turvassa kamaloittemassa kaukaisissa maissa tapahtuvia katastrofeja. Nyt meidät kaikki on nostettu räiveleistä ylös ja vaara uhkaa / mahdollisuus kutsuu ikään, sukupuoleen, asuinpaikkaan, arvoasemaan tai lompakon paksuuteen katsomatta. 

En ole pessimisti perusluonteeltani, mutta jotenkin luulen, ettei koronakiisi (vaikka tulisi vielä toinenkin aalto tästä toettuamme) riitä saamaan meitä pysymään polvillamme. Niin helvetillisen sitkeässä valitettavasti elää maailmassamme ja ennen kaikkea länsimaisessa kulttuurissamme ajattelu, jossa raha ratkaisee, markkinatalous menee edellä, voittoa maksimoidaan seurauksista piittamatta ja omaa etua ja hyötyä ajetaan ja tavoitellaan häikäilemättömästi ja julmasti toisista ihmisistä ja luonnosta piittaamatta. 

Sen tähden liikutuinkin kyyneliin Suomen hallituksen tiedonantotilaisuudessa, jossa jalat maassa seisova, kirkasotsainen naisviisikkomme ilmaisi linjauksiensa olevan ennen kaikkea arvovalintoja. Päätöksissään he laittavat etusijalle ihmisen. Toivon mukaan tästä versoaisi pidemmällä tähtäimellä yhteinen linja / rintama, missä päätöksiä tehdään yhä enenevässä määrin ihminen edellä eikä talous edellä. Ja se on se uusi mahdollisuutemme. Se mahdollisuus, joka tässä kriisissä on sisäänrakennettuna nyt. Luoda ja järjestää tätä yhteistä elämäämme täällä pallolla kirkastuneisiin, inhimillisempiin ja luontoa kunnioittavampiin arvoihin pohjautuen. En usko, että näiden naisten nousu hallitukseen juuri ennen tätä kriisiä on sattumaa. 

Jo riittää tämä puusilmäisyys, missä luontoa ei kunnioiteta, missä ihmistä ei nähdä osana luontoa, missä ihmistä ei nähdä kokonaisuutena, missä varsinkaan elämän ja maailmamme hengellis-henkistä ulottuvuutta ei tunnusteta. Uudella tiellä katsantokanta asioihin tulee olemaan ennen kaikkea kokonNAISvaltainen ja arvot huomattavasti pehmeämmät. Toivottavasti sen mahdollisuuden toteutumista saisi olla todistamassa mahdollisimman pian, pitkään ja paljon tämän elämänsä aikana… Tämä kaikki vissiin kuitenkin vasta alkusoittelua ja toivotun tien täysi avautuminen vienee sulupolvien ja sukupolvien ajan.

Kirjoitan tätä tekstiä nyt pääsiäismaanantaina ja voisin ajatella, että kaikki tämä tällä hetkellä mahdollisesti läpikäymämme kipu, yksinäisyys, pelko ja ahdistus on yhdenlaista kollektiivista ristillä roikkumista ja ylösnousemusta tämäkin. Meidän kollektiivisen tietoisuutemme kohoamista yhdessä kärsimisen, arvojen kirkastamisen ja uudesti päättämisen kautta. Ja pienenä kuriositeettina muistutettakoon, että ylösnousemuksen kertomisen kunnia oli juurikin naisilla. He olivat pääsiäismaanantaina ensimmäisinä tyhjällä haudalla.

Joko puntit tutisee Donald, Boris, Vladimir, Kim ja muut pojat?

Ja muuten jos tämmöinen blondi heitukka täältä nyt sais huudella mielipiteensä, niin sen 1 622 miljardia euroa, joka vuosittain maailmassamme menee asevarusteluun, voisi mielestäni käyttää vähän viisaamminkin.

Voisimme auttaa esimerkiksi NYT ja koronan jälkeisellä ajalla ihmisiä pääsemään hyvän perustetveydenhuollon piiriin lompakkoon ja asuinpaikkaan katsomatta sekä tukea taiteilijoita, freelancereitä ja yksityisyrittäjiä eri puolilla maailmaa saamaan toimeentulonsa. 

Ihan siis vaan idiksenä heitän...saattaishan siinä tietty tulla maailman rauhakin kylkiäisenä samalla vedolla.