Tämä kirjoitukseni on näkövammaisuudesta. Lempiaiheestani. Eikä vähiten siksi, että kaksi elämääni merkityksellisimmin vaikuttanuttta - kertakaikkisen rohkeaa ja rakastettavaa- ihmistä olivat täyssokkoja.
Isäni ja äitini.
Näkövammaisuus tuli jälleen osaksi elämääni nyt kun aloitin työt täällä Lontoossa 10v. sokean pojan erityisavustajana. Koulu, jossa työskentelen on ihan tavallinen State's School, mutta erityisopetuksensa osalta se on keskittynyt näkövammaisten oppilaiden opettamiseen. Seuraavalla kerralla avaan teille enemmän työtäni (en malta odottaa, että pääsen siitäkin kirjoittamaan), mutta nyt haluan muistella ja maistella, tunnustella ja taputella sitä todellisuutta missä silmillä näkemisen kykyä ei ole. Ja sehän on kaikkea muuta kuin pimeyttä!
Monet ovat sanoneet, että uusi työni on kuin minulle tehty, sillä perhetaustastani johtuen osaan luontevasti toimia näkövammaisten kanssa, sokkojen maailmassa. No, tavallaan kyllä, mutta se sokkojen maailma on ihan tämä sama maailma missä me kaikki elämme. Toteamuksessa on jotakin samanlaista lievää absurdiutta kun jos työskentelisin näkevän oppilaan kanssa ja joku sanoisi, että työhän on kun nakutettu minulle koska osaan toimia niin hyvin näkevien ihmisten kanssa. Haha.
Ymmärrän kyllä täysin mitä kommenteilla tarkoitetaan. Olen saanut tuntea elämässäni ihmisiä, joilta puuttuu yksi aisti ja siksi näkövammaisuus on minulle jotain entuudestaan tuttua. Tämän kokemuksen myötä en kuitenkaan ole saanut mitään supervoimia tai ihmeellisiä taitoja, olen vain saanut nähdä, että sokeat ihmiset ovat aivan tavallisia, samanlaisia ihmisiä siinä missä me näkevätkin. Vain se yksi aisti millä maailmaa voi hahmottaa on puutteellinen tai puuttuu heiltä kokonaan.
Jokainen näkövammainen on ihan oma persoonansa niin kuin jokainen näkeväkin. Joidenkin kanssa tulee paremmin juttuun ja toisten kanssa kemiat eivät aina välttämättä niin kohtaa. Joku on itsenäisempi ja toinen tarvitsee enemmän apua. Joku on juoppo ja toinen on absolutisti. Joku on lahjakas kuvataiteellisesti ja toinen taas urheilussa. Jotakuta on helppo lähestyä ja toisen kiertää kauempaa. Ei siinä mitään sen kummempaa.
Yksi asia mikä särähti korvaani jo pienenä tyttönä, oli "kompensaatiopuhe". Usein kuulin jonkun toteavan vaikka isästäni, että "Hän on sokea, mutta aivan virtuoosi musiikillisesti", "Hän ei näe, mutta soittaa kuulkaa viittä soitinta mennen tullen ja hänellä on absoluuttinen sävelkorva", "Hän on näkövammainen, mutta osaa kuutta kieltä ja VR:n juna-aikataulut ulkoa".... Tai äidistäni, että " Hän ei näe, mutta laittaa kaiken ruuan itse ja leipoo", "Hän on sokea, mutta hoitaa silti kodin ja lapset itse", "Hän on näkövammainen, mutta niin positiivinen ja valoisa ihminen".
Mikä helvetin MUTTA? Ihan kuin sen jälkeinen virke vasta antaisi oikeutuksen sille ihmiselle olla olemassa ja olla mitä on?
Mitä jos onkin vammainen ja täysin lahjaton ja vielä vittumainen luonteeltaankin?
Miksi vammaa tarvitsee kompensoida jollakin tavalla? Eikö se pelkkä fakta riitä? Eikö ihminen itsessään riitä? Voisiko mutta -sanan korvata ja -sanalla?
Paljon melua tyhjästä
Minulta on monta kertaa elämäni aikana kysytty, että minkälaista oli kasvaa näkövammaisten vanhempien lapsena? Ja aina (vielä edelleenkin) joudun jotenkin oikein ponnistelemaan miettiessäni, että miten se oma elämäni lapsena oikein poikkesi muiden elämästä? Välillä on myös vaikea erottaa mitkä asiat johtuivat vanhempieni persoonasta, kasvatusperiaatteista tai mitkä heidän vammastaan?Äitini piti hyvin tarkkaan huolen siitä, että vanhempieni näkövammaisuus ei millään muotoa "rasittaisi" meitä lapsia. Toisaalta hän myös halusi olla mahdollisimman itsenäinen. Meillä kävi kodinhoitajia, aikakausilehtien lukijoita ja lähikauppiaan kanssa oli sovittu, että ruokaostokset tilataan puhelimitse ja kuljetetaan kotiimme. Meillä oli kaikki mahdolliset näkövammaisten apuvälineet puhuvasta vaa'asta puhuvaan laskukoneeseen ja myöhemmin tietokoneeseen. Äänikirjoja, pistekirjoituskoneita, -kirjoja, -kelloja, -rubiikinkuutioita ja pelikortteja...you name it!
Tietenkin olimme vanhempiemme silminä tarpeen vaatiessa. Luimme mustavalkopostit, junien lähtölaiturit valotaululta tai ostoksilla ollessamme kerroimme minkä värinen mikäkin vaate on. Luimme vanhemmillemme käyttöohjeita tai tuoteselostuksia, kuvailimme ympäristöjä, joissa kuljimme tai tarkistimme kinkkumittarin lukeman jouluaattona. Tavallisia asioita, joita teimme ihan luonnostamme.
Äitini oli himoneuloja ja hänen lankakeränsä olivat merkattu pistekirjoituksella. Meillä oli aina opaskoira, joka vei isäni hoitamaan pankki-, vero- tai apteekkiasioita. Koira, joka oli niin kiinteä ja rakas osa perhettämme, että vieläkin saatan unissani tapailla heitä tai tirauttaa pienet itkut ikävöidessäni heitä (kaikkia kolmea) ja heidän jaloa, palvelualtista ja ilontäyteistä olemuslaatuaan.
Elin ihan samanlaista vapaan lähiölapsen elämää kuin muutkin kaverini 70-90 -luvuilla: suurin osa vapaa-ajasta vietettiin ulkona pihalla leikkien ja pelaten, metsässä seikkaillen tai pulkkamäessä riehuen. Ainoa ero oli, että illalla kotiin tullessani en saattanut ulkoa katsoessani tietää onko meillä ketään kotona, jos kotona ei ollut valoja päällä. Vanhempani kun pystyivät hoitamaan kaikki arkiaskareensa pilkkopimeydessä. Perhearkemme oli aika tavallista, vaikka välillä olikin ihan pimeetä touhua.Kommelluksia, komiikkaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita tosin saattoi kuulua normipäivääni enemmän kuin muilla.
Missä ikinä perheemme kulkikaan, meidät kyllä huomattiin. Ja se oli välillä vähän kiusallista. "Kiljusen herrasväki -meininkiä". Sokeat vanhemmat valkoiset kepit heiluen, kolme lasta ja opaskoira (joskus myös kani ja marsu) käsipuolissa roikkuen. Opin aika hyvin lukemaan toisten ihmisten katseita. Sisälsivätkö ne ihmettelyä, uteliaisuutta, kriittisyyttä, sääliä, kauhua, tympeää tuijotusta, myötätuntoista avuntarjontaa, tavallista toisen ihmisen kohtaamisen energiaa vaiko tekopyhää itseään kohottavaa "ystävällisyyttä". Varmaa on se, että kun meidän poppoo oli liikkeellä, niin katseet kiersivät!
Erilaisuus herättää huomiota, ja varsinkin Suomessa, joka on hyvin homogeeninen kollektiivi. Ymmärrän kyllä sen, että voi olla jopa pelottavaa kohdata ihminen jolla on mahdollisesti eriväriset tai -kokoiset silmät tai toinen sojottaa itään, toinen länteen tai molemmat pyörivät ympäri kuin hedelmäpelissä. Voi olla ahdistavaa ettei saa toiseen ihmiseen katsekontaktia. Voi tulla helposti sellainen olo, että ihmisellä ei hissi kulje vintille asti, koska hän näyttää niin oudolta. Se on kuitenkin vain pintaa. Mutta se voi hämätä ja synnyttää ennakkoluuloja. Enkä minäkään ole niistä vapaa vaikka kuinka olisin saanut nähdä erilaisuutta elämäni aikana.
Katse
Joku aika sitten käteeni osui artikkeli äidin ja vauvan katseen kohtaamisen tärkeydestä. Siitä, että lapsen identiteetti muotoutuu äidin katseen alla, katseiden kohtaamisten kautta. Että lapsi alkaa nähdä itseään sen katseen sävyn myötä mikä äidillä on (rakastava, välinpitämätön, tuomitseva, torjuva jne.)Olin vielä jossain ruokakaupassa naistenlehtien osastolla kun jähmetyin paikalleni sitä lukemaan. Tuli yhtäkkiä sellainen kauhea olo, että mikä minussa nyt on jäänyt kehittymättä tai olenko aivan täysin maanantaikappale ihmisenä, sillä minun ja äitini katseet eivät ole koskaan kohdanneet? Tässäkö nyt on selitys "valuvikaani", siihen etten koe olevani ihan normipirkko vaan välillä ihan fuckedup elämässäni?
Muistan elävästi äitini rakkaudelliset, toruvat, lempeät tai loukkaantuneet "katseet" selässäni tai joka solussani, tilanteista riippuen, vaikka ne eivät välittyneetkään hänen silmistään. Katsetta tai katsomisen kykyä tärkeämpi on todellakin se katsojan mielentila. Tunteen laatu. Se välittyy vaikka olisi kuurosokea ja mykkä ja makaisi neliraajahalvaantuneena sängyssään.
Tietysti olen pohtinut elämääni, lapsuuttani, vanhempiani ja sitä maaperää missä olen saanut kasvaa. Jokaisella meillä on omat haavamme, torjutuksitulemisen kokemuksemme ja näkymättömyytemme. Omat sokeat pisteemme ja kohtaamattomat katseemme. KAIKILLA MEILLÄ ON oma reppumme kannettavana ja pengottavana, oli vanhemmat sitten näkeviä tai sokkoja, rikkaita tai rakkaita, köyhiä tai varkaita.
Ikäkaudesta riippuen suhteeni vanhempiini on vaihdellut. Pikkutyttönä en oikeastaan edes ajatellut vanhempieni olevan mitenkään poikkeavia. Sitä vaan otti luonnostaan sen, että meidän vanhemmat ovat tällaisia, parhaan ystäväni vanhemmat ovat tuollaisia ja toisen hyvän ystäväni vanhemmat taas ovat sellaisia. Ei siinä ollut mitään erilaisuus-tavallisuus tai vammaisuus-normalius -aspektia olemassa.
Ala-asteella muistan pari kertaa joutuneeni jonkun tasoisen kiusaamisen tai nälvimisen kohteeksi parin "pahiksen" toimesta kun he esittivät minulle jotenkin inhottavia kysymyksiä ja ilkeitä kommentteja vanhempieni näkövammaisuuteen liittyen. Tunnen vieläkin nahoissani sen ivallisen naurun kun he revittelivät edessäni vuoronperään miten vanhempani missäkin tilanteessa todennäköisesti toimisivat. Se ei totisesti tuntunut hyvältä. Se loukkasi. Ja syvältä.
Teininä häpesin sitä, että vanhempani olivat sokeita, enkä halunnut ollenkaan näyttäytyä julkisesti heidän seurassaan jos mahdollista (riparikirkko oli pahin kun olin saanut uusia ystäviä, jotka eivät vielä tunteneet vanhempiani). Ja auta armias jos olin ihastunut johonkin poikaan, niin en kuollaksenikaan olisi halunnut hänen näkevän vammaisia vanhempiani. Nyt ihan naurattaa koko juttu. Ja itseasiassa jopa vähän hävettää se, että silloin niin häpesin.
Olen ollut siinä mielessä erittäin onnekas, että minulla on useampi hyvä ystävä, jotka olen tuntenut lähes läpi koko elämäni. Heille vanhempani olivat pikkutytöstä lähtien tuttuja ja tavallisia ja perheemme kuin toinen koti. Myös teininä ja aikuisuuden kynnyksellä hengailimme kaikkein mieluiten meillä, ehkä siksi, että vanhempani olivat aika rentoja ja huumorintajuisia, eikä koskaan tullut sellainen olo, että olisi tullut kyylätyksi (henkisesti tai fyysisesti).
Nuorena aikuisena taas kun asuin Saksassa, oli aina aika kiva tuoda joku uusi tuttavuus äitille kylään (isäni kuoli kun olin 15 v.), sillä pidin äitiäni aika coolina ja erityislaatuisena ihmisenä, jonka seurassa kaikki viihtyivät. Hän oli ihminen, josta vaan ei voinut olla pitämättä.
Perisynti
Sitten tuli tietysti sekin vaihe kun penkoilin omaa lapsuuttani, availin menneisyyden kaappejani ja tunnelukkojani ja ajattelin vanhempieni -jos nyt ei ihan"traumatisoineen"- niin ainakin jättäneet minut vaille ja vajaaksi monin eri tavoin. Ajattelin jääneeni vaille sitä taikka tätä koska vanhempani olivat mitä olivat.Oivalsin kyllä aika pian myös vanhempieni jääneen vaille sitä taikka tätä, koska heidän vanhempansa olivat jääneet vaille sitä taikka tätä... Näin kuinka tietyt käsittelemättömät asiat (vaikka alemmuudentunne tai häpeä tai marttyyriuus tai tunteiden kohtaaminen/kohtaamattomuus) periytyvät sukupolvelta toiselle, ilmentyen aina vaan uudestaan ja uudestaan uusissa vaatteissa eri yksilöissä ja sukupolvissa.
Same same but different.
Kaikki me olemme tavalla tai toisella edeltäjiemme uhreja. Kaikki olemme jääneet vajaaksi jostain jollakin tavalla. Kannamme omien vanhempiemme tai perhe- ja sukuhistoriamme "syntejä" siihen saakka kunnes rohkaistumme tutkailemaan niitä, otamme vastuun itsestämme ja elämästämme ja onnellisuudestamme. Hyväksymme sen mitä on ollut ja mitä on nyt. Asetumme toisen asemaan jotta ymmärrys voi meidät vapahtaa. Ja opettelemme ulos perityistä ajatus-ja toimintamalleistamme.
Anteeksianto ja myötätunto toimivat tässä väkevänä rakkauden polttoaineena. Alamme pikkuhiljaa nähdä itsemme, elämämme ja mahdollisuutemme toisessa valossa.
Kerran kun pääsin lihassani kiinni vahvaan hylätyksitulemisen kokemukseen lapsuudessani, jouduin melkein samantien myös hilittömän kiukun riivaamaksi. Tunsin raivoa äitiäni kohtaan, joka ei ollut pystynyt estämään erästä välikohtausta tapahtumasta. Välikohtausta, jonka johdosta tunsin suunnatonta turvattomuutta ja hylätyksi tulemisen tunteita. Olin vihainen ja raivoissani. Tunsin että minusta ei oltu pidetty huolta. Minua ei oltu suojeltu.
Jonkin aikaa raivottuani välähti verkkokalvoillani yhtäkkiä eräs vanha mustavalkokuva äidistäni pikkutyttönä. Kuvassa hän on ehkä neljän-viiden vanha, talvisessa maisemassa poplaritakki päällä, karvahattu päässä ja järkyttävän liikuttavat pullonpohjasilmälasit silmillään. Hän työntää nukkelaumaa potkukelkassaan... Ja sillä hetkellä jokin liikahti sydänalassani ja aloin vain itkeä. Tunsin niin suurta myötätuntoa äitiäni kohtaan, että se raivo katosi sille tielleen.
Tiehän on tietty pitkä ja kivinen ja loputon (välillä myös hauska, vapauttava ja jännittävä), mutta muuta mahdollisuutta ei ole kuin katkaista napanuora ja kasvaa omaksi itsekseen. Aikuiseksi.
Vasta sitten voi lauleskella Kummelien biisiä "My mother was a martyr...my father was a martyr...my brother was a martyr... -but I chose the other way".
Tietä tallustellessaan on silti hyvä pitää fokus kulloisessakin maisemassa ja hetkessä. Ettei taivaltaessaan katse valu liian usein vanhoihin kengänkärkiin. Muuten voi käydä niin, että loppumetrin häämöttäessä tajuaa missanneensa suurimman osan matkastaan.
Vasta pitkälti yli kaksikymppisenä aloin nähdä äitini sinä ihmisenä mikä hän oli. Kokonaisena ihmisenä.
Hän oli aivan omaa luokkaansa ja tavallinen kuin mikä.
Käsittämättömän rohkea ja silti niin pelokas.
Kirkkaan heleä ja valoisa henki, joskin myös omien haasteidensa sumentama.
Hän oli vaillinainen ja täydellinen.
Hento ja herkkä, mutta äärimmäisen lujaa tekoa.
Sivistynyt ja älykäs kuin mikä, ja välillä niiin tyhmä.
Lämmin ja pehmeä, ajoittain viileä ja välinpitämätönkin.
Hersyvän hauska ja melankolinen.
Kaikki me olemme niin paljon ja kaikkea. Olemme omalla tavallamme vaillinaisia ja teemme virheitä. Omassa inhimillisyydessämme olemme samaan aikaan keskeneräisiä, silti täydellisiä ja rakastettavia.
Olen saanut elävässä elämässäni nähdä ja kokea kuinka ihminen voi elää täysin onnellista ja täysipainoista elämää vaikka yksi aisti puuttuisikin. Voin silti heti suorilta todeta etten olisi koskaan pystynyt tai tule koskaan pystymään siihen mihin omat vanhempani pystyivät. Vanhempiini verrattuna minä olen tämmöinen hemmoteltu kermaperse, joka makoilee täällä Lontoossa luxuskämpän sohvalla ja tuskailee sitä, että sipsipussin sisälle on tungettu 6 pientä pussia.
Ajattelen heitä suurella lämmöllä ja kunnioituksella tänä päivänä.
Valoa pimeään
Myöhemmällä iällä äitini työskenteli Näkövammaisten Keskusliitossa alueohjaajana ja auttoi vastasokeutuneita ihmisiä pääsemään takaisin kiinni arjen rutiineihin näkökyvyn menettämisen jälkeen. Muistan kuinka hän kerran totesi, että työssä vaikeinta ei suinkaan ole opettaa ihminen pesemään pyykkinsä, paistamaan kalapuikkonsa tai silittämään kauluspaitansa, vaan saada valettua uskoa, toivoa ja valoa mieleen, joka on täysin masentunut siitä, että näkökyky on mennyt. Niin kuin koko elämä olisi tullut tien päähän.Se oli mielestäni viisas huomio.
Ei tarvitse edes menettää näköään kun ihan pienikin vastoinkäyminen saattaa laittaa ihmisen mielen takertumaan siihen vallitsevaan kurjuuteen niin syvästi että kieltäytyy näkemästä mitään hyvää tai valoisaa missään tai kenessäkään. Se on hyvin inhimillistä ja ymmärrettävää (ja varmaan myös kuuluu prosessiin) että menetyksen jälkeen tulee väistämättäkin luopumisen suru ja masennus. Ja siellä pimeydessä on varmasti saatava jonkun aikaa rauhassa itää kunnes tulee halu ja tahto takaisin valoon.
Tosin on myös äärimmäisen tärkeää, että "itävän ihmisen" luona ja ympärillä käy "valon lähettiläitä" kertomassa siitä, että on olemassa elämää (täysipainoista ja erilailla rikasta) menetyksen jälkeenkin.
Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää
Äitini muiston kunniaksi (ja hänen kauhukseen) haluan tähän loppuun vielä jakaa yhden legendaarisimmista ja hauskimmista kommelluksista, joka näkövammaisuuden armosta pääsi kerran tapahtumaan.
Katsahdin häntä.
Hetkinen!
Katsoin tarkemmin.
Tuijotin.
Zoomasin niin että silmämunani olivat tippua kuopistaan ja tökkäsin vieresssä istuvaa siskoani katsomaan myös.
Pian me kaikki kolme katsoimme äitiämme ja toisiamme ja nauroimme kuollaksemme.
Äitini tietysti vaivaantui kun ei tiennyt mille me nauroimme. Hän kyllä nappasi samantien sen, että nyt me emme kyllä nauraneet telkkariohjelmalle, vaan hänelle.
Se taisi olla siskoni, joka sitten vihdoin sai kerättyä itsensä kokoon ja kehotti äitiä istumaan alas ja kertomaan missä hän oli sinä iltana ollut.
Äitini kertoi olleensa eräässä tilaisuudessa kertomassa ihmisille näkövammaisuuden eri aspekteista.
Naurua. Naurua. Hillitöntä naurua.
- Oliko paikalla vain näkövammaisia vai myös näkeviä? kysyi siskoni.
- Suurin osa näkeviä. Kristillisen yhdistyksen toimihenkilöitä. Vastasi äitini.
Naurua. Ulvontaa. Hysteeristä kikatusta.
Olin oikeasti pissiä housuuni enkä tiennyt mitenpäin kieriä sohvalla nauruni kanssa.
Äiti alkoi ärsyyntyä. Hän halusi tietää mikä nyt oli niin kertakaikkisen hauskaa siinä, että hän oli ollut kyseisessä tapahtumassa.
Sain koottua itseni hetkellisesti ja sanoin äidilleni, että "No, ei muuta hauskaa kuin että sulla on Laren (veljeni) paita päällä ja siinä lukee kissankokoisin kirjaimin KOSKENKORVAVIINA."
Ja voitte vain kuvitella sen häpeän ja järkytyksen määrän mitä niinkin kunnollinen ja tunnollinen äitini (hän ei juonut ollenkaan alkoholia) sillä hetkellä tunsi. O-M-G.
Tämän episodin jälkeen kyllä käytettiin meidän silmiämme tiuhaan että puhdas pyykki päätyi narulta takaisin asianomaisten oikeille hyllyille. ( ;
"Valot päälle! " - sano meidän mutsi kun näkö lähti.
sponsored by REAL LIFE & REAL FUN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti