Miss M salaisena vakoojana brittikoulussa

"It's Friday! Yay! Lovely to see you all!" ...Aloittaa koulumme yltiöpositiivinen ja tyylikäs rehtorismies joka perjantaiaamuisen staff-breakfast -miitingin.

Kyseessä on rennonpuoleinen infopläjäys juuri nyt ajankohtaisista koulua koskevista asioista. Istun opettajainhuoneessa nojatuolissa erityisopettajan vieressä ja popsin muina naisina poskeeni tarjolla olevia rasvamakkaroita, munakokkelia, papumössöä ja paahtoleipää. Papumössöä tosin en aio vastaisuudessa enää lautaselleni lapioida. Liian eksoottista. Eikä brittikeittiön kliseet aamuun jää, sillä joka perjantai lapset saavat lounaaksi fish n chips (kouluruokalaversion).

Hmm...rasva rauhoittaa...sanotaan....

Olen nyt ollut kuukauden päivät soluttautuneena tämän brittiläisen kasvukehdon ytimeen ja varsinaista operaatiotani edelsi useamman kuukauden sisäänajojakso lontoolaiseen elämänmenoon ja meininkiin. Uskottavassa arkeen ujuttautumisessa tärkeää on osata maan eettinen koodisto, työpukeutuminen ja puhetavat, ettei heti alkuunsa paljastu koulutus- ja kasvatusalan tupla-agentiksi.

HAVAINTOJA:

Opettajainhuone on avara ja valoisa ja istumapaikkoja pöytineen löytyy ainakin kahdellekymmenelle ihmiselle. Tila on yhdistetty keittiö-olohuone. Edelliseen vakoilukohteeseeni (Suomen Porissa) verrattuna tila on todellakin taukotila. Täällä ei näy työpisteitä, tietokoneita, ei seinienmittaisia kirjahyllyjä pursuilevine opetusmateriaaleineen eivätkä seinäpinnat ole ympätty täyteen kaikenmaailman OAJ:n infolippuja tai jälki-istuntolappuja vuodelta nakki. Tila on seesteinen ja siisti.

KOHTEEN SIJAINTI:

Primary School (reilu neljänsadan oppilaan yhtenäiskoulu) n. 5 km luoteeseen Piccadilly Circuksen metroasemalta Lontoossa.

Tiedustelutoimintani kohde on tavallinen valtion koulu, johon tullaan koulupiirin mukaan. Primary school aloitetaan täällä viisivuotiaana ja yhtenäiskoulussa ollaan kuudenteen luokkaan asti ennen siirtymistä secondary schooliin. Tehtävänkuvani on toimia apuopettajana ja avustajana 10-vuotiaalle viidesluokkalaiselle näkövammaiselle pojalle.

SALAKUUNTELU:

Opekokouksen aiheet ovat viime viikkoina koskeneet valtakunnallisia kokeita "sats", joiden parissa koulumme vanhimmat (kuudesluokkalaiset) parhaillaan painiskelevat. Sen lisäksi on puhuttu Ramadanin tuomista erityisjärjestelyistä kuten esim. vanhempien oppilaiden liikuntatunneilta vapauttamisesta paastoviikkojen aikana. Suurin osa oppilasaineksesta on muslimeja ja tulee (tai vanhemmat ovat kotoisin) Lähi-idästä tai Pohjois-Afrikasta. Meidän luokassa on oppilaita 25 ja kahdestatoista eri maasta mm. Egyptistä, Marokosta, Libanonista, Iranista, Syyriasta, Turkista, Portugalista, Puolasta, Espanjasta... Meitä opettajia/avustajiakin on Tanskasta, Hollannista, Australiasta, Italiasta, Intiasta...

NÄPPITUNTUMAA:

Koulu vaikuttaa olevan mielettömän rikas ja kirjava kasvualusta ja toimintaympäristö. Erilaisuus ja sen hyväksyminen tuntuu olevan luonnollista ja itsestään selvää kaikille koko ajan, sillä oppilaat ovat jo syntymästään lähtien tottuneet näkemään ja toimimaan monenkirjavien ihmisten kanssa. Suomen kouluissa ajoittain tarvittavat "suvaitsevaisuusluennot" tuntuisivat tässä ympäristössä täysin absurdeilta. -Ainakin mitä tulee ihmisten ulkonäköön, uskontoon tai etniseen taustaan.

Ulkonäkö on muutenkin aivan toissijainen asia ainakin vaatetuksen suhteen, sillä oppilaiden tasa-arvoista ulkoista olemusta puoltaa yhtenäinen koulupuku. Ketään ei siis pilkata siitä, että hänellä ei ole nyt muodissa olevaa merkkipaitaa päällään tai tiettyjä lenkkareita jalassaan. Kaikilla on samat vermeet. Myös minun on pukeuduttava siististi ja muodollisesti töihin, ettei liian epämuodollinen olemukseni herättäisi liikoja epäilyjä...

Lapsista myös näkyy selvästi se, että he tulevat ehjistä vahvoista perhe- ja sukutaustoista, missä aikuiset määrää ja lapset häärää. Vanhempia ja opettajia kunnioitetaan.

PEITENIMI:

Jos on oppilaiden nimet välillä haasteellisia minulle, niin niin on myös minun etu- ja sukunimeni heille. Sen tähden lapset ja kollegat kutsuvat minua miss M:ksi. Neiti Ämmä, hahahaa! Täällä kun opettajia kutsutaan miss ja mister se ja se. Aluksi se tuntui kamalan viralliselta ja etäiseltä, mutta kai siihen pikkuhiljaa tottuu.

PEITETARINA JA TEHTÄVÄNKUVA:

Harvat oppilaat tai kollegat tietävät, että olen suomalaisen erinomaisen opettajakoulutuksen saanut ihminen, jolla on usean vuoden työkokemus takana kieltenopettajana ja myös ryhmänvetäjänä teatterihommissa. Siksi joudun välillä pureman huultani etten avaa suutani ja ota "tilannetta haltuuni" ja rupea jakamaan tietojani, taitojani ja näkemyksiäni, -ainakaan heti suorilta. Olen ujuttautunut taloon apuopettajan ja avustajan roolissa, joten täytyy nöyrtyä hiukan ja mennä matalammalla statuksella. Tarkkailla, tutkailla, havainnoida ja tehdä mitä pyydetään. Ammentaa omasta osaamisestani hiljaa ja toimia tilanteen ja tarpeen vaatimalla tavalla. Ja se, ettei tarvitsekaan päällepäsmäröidä tai olla luokkahuoneessa pomon roolissa, kaikki langat käsissä, tuntuu ihanan vapauttavalta! Työn rentous ja mielekkyys tulee nyt siitä, että kymmenien oppilaiden sijaan, olen vastuussa vain yhden oppilaan opettamisesta/oppimisesta.

Työ on stressivapaata. Ilmestyn paikalle ja sovellan hetkessä parhaani mukaan toisten laatimia tuntisuunnitelmia. Kaikki se opettajantyöhön kuuluva tuntien suunnittelu, valmistelu, kokeiden laatiminen, korjaaminen, arviointi, kurinpito, opettajakokoukset, vanhempainillat ja viestittely eri suuntiin (sekä täällä vielä paljon työllistävä raportointi ja dokumentointi) on poissa. Tottakai osallistun oppituntien valmisteluun ja järjestelyyn, mutta päävastuu on luokan- ja erityisopettajan harteilla. Autan myös juoksevien asioiden hoitamisessa (leikkaa-liimaa-printaa-kopsaa) ja oikoluen mustavalko materiaaleja, jotka sitten käännän pistekirjoitukselle ja tulostan ulos.

Noin puolet päivästä olen pojan (sanotaan vaikka Henryn) kanssa luokassa muiden oppilaiden muassa ja autan häntä luokanopettajan toteuttaman opetuksen seuraamisessa/tehtävissä. Sanallistan hänelle kaiken mitä taululle tai screenille ilmestyy ja käytän erilaisia havainnollistavia apuvälineitä (pistekirjoitusta, kohoviivoittimia, -kuvia, -karttoja jne.) ymmärtämisen ja oppimisen tukena.

Osan ajasta opetan Henryä toisessa tilassa, erityisopettajan huoneessa, missä on puhuva tietokone, pistekirjoituskone, äänikirjojen kuunteluvehkeet, puhuva laskin ja kaikkea muuta mahdollista apuvälinettä, -manuaalista ja teknistä. Voi olla vaikka, että hän lukee pisteillä minulle ääneen jotain maantiedon aluetta (minulla on sama teksti edessä mustavalkoinena). Sen jälkeen tutkailemme yhdessä kohokuvioidulta karttapallolta maailman meriä ja mantereita. Sitten hän vastaa aiheesta esittämiini kysymyksiin joko suullisesti tai kiteyttää lukemansa tekstin/asian kirjallisesti pistekirjoituskoneella tai tietokoneella.

Jumppatunneilla (jotka muuten pidetään koulun katolla!) joku luokkatovereista on aina Henryn kanssa "yksi pelaaja" eli eri leikeissä ja tehtävissä parivaljakko juoksee karkuun tai yrittää ottaa palloa tms.yhdessä kiinni. Jos hän ei voi osallistua johonkin toimintaan mukaan, niin me pelaamme Henryn kanssa jalka- tai käsipalloa pallolla, jonka sisällä on kilisevä kulkunen tai juoksentelemme "piha-aluetta" ympäri käsikädessä ( ;

MISSIO:

Kaiken opettamiseni ja avustamiseni taustalla on ajatus Henryn itsenäisyyden tukemisesta. Saada hänet toimimaan ja opiskelemaan mahdollisimman hyvin ilman ulkopuolista apua. Niin, että hän pärjäisi jatko-opinnoissaan mahdollisimman omillaan. Operaation tarkoituksena siis on tehdä itseni tarpeettomaksi.

OPERAATION KESTO: Ainakin tämän akateemisen vuoden loppuun (heinäkuun loppu), joskin hyvin todennäköisesti vielä koko ensi lukuvuoden kesään 2020 saakka.

Lehtileikekuva koulumme tanskalaisesta
erkkaopesta entisten oppilaiden kanssa.

PROFIILI

Henry on ihan mahtava tapaus. Fiksu, hauska, sydäntä liikuttava, itsenäinen... Tulimme juttuun samantein. Useamman kerran päivässä hän saa minut nauramaan, liikuttumaan ja myös raivon valtaan. Hän on niin täyttä totta ja täysillä mitä on. Olemme hyvä tiimi. Hän on erittäin lahjakas matemaattisesti ja velho tietokoneiden kanssa (minä en). Hän taas ei niinkään pidä kirjoittamisesta, taiteista tai espanjan kielestä (minun vahvuuteni), joten oman intohimoni voimin pystyn inspiroimaan häntäkin innostumaan. Ja olisittepa saaneet viime viikolla olla kärpäsenä katossa kuuntelemassa kuinka hän esitti luokan edessä itsekirjoittamansa runon ääniefekteineen kaikkineen! Itseluottamusta häneltä ei puutu. Hän on kertakaikkisen valloittava persoona. Ja itsepäinen kuin mikä.

Hän osaa Lontoon metro- ja junaliikenneyhteydet ulkoa. Unbelievable! Hän aina kyselee minulta, että mitä aion tehdä illalla tai viikonloppuna, että olenko menossa jonnekin. (Häntä tosin ei juurikaan kiinnosta se mitä olen tekemässä tai kenen kanssa, mutta se mitä kulkuneuvoja tulen käyttämään, se kiinnostaa!) Sitten kerron minne olen menossa ja hän aivan täpinöissään kertoo minulle yksityiskohtaisesti miltä metroasemalta minun tulee lähteä, missä vaihtaa bussiin tai junaan tai toiseen metroon. Ja nauttii suunnattomasti kun saa auttaa minua suunnittelemaan menoni ja kulkuvälineeni etukäteen. Hän on pikku kävelevä reittioppaani! Viime viikonloppuna kun minulla oli vieraita Suomesta kylässä, niin hän ei ollut pysyä housuissaan suunnitellessaan meille Lontoo -kierrosta. Se tietysti sisälsi lukemattomia eri kulkuneuvoja ja -reittejä (nähtävyyksistä viis). Lopuksi hän vielä totesi, että sunnuntaina jos meillä ei ole muuta tekemistä, niin voisimme vaan ajella junilla ja metroilla edes takaisin ja kuunnella junien kuulutuksia. Hänen mielestään se olisi parasta mitä Lontoossa voi kokea! Oh man, how cooool is that!

TOP SECRET - ONLY FOR YOUR EYES:

Henry on saanut olla samassa koulussa jo eskarista lähtien ja tuntee koulurakennuksen kuin omat taskunsa. Ekalla viikolla kun olin suht koht pihalla kaikesta vielä, niin hänhän veti tätä blondia kuin pässiä narusta ja keksi aina uuden reitin ruokalaan tai ala-aulaan. Päädyimme milloin minnekin välinevarastoon tai kopiointihuoneeseen, -eikä sen tähden, että hän ei nähnyt ja oli eksyksissä, vaan silkasta vedättämisen ilosta ja uteliaisuudesta. Hän otti kaiken irti siitä kun minä en vielä tuntenut koulurakennusta ja osannut siellä kulkea. Mikä velmu!

Vietimme myös useamman oppitunnin erityisopettajan huoneessa pistekirjoja lukien ja hänelle mieluisia oppiaineita harjoittaen, vaikka meidän olisi pitänyt olla luokassa muiden kanssa opiskelemassa (oikeinkirjoitusta tai muuta hänen mielestään tylsää ainetta). Alussa kaikki oli vähän kaoottista, sillä lukujärjestykset ja niissä olevat poikkeukset loivat epätietoisuutta ja sählinkiä minulle siitä millä tunneilla olemme luokassa ja milloin opetan häntä toisessa tilassa. Henry taas oli niin vakuuttava tiedossaan, että uskoin häntä kun hän sanoi mitä ja missä milläkin tunnilla ollaan. Erkkaope taas saattoi olla muualla enkä pystynyt asiaa heti tarkistamaan. En myöskään osannut lainkaan epäillä Henryä. Hänhän on niin vilpitön ja avoin kaveri. Kyllä. Vilpitön ja avoin kymmenen vuotias poika! Haha!

MUITA MERKINTÖJÄ:

Huomionarvoista täällä on oppimisen akateemisuus. Tyypit ovat suomalaisen systeemin mukaisesti kolmasluokkalaisia ja opiskelevat äikän tunneilla mm. figuratiivisen kielen käyttöä (metaforat, idiomit jne.), virallisen (valitus)kirjeen laatimista ja tiivistelmien tekoa luetusta "tieteellisestä" tekstistä. Oppiaineista matematiikka ja äidinkieli ovat hyvin korostuneina. Sen lisäksi heillä on liikuntaa, espanjaa, science (kemia-fysiikka aiheista) sekä topic (mantsa, bilsa, uskonto, tai PSHCE = personal-social-healthcare- education viikottain vaihdellen). Steinerpedagogiikan puolestapuhujana tosin se on mielestäni vähän surullista, että taideaineita tai käsillä tekemistä ei juurikaan ole, paitsi ehkä oppituntien sisään upotettuna kuvan piirtämistä tms. Toisaalta urkinta-aikani on kestänyt vasta muutaman viikon, joten voi olla että en vielä ole ihan päässyt jyvälle kokonaisuudesta. Kouluvuosi kun on jakautunut useampaan lukukauteen (term) ja joka lukukaudelle voi olla omat oppisisältönsä ja -tavoitteensa.

Koulupäivät ovat pidempiä kuin Suomessa 9 am - 3.30 pm, mutta läksyjä saadaan huomattavasti vähemmän jos ollenkaan. Täällä ei viuhu punakynä, vaan kaikki meidän opettajien kommentointi on tehtävä vihreällä kynällä. Kuinka armollista, hihii!

Oppikirjoja ei ole lainkaan, vaan joka oppiaineeseen on koulun logolla varustettu työvihko, johon sitten liimataan tehtävänannot ja suoritetaan tehtävät. Jokaisen oppilaan pulpetilla on whiteboard, A4 -kokoinen taulu, johon aina ensin harjoitellaan opejohtoisesti tai parin kanssa uutta matikan asiaa tai vaikka äikän oikeinkirjoitusta. Se pyyhitään sienellä puhtaaksi ja taas on uutta tilaa merkitä asioita ylös. Ekologinen vaihtoehto se ainakin on kun ei kuluta vihkopaperia. Steinertaustaisena opena oppikirjojen puuttuminen ei ollut minulle mikään shokki. Hyvin tuntuvat oppivan ja ehkä vielä paremmin keskittyvän opetukseen kun edetään opetettava asia/aihe kerrallaan eikä oppikirjan sivujen mukaan.

Henryn luokanopettaja on erittäin hyvä työssään. Hänen tunneillaan vallitsee lähes rikkumaton työrauha (mitä nyt Henry välillä mielenosoituksellisesti hakkaa pistekirjoituskonettaan niin lujaa, että koulu saa seuraavaksi erikoistua kuulovammaisten lasten opetukseen, hehe!). Espanjantunneilla taas saa tuta nahoissaan aineenopettajana olemisen kirouksen kun siitä pienestä kiltistä Miriamistakin saattaa kuoriutua aivan riivattu pikkupiru... Hohhoijjaa! Tätä mystistä lainalaisuutta pääsenkin nyt tarkastelemaan salaa. Mistä se kumpuaa, että jonkun opettajan tunneilla ollaan kuin herrantertut ja toisen tunneilla voi käyttäytyä miten huvittaa... Erittäin mielenkiintoinen näköalapaikka minulla nyt tutkia ja tarkastella tätä ilmiötä. Vuodan sitten heti julkisuuteen (aineenopekollegoilleni) tietoni jos onnistun jollain tavalla operaationi aikana valottamaan tätä mysteeriä.

Yleisesti ottaen ilmapiiri on aika huoleton ja positiivinen. Oppilaita opetetaan kannustamaan ja tsemppaamaan toisiaan oppimisessa ja antamaan positiivista palautetta. Jokaviikkoisissa päivänavauksissa (assembly), missä koko koulu kerääntyy saliin kuuntelemaan rehtorin teemapuhetta vaikka ahkeruudesta tai toisten huomioon ottamisesta, jaetaan "golden medal" yhdelle oppilaalle joka luokalta. Positiivisuuden ja kannustuksen (palkintojen) kautta edetään. Luokanopettaja myös jakaa viikon aikana "golden tickets" (keltaisia paperilippuja) niille oppilaille, jotka ovat osoittaneet erityistä ahkeruutta tai taitoa jonkun opeteltavan asian suhteen. Ja nehän ovat vähän maagisia ja hartaasti toivottuja lasten keskuudessa!


LISENCE TO LEARN

Tietysti se johtuu myös kansan luonteesta ja olemuslaadusta, mutta vaikuttaa siltä, että virheiden tekemistä ei paljoa pelätä. Oppilaat voivat vastata väärin, yrittää uudestaan, vastata taas väärin, olla ihan pihalla ja siltikin haluta osallistua koko ajan, -ja kukaan ei naura tai pilkkaa. Luokan eteen hingutaan esiintymään ja pieniä puheita voidaan pitää lennossa aiheesta jos toisestakin. Ja se välillä hämmästyttää tätä opetusmaailman vakoojaa, sillä aikaisemmissa  tarkkailuluokissani oppilaat ovat lähes järestään kammonneet esiintymisiä. Virheiden tekemisen ja naurunalaiseksi joutumisen pelko kun tuntuu lukkiuttavan yhden jos toisenkin maijan ja matin opintietä Suomessa. Ja se on hyvin valitettavaa.

Tämä paikka on myös erittäin hyvä oppimisen kohde minulle. Briteissä asiat tehdään aina vähän sinne päin, kevyesti ja huolettomasti. Ihan ok on tarpeeksi hyvä. Ei juurikaan ole suorittamismentaliteettiä. Asiat soljuvat omalla painollaan, -ja harvoin niin kuin oli suunniteltu. Silti tilanteissa luovitaan suvereenisti eikä koskaan jäädä tuleen makaamaan ja pohtimaan (syyttämään itseä tai toisia) miksi asiat menivät niin kuin menivät. Keskitytään vaan luovimaan eteenpäin ja seuraavaan tilanteeseen ja hetkeen. Asioita ei tehdä välttämättä alusta loppuun, perusteellisesti yksi asia kerrallaan oleelliseen keskittyen, vaan niitä tehdään kummallisesti pintapuolisesti päällekkäin, samaan aikaan ja joskus jopa oleellinen unohtaen. Mutta se ei haittaa! You just have to go with the flow!

Tällaiselle suomalaiselle pedantille saksanopettajalle se voi välillä olla hiukan turhauttavaa kun haluaisi niin kovasti tehdä koko ajan täydellistä pilkuntarkkaa työtä ja suunnitella ja ennakoida kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Toisaalta olen viimeisen vuoden aikana ollut aika vahvassa "ranteiden löysäämis" -projektissa, joten uskon muutoksen lähtevän ensisijaisesti sisältäpäin. Jos olisin edelleen selviytymis- ja suoriutumismoodissa, niin pelkästään olosuhteita vaihtamalla tuskin olisin päätynyt rennompaan työhön. Sisältä ulos. Niin muutos tapahtuu.

Se, että joutuu hetkessä improvisoimaan ja käyttämään luovuutta ei stressaa minua ollenkaan. Mutta se, että olen suunnitellut kaiken valmiiksi miten ja missä tahdissa on edettävä, niin sen -itseluoman tai ulkopuolelta tulevan- vaateen toteuttaminen luo ne suorituspaineet. Stressi tulee pitkälti siitä, että luotan vain itseeni ja omaan voimaani (suunnittelu, hallinta, kontrollointi), mutta kun omavoimaisuuden harha alkaa murentua ja alta paljastuu suurempi virta, jonka kyytiin uskaltaa hypätä, niin silloin taketuminen hellittää. Tekee niiiiin hyvää päästää irti ja luottaa hetkeen, vaikka lopputulos olisikin puolet siitä tasosta mihin on tottunut pingottamalla pääsemään. Ja se on silti perfecty fine!

VAARAN VYÖHYKKEELLÄ

Hyvin näkyväksi on tullut myös se tosiasia miten Suomessa inkluusion käsite toimii valepukuna säästämiselle. Kyllä, suomalaiset opettajat ovat maailman parhaan koulutuksen saaneita, kaikki maistereita, mutta se ei silti tarkoita, että me olisimme jotain supermiehiä ja -naisia. Sen turvin ei voida ajatella luokan-/aineenopettajan handlaavan yksin lähes kolmenkymmenen oppilaan kanssa, joista kymmenellä on jokin diagnoosi tai erityisemmän tuen tarve. Se on täysin mahdotonta!

Inkluusiossa on kyse siitä, että kaikenlaisen tuen tarvitsijat opiskelevat samassa luokassa eikä ns. apukouluja tai tarkkailuluokkia enää ole. Noh, sehän tietysti tarkoittaisi sitä, että sen tuen on sitten tultava sinne luokkahuoneeseen missä oppiminen tapahtuu! Eli kouluavustajien ja erityis- ja resurssiopettajien voimin. Mutta sellainen tuntuma on, että harvassa Suomen koulussa kaikki se henkilöstöresurssi on olemassa mitä tarvittaisiin parhaimman mahdollisen opetuksen takaamiseksi. Opettajat vetelevät työssään äärirajoilla ja ihmettelevät hiljaa mielessään koko inkluusio-ideaa... Pahimmassa tapauksessa tukea tarvitsevat tuetta jäävät oppilaat saattavat sabotoida koko luokan oppimista.

Täällä meitä saattaa parhaillaan olla neljä aikuista luokkahuoneessa opettajan lisäksi (minä erityisavustajana, erityisopettaja, yleinen kouluavustaja sekä erkkapedan harjoittelijaopiskelija) Siinä on apua tarjolla jokaiselle oppilaalle ja luokkatilakin antaa mahdollisuuden vaikka kokoontua pienemmän porukan kanssa takapöytiin tekemään tehtäviä avustajan kanssa hitaammassa tahdissa.

Luulen, että henkilöstöresurssien määrä on täällä suurempi, koska tarjolla on paljon matalamman palkan työvoimaa ja koska opetus tuntuu pääsääntöisesti etenevän välkympien ehdoilla, niin järjestelmässä tarvitaan apuhenkilöitä pitämään muut jotakuinkin mukana samassa veneessä.

Suomea hehkutetaan aina PISA raporttien tultua ja koulusysteemiämme tullaan ihmettelemään joka maailman kolkasta. Siinä on paljon hyvää, erinomaista, se on selvä! Mutta ihmettelen vain, että milloin se inkluusiokupla oikein puhkeaa ja tajutaan, että jotain on todella tehtävä ja pian, jotta opettajat ja oppilaat oikeasti saisivat tarvitsemansa tuen luokkahuoneisiin. Hienon termin ja ideaalin verukkeella meitä on vähän niin kuin huijattu. Teemme tupla-triplatyön lähes yksin, mutta sehän ei tietenkään näy palkassa. No, kyllä se varmaan jossain vaiheessa siellä PISA tuloksissa ehkä näkyy. Sitten voi strategiajohto ottaa tilanteen tosissaan ja myöntää keisarin uudet vaatteet. Sen sijaan, että Q suunnittelisi kouluihimme jälleen uusia digiloikkalaitteita ja teknisiä vempaimia, voisi miss Moneypenny suoltaa rahoitusta henkilöresurssien lisäämiseen! Opettajan rannekellosta ei tarvitse singota miehenkestävää siimaa. Se mitä oppilaat tarvitsevat on inhimillinen läsnäolo ja oppimiseen tarvittava tuki. No shit Sherlock!

Jälkihuomautus: vaikka strategiajohto arvostaakin PISA -tutkimusten tuloksia, niin on hyvä pitää mielessä mitä niillä mitataan (oppilaan kognitiivisia ja akateemisia taitoja). Tärkeitä taitoja toki, mutta itse pidän ihmisyyden ja elämän kannalta tärkeämpinä taitoina mm. tietoisuustaitoja, itsetuntemusta, tunnetaitoja, luovuutta ja sovelluskykyä, kykyä empatiaan, yhteistyökykyä, toisten huomioimista, itseluottamusta, sisäistä rauhaa, rohkeutta ilmaista omia ajatuksiaan, joustavuutta, oman olemisensa ja työskentelynsä ohjaus- ja hallintakykyä, vastuuntuntoa, kokonaisuuden hahmottamiskykyä, sitkeyttä, kykyä ajatella boxin ulkopuolella, kykyä pitää huolta itsestä, toisista ja maailmasta jossa elämme jne.jne. Näitä taitoja ei niissä testeissä mittailla. Mielestäni nämä taidot ovat kuitenkin avaimia siihen, että voimme elää ihmisiksi, uskallamme luoda ja elää omannäköistä elämäämme ja kokea elämämme mielekkääksi ja tarkoitukselliseksi.


DIPLOMAATTINEN KOSKEMATTOMUUSVIITTA:

Tämä opetus- ja kasvatusalan kohde missä nyt olen missiotani toteuttamassa on vain yksi kouluyksikkö suuressa kirjavassa koulujen viidakossa. Se on sanottava, että Lontoossa koulujen välillä voi olla suunnattomia eroja käytännöissä, oppisisällöissä, opetuksen tasossa, kustannuksissa jne. Suomeen verrattuna meininki on tosi villiä. Asuinalueesta, lompakon paksuudesta, koulun statuksesta (yksityinen, itsenäinen vai valtion) opetus voi vaihdella huomattavasti.

Talvella kun podin oman opettajuusmotivaationi katoa ja samaan aikaan kuulin kauhutarinoita täällä koulumaailmassa työskennelleiltä tutuiltani, ajattelin etten suurin surminkaan aio hakeutua opetusalan hommiin täällä. Toisin kävi. Ja olen vilpittömän iloinen siitä. Tykkään työstäni ja olen onnekkaasti soluttautuneena suht pieneen ja toimivaan kouluympäristöön. Haluan jatkossakin tarkkailla operaationi etenemistä ja tulen raportoimaan teille havaintojani ja kokemuksiani. Seuraava kommenttini voi olla ehkä hiukan rasistinen, mutta en ole ollenkaan niin varma että kokemukseni lontoolaisesta koulusta olisi näin positiivinen jos opettaisin jossain yksityisessä koulussa rikkaiden aristokraattien hemmoteltuja lapsia. Anteeksi.

Jos joisin kirkkaita, niin kylmä vodkamartini oliivilla ja sitruunalla tekisi nyt terää. Taidan kuitenkin palkita itseni kultaisella lipulla tähän asti hyvin suoritetusta työstä!

Opetus- ja koulutuskonsultoinnin tiedusteluasiantuntija (osint, humint)
Double agent Miss M, koodinimi: Maire
SUPO and Her Majesty's Secret Service M16 Educational sector