sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Kuoleman enkeli

Tämä kirjoitus on kuolemasta ja kuolemisesta. Siitä miten kuolema on näyttänyt kasvojaan minulle tämän elämäni aikana. Ja siitä miltä se on minusta tuntunut. Ja tuntuu nyt.


Kualema, vanh hanttapuli


Hei vaan kualema, sää ole nynny äijä!
Helppo sun o vaani nurkan takana ja
lykät paikal juur ko viimetteks kaivata,
viärä kaikkest kultasemp miäs,
paras nainen, siliäottasemp laps,
pehmusemp mamma,
kuljetta kenenkkä näkemät,
taakses kattomat, rikospaikal palamat
jonkkus perunkellarihajusse kotiluala, mist maan pääl saak
ei ol ikä yhrenkä ään kuulunu.

Häppe hiuka.

Jos sää ole reilu miäs, sää tule näkyvil,
tuat kaik viämäs hyväs järjestykses takasi,
pyyrät antteks meilt henkilökohtasest ja
maksat loppuelämäs korvauksi, joka penni.

Heli Laaksonen 2002: Raparperisyrän

Kuolema

Elämään kuuluva vääjäämätön tosiasia, vaikka se meidän länsimaisessa sivistysmaailmassamme onkin erinomaisesti siivottu katseiltamme ulottumattomiin; laitoksiin, vanhainkoteihin ja sairaaloihin. Harva meistä on koskaan edes nähnyt kuollutta ihmistä. Vaikka mielestäni sen näkemisen pitäisi olla yhtä luonnollista kuin vastasyntyneenkin näkeminen.

Suhteemme kuolemaan on todella outo. Samaan aikaan kun siitä ei puhuta normaalisti, hyväksyvästi ja ilman suuria latauksia, sillä mässäillään ja sitä hierotaan naamoihimme joka ikisestä tuutista tv-ohjelmien, tietokonepelien ja netin välityksellä.

Olen kurkkuani myöten täynnä sitä tappamisen, murhaamisen, lahtaamisen, räjäyttelemisen ja teloittamisen määrää mikä kaikkialta verkkokalvoillemme virtaa. Viihteellistettyä väkivaltaa. Se on mielestäni jotain niin sairasta ja kuvottavaa. Suhteemme kuolemaan ja kuolemiseen ei ole terve eikä luonnollinen. Me olemme turtuneet sen viihteellisyyteen niin, että mielestämme on harmitonta ja normaalia se kun viisivuotias pikkulapsi ylpeilee sillä kuinka monta zombia, ukkelia, örkkiä tai ihmishahmoa hän on sinä päivänä saanut peleissään lahdattua. Ei helvetti!

Moralisointi tai syyllistäminen ei auta ketään ja jokaisella on vapaus tehdä ja katsoa, tai antaa tehdä ja katsoa, mitä parhaakseen näkee, mutta minä voin aina kuitenkin ilmaista mielipiteeni, että en ole kiinnostunut katsomaan tai pelaamaan mitään sellaista minkä itse koen sairaana.

Tottakai joskus tulee katsottua telkkarista jotakin missä mäiskitään, mutta yleensä laitan silmät kiinni tai vaihdan kanavaa. Tosin sekään ei useimmiten auta, sillä ilta-aikaan saattaa oikeasti olla niin, että vaikka kuinka sukkuloisin niin joka kanavalta tulee ohjelmaa missä veri lentää ja päät pyörii, -tavalla tai toisella. Nollatoleranssiini väkivallan suhteen on selkeä syy. Siskoni. Hän kuoli väkivallanteon seurauksena kahdeksan vuotta sitten.

"Kärsimys jalostaa"

Minun on joskus vaikea kohdata ihmisiä, jotka luettelevat välittömästi heti ensi tapaamisella kaikki elämänsä aikana kokemansa tragediat, kriisit, kaltoinkohtelut, erot, sairaudet ja kuolemat, aivan niin kuin he löyhyttelisivät edessäni jotain "henkistä CV:tä". Todistetta siitä kuinka paljon he ovat elämässään kärsineet (lue; jalostuneet ihmisinä).

Vaikken siitä yhtään pidä, niin nyt varmaan sorrun itse samaan luettelointiin, sillä kuolema on ollut läsnä elämässäni useammin kuin olisin toivonut. Se on vaikuttanut minuun ja elämääni syvästi. Siksi haluan siitä kirjoittaa. Tehdä kuoleman näkyväksi ja läsnäolevaksi tässä ja nyt oman elämäni kautta.

Sanottakoon kuitenkin heti alkuunsa etten usko tämän kärsimyksen jalostaneen minua mitenkään ihmisenä. Pikemminkin asia on niin kuin yhdessä näytelmässä eräs roolihahmo totesi: "Se mikä ei tapa, niin se traumatisoi!" Kävin neljä vuotta terapiassa siskoni lähdön jälkeen.

Olen tähänastisen elämäni aikana menettänyt kaikki isovanhempani, omat vanhempani, siskoni ja yhden hyvän ystävän kuolemalle. Sen lisäksi rakkaan "hoidokkimummoystäväni" ja yhden pienen ekaluokkalaisen oppilaani. Minusta se on aika kohtuuton määrä kuolemaa yhden hentosen naisen kohdattavaksi yhden elämän aikana. Jos ajattelisin näiden menetysten jotenkin jalostaneen minua ihmisenä, olisi se aivan kuin toteaisin niiden kuolemien jotenkin "hyödyttäneen" minua. Ällöttävää. Ei ole olemassa minkään valtakunnan hyötyä tai vastinetta minkä edessä olisin ollut valmis luopumaan yhdestäkään rakkaasta ihmisestäni. Ei kertakaikkiaan.

Se ei silti tarkoita ettenkö hyväksyisi kuolemaa luonnollisena osana elämää. Se ei myöskään tarkoita etteikö kuolema voisi loppujen lopuksi olla myös toivottu vieras. Riippuu kuolemasta. Jokainen kuolema on yksilöllinen. Siinä missä elämäkin.


Jokatapauksessa toivoisin, että meidän suhtautumisemme siihen olisi jotenkin terveemmällä pohjalla.Vaikka kuinka luonnollinen tai luonnoton lähdönhetki onkaan, kuolema itsessään on mysteeri ja pyhä tapahtuma. Me emme tiedä mitä siinä tapahtuu. Tai sen jälkeen. Esirippu nousee vasta kun on toisen näytöksen aika.

Äiti


Äitini kuoli 2007 munasarjasyöpään. Tauti oli niin ärhäkkää laatua, että se oli salakavalasti vallannut jo suurimman osan äidistäni ennen kuin hän pääsi leikkaukseen. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Äitini käpertyi itseensä, masentui totaalisesti, heitti niin sanotusti hanskat tiskiin, sillä oli niin pettynyt ja järkyttynyt omasta kohtalostaan. Täysin ymmärrettävää. Me olimme kaikki järkyttyneitä. Siskoni Helin kanssa saattohoidimme äitiämme seuraavat 3 kuukautta "kuolemantuomiosta". Äitini sai olla vuoroin kotona, vuoroin Terhokodissa.

Tässä kuolemassa oli se hyvä puoli, että meille annettiin aikaa olla yhdessä, sulatella tilannetta ja valmistautua vääjäämättömään. Tämä matka hitsasi meitä kolmea vieläkin lähemmäksi toisiamme ja kaikesta luopumisen ja surun tunteesta huolimatta saimme myös kokea aivan ihania hetkiä yhdessä.

Pelkäsin kuitenkin äitini kuolinhetkeä etukäteen. Ajattelin, että mitä jos hän kuolee juuri silloin kun olen itse yksin hänen kanssaan. Mistä tiedän, että nyt hetki on tullut? Mitä sitten teen? Jos se tapahtuu kotona yöllä, niin nukunko ruumiin kanssa aamuun asti ennen kuin otan yhteyttä Terhokotiin vai soitanko ambulanssin vaikkei mitään enää olekaan tehtävissä? Mitä jos luhistun tai sekoan totaalisesti? Pelkäsin sitä, koska en sitä ennen ollut koskaan ollut kuolintilanteessa itse läsnä. No, pelkoni oli aivan turha. Äitini kuolinhetki on yksi elämäni kauneimpia tapahtumia.

Olimme olleet Terhokodissa hänen luonaan koko päivän. Illalla kun olimme jo laittautumassa yöpuulle siskoni kotona, Terhokodista soitettiin ja kerrottiin äidin todennäköisesti olevan lähtöaikeissa. Kiiruhdimme hänen luokseen ja vietimme muutaman tunnin vielä hänen vierellään.  Äitini huoneen radiosta kuului haitarinsoittoa ja me siskoni kanssa päättelimme iskän siellä rajan takana revittelevän kurttua kuin merkkinä siitä, että hän on tullut äitiä vastaan. Jonkin aikaa siinä odottelimme, kävimme keittämässä teetä ja palasimme jälleen hänen rinnalleen. Olimme molemmin puolin sänkyä ja pidimme äitiämme käsistä. Sitten hengitys alkoi katkeilemaan, tuli kuolonkorinaa kurkusta ja suu nytkähti auki. Äiti lähti. Täysi rauha. Täysi levollisuus. Aika pysähtyi. Ja huone täyttyi rakkaudesta. Käsittämätön myötätunnon, kiitollisuuden ja kunnioituksen tunne valtasi meidät. Se oli niin kaunista.

Tunnelma oli niin sanoinkuvaamattoman levollinen ja lohdullinen, että emme voineet rikkoa sitä kutsumalla hoitajaa paikalle. Reilu vartin verran vain olimme siinä äidin ruumiin vierellä hiljaa ennen kuin ilmoitimme henkilökunnalle, että nyt hän oli lähtenyt.

Rakkautta rajan takaa

Äitini keräili enkeleitä. Kaikenlaisia: pieniä, suuria, huovutettuja, lasisia, savisiipiä... hänen ystävät tiesivät tämän ja aina reissuiltaan tai lahjaksi he (me) annoimme äidille uuden enkelin. Ja hän iloitsi jokaikisestä! Hänen kotihuoneensa kirjahyllyssä oli oikea enkeliarmeija valvomassa ja suojelemassa häntä. Yksi pieni kristallienkeli oli kuitenkin se kaikkein rakkain, joka ainoana pääsi Terhokodin yöpöydälle äitiäni valvomaan.

Kun äitini lähdönhetki oli ohi ja hoitajat tulivat huoneeseen toimittamaan ruumiin puhdistus- ja pukemisasioita, niin me siskoni kanssa keräsimme äidin tavaroita yöpöydältä ja laatikoista. Edellispäivänä vielä ihan ehjä rakas kristallienkeli oli nyt tiputtanut yhden siivistään yöpöydälle...

Yhtä kauniiksi mysteeriksi jäi myös aikoinaan isäni taskunauris. Hänen kuoltua kävimme sairaalassa keräämässä laatikoista hänen henkilökohtaiset tavaransa. Ja arvatkaa mitä? Isäni taskunauris oli pysähtynyt tasan sille kellonlyömälle mikä hänen kuolinaikansa papereissa oli.

Kaikista käsittämättömintä oli kyllä se kun siskoni kuoleman jälkeen, tasan vuosi hänen lähdöstään, hänen kuolinpäivänään, minä sain sähköpostia häneltä. Meinasin laskea alleni kun avasin mailboxini ja näin, että siellä oli viesti Heliltä. Viestissä ei ollut mitään otsikkoa tai kirjoitusta, se oli niin kuin joku spämmiposti, jonkun kanadalaisen firman mainoslinkki...

Vastasin hänelle. Kiitin häntä siitä, että hän oli sieltä rajan takaa saanut ponnisteltua viestin aikaiseksi. Kiitin häntä hänen elämästään ja kerroin kuinka pahoillani olin hänen lähdöstään. Kirjoitin hänelle kuinka paljon häntä rakastin ja yhä rakastan. Ja toivotin hyvää matkaa. Sitten itkin.

Onneksi hyvä ystäväni (itseasiassa alunperin siskoni ystävä) oli juuri tulossa minua hakemaan autolla ja soitin hänelle, että laitapas auto parkkiin ja tulepas käymään täällä ylhäällä ensin. Näytin hänelle mailboxini. Hän oli yhtä ihmeissään ja liikuttunut. Jälkeenpäin sitten kuulimme kahden siskoni ystävän saaneen häneltä samanlaisen "viestittömän" viestin, jonka viesti oli kyllä meille kaikille aivan ilmeinen: kuolemaa ei ole. On vain siirtyminen toisaalle. Rakkaus on niin väkevä mahtivoima, että sen ansiosta pystyy halutessaan lähettämään vaikka sähköpostia rajan takaa. Ja tämä tarina on tosi. Minulla on edelleenkin siskoni sähköposti tallessa saapuneissa viesteissäni.

9/11

Toisin kuin äitini lähtö, siskoni lähtö oli kaikkea muuta kuin kaunis. Se oli jotain niin järkyttävää ja tapahtui niin arvaamatta ja niin hirveällä tavalla, että en pysty sitä vieläkään mitenkään päin käsittämään. Tuskin toivun siitä koskaan. En halua revitellä sitä sen enempää auki nyt tässä blogissani, mutta sen voin kertoa, että hän oli vain pari kuukautta ennen kuolemaansa tutustunut moniongelmaiseen mieheen, jonka kanssa hänellä oli jonkun tasoinen suhde. Hän auttoi tätä miestä pääsemään hoitoon, mutta mies karkasi sieltä, tuli siskoni luo ja loppu on sitä mitä televisioruuduistamme joka ilta näemme. Raaimmasta raainta väkivaltaa.

Hän tappoi siskoni.

Ja osan minua.

Lamaannutti sydämeni 7 vuodeksi.

Hän sai 9 vuoden tuomion, josta ensikertalaisena istui vain puolet ja on nyt ollut vapaalla jalalla jo neljä vuotta. Asuu kuuleman (Tinder -profiilin) mukaan Tampereella.

Tätä ei sydämeni pysty ikinä ymmärtämään. Että joku voi toiselta ihmiseltä riistää hengen, viedä häneltä hänen elämänsä, ja sen jälkeen viettää täysihoitolassa muutaman vuoden ja sillä selvä!

En suostu kuitenkaan tätä asiaa katkerana märehtimään, sillä jokainen sellaiseen ajatteluun vietetty hetki olisi lisää kuolemaa. Sitä kautta hän pystyisi tappamaan minulta yhä enemmän ja enemmän elämää. Estäisi minua olemasta elossa ja onnellinen. Tässä ja nyt. Hän on vienyt minulta jo ihan tarpeeksi. Sen kaikkein rakkaimman, sen kaikkein läheisimmän, koko elämäni tärkeimmän ihmissuhteeni. Siskoni. Ja yhden ainutta hetkeä enempää en elämästäni aio hänelle antaa.

Surullisinta ja kivuliainta minulle siskoni kuolemassa on se, että en saanut olla läsnä hänen vierellään silloin kun hän lähti. En saanut pitää häntä kädestä, silittää hänen päätään ja antaa hänelle turvaa ja lohdutusta, rakkauttani. Päinvastoin. Tiedän, että hän joutui kokemaan syvää kauhua, pelkoa, kipua ja turvattomuutta kuolemansa hetkellä. Sitä ennen ja sen jälkeenkin ehkä. Tämän tietäminen sattuu sydämeeni eniten. Se itkettää minua vieläkin.

Siskoni kuoleman jälkeen minussa pamahti joku sydämen luukku totaalisesti kiinni. Kouppasin tilanteessa parhaalla mahdollisella tavallani. Selviydyin. Päivästä toiseen. Ystävät lähellä ja kaukana antoivat tukea ja lohdutusta. Pari ystävää otti välittömästi kopin minusta ja pitivät minut kiinni elämässä ja arjessa. Kannattelivat rakkaudesta.

Kanavoin suruni ja järkytykseni opiskeluun, tekemiseen ja työhön. Sitä kautta rakensin itselleni "turvaa". Vain terapeutin luona uskalsin päästää tunteitani pintaan ja itkeä. Näyttää pohjatonta suruani ja ikävääni. Viime talveen asti olen jotenkin onnistunut selviytymään ja suoriutumaan. Mutta siitä lähtien olen ollut tässä sydämen avautumisen prosessissani, missä tälläkin hetkellä olen. Matto vedettiin jalkojeni alta niin totaalisesti, että nyt vasta pikkuhiljaa olen alkanut löytää takaisin luottamukseen ja tuntea jälleen lattian pikku kinttujeni alla. Mitä vahvemmin sen tunnen, sitä vähemmän "selviydyn", stressaan tai suoritan. Uskallan vain olla ja antaa elämän viedä. Luottaen siihen, että kaikesta huolimatta se kyllä kantaa.

Siskoni kuoleman jälkeen minulla oli sellainen olo lähes kaksi vuotta, että kuoleman enkeli istuu olkapäälläni. Ihan konkreettisesti koin kuoleman läsnäolon joka hetkessä. Tuntui kuin olisin itsekin kuolemassa, jättämässä jäähyväisiä elämälleni ja kaikelle siihen sisältyneelle (ja välillä epäilin jopa sairastuneeni johonkin peruuttamattomaan sairauteen), niin konkreettisesti kuolema päivysti olkani takana. Se väijyi joka nurkan takana, ja aina kun lähdin kotoani, niin ennen oven sulkemista katsoin vielä mihin kuntoon kotini jää, jos en enää sinne palaakaan (jos jään vaikka bussin alle tms.). Lähtiessäni jostain tilanteesta tai hyvästellessäni ystäviäni, koin usein, että tämä oli nyt viimeinen kerta kun näemme... Seuraavaa ei enää tule. Se oli ihan kauheaa. Jätin jäähyväisiä 24h/7 ja surin kaikesta luopumistani.

Vaikka olen kohdannut kuoleman useamman kerran elämässäni, niin olen silti sanaton sen edessä. Jos joku ystäväni menettäisi yhtäkkiä rakkaimpansa, niin en osaisi sanoa tai tehdä yhtään mitään sen viisaampaa kuin kukaan minua lohduttaneistakaan osasi. Kuoleman edessä me olemme kaikki yhtä tietämättömiä. Ja yhtä hiljaa.

Sen voin kuitenkin omasta kokemuksestani kertoa, että koska minulla on aina suurten asioiden äärellä taipumus vetäytyä yksinäisyyteen (ja muutenkin siinä elämäntilanteessa olin todella yksin, olin pari vuotta aikaisemmin eronnut suuresta rakkaudestani, äitini oli kuollut ja kaksi parasta ystävääni oli muuttanut pois kaupungista juuri ennen siskoni kuolemaa), niin elintärkeäksi muodostui ne kaksi ystävyyssuhdetta jotka aikaisemmin mainitsin. Se, että joku piti minusta huolta, tarkkaili tilannettani, kutsui mukaan, veti toistuvasti minut omaan arkeensa ja elämäänsä, jakoi kanssani tilannettani, auttoi konkreettisesti eri asioiden hoitamisissa, oli läsnä ja tavoitettavissa,  -ja kulki rinnallani intensiivisesti aika pitkän taipaleen matkaa.

Rakkautta. Sitä se oli ja on yhä. Aitoa, vilpitöntä, epäitsekästä välittämistä toisesta ihmisestä. Ystävästä.

Kuolema ja suru

Kun on menettänyt rakkaan läheisensä, niin suru ja kuoleman läsnäolo on totta joka ikisessä hetkessä koko ajan. Se on niin ilmiselvää ja väkevästi läsnä koko lihassa ja sielussa, että minä en ainakaan  halunnut siitä sen takia juurikaan puhua (paitsi terapeutin luona). Itseasiassa se, mikä minua eniten auttoi suruni keskellä, mikä minua todellisesti kannatteli, oli ympärilläni olevat ystäväni, jotka todellakin tiesivät missä murheenlaaksossa vaelsin, mutta siitä huolimatta uskalsivat kuitenkin itse olla onnellisia ja iloita hetkistä.

Helposti sitä ajattelee, että surijan lähellä pitää surra ja vajota samaan suruun (näyttääkseen myötätuntonsa), mutta minun kohdallani tilanne oli aivan päin vastoin. Koin, että suurinta myötätuntoa oli se, että ystäväni uskalsivat elää elämäänsä eteenpäin normaalisti, ja näin vetivät myös minua valoon ja pitivät mukana kyydissä. He eivät pelänneet valittaa arkisia huoliaan, vaikka tiesivät minun käyvän läpi jotain niin kohtuutonta, että sen rinnalla mikään huoli tai valitus ei näyttäisi oikeutetulta. Siitä huolimatta, he olivat ihmisiä, aitoja, elämässä kiinni, ja heidän seurassaan minä tavallaan niin kuin sain "lomaa" omasta surustani ja tilanteestani. Sain toki surra, mutta vieläkin tärkeämpää oli se, että sain myös nauraa, ja sain unohtaa, sain elää heidän tilanteissaan ja heidän kanssaan. Kyse ei ollut tapahtuneen kieltämisestä, vaan todellisesta tilanteenlukutaidosta, intuitiivisesta herkkyydestä tajuta se, että et voi pelastaa jäihin uponnutta hyppäämällä itse sinne.

Siksi haluan tämän sanoa, että ihmiset uskaltaisivat olla ihmisiä, omia autenttisia itsejään sellaisen ihmisen lähellä, jonka olkapäällä kuoleman enkeli valvoo. Jos tiedät jonkun tutun käyvän läpi vaikeaa elämäntilannetta, niin älä silloin tavatessasi kysy, että "No, mitä kuuluu? (Jos kerran tiedät sen) Purista mielummin kädestä, anna sanaton halaus, kehu vaikka tyypin kampausta tai sano sanat: "Otan osaa". Älä kysymyksilläsi (tai uteliaisuudestasi tai teennäisestä myötätunnon näyttämisestä ) pakota toista sanoittamaan tilannettaan, vaan ole mielummin kuulolla silloin kun hän itse siitä haluaa puhua tai avautua.

Sekin on mielestäni tärkeä sanoa ääneen, että kun syvältä koskettavia asioita tapahtuu, niin oma reaktio voi olla jotain aivan muuta kuin mitä olisi etukäteen ajatellut. Eikä eri menetysten ja erojen kohdalla reagoi samalla tavalla. Se on myös ihan ok vaikkei olisi surullinen. Vaikkei itkettäisi ollenkaan. Tai tuntisi jotain ihan muuta kuin surua. Tai ei tuntisi mitään. Kyynelten määrä ei ole suorassa suhteessa rakkauden tai menetetyn ihmisen merkityksen määrään. Jokainen meistä kohtaa, reagoi ja "työstää" kohdalleen tulevia asioita omalla tavallaan ja harvoin se reaktio on niin kuin amerikkalaisissa draamaelokuvissa, joissa näyttelijä luhistuu samantien polvilleen huutamaan ja ulvomaan tuskaansa. Omassa sisäisyydessä tapahtuvat asiat voivat olla valtavia, vaikka ne olisivat näennäisen näkymättömiä. Silti jokainen menetyksen kohdannut kaipaa eniten myötätuntoa, hienotunteisuutta, tilanteen kunnioitusta ja elämän jatkumista mahdollisimman normaalina.

Pyydä lenkille, kahville, teatteriin, saunomaan, ajelulle, -mihin vaan tavalliseen toimintaan tai sano, että "aina saa soittaa". Sen sorttinen kunnioitus oli ainakin minun kohdallani erittäin tärkeää. Tiesin, että jos haluan avautua, niin olkapäitä on ja kyynelille tilaa. Mutta pelkästään se, että eri tilanteissa ihmiset näyttivät hienovaraisesti tietävänsä, että käyn läpi jotain kamalaa, mutta siitä huolimatta jatkoivat tavallisena omana itsenään olemistaan omissa hetken iloissaan tai murheissaan (tavallaan niin kuin mitään ei olisikaan tapahtunut ja silti on), niin se kannatteli. Todella ristiriitaista ja sekavaa, ymmärtääköhän kukaan mitä yritän nyt artikuloida?

Että hetken, pienen hetken kerrallaan voi valita elämän.

Elämä ja kuolema ovat vain hiuksenhienon langan päässä toisistaan. Niin kuin ilo ja suru.
Muistan yhden illan äitini kotona häntä saattaessamme kun siskoni kanssa katsoimme olohuoneessa telkkarista jotakin älytöntä ja äitini lepäili viereisessä huoneessaan omassa sängyssään. Jostain näkemästämme tai toisen kommentista tai katseesta aloimme yhtäkkiä siskoni kanssa nauraa aivan hillittömästi. Siis niin hulluna, että pissat meinas tulla housuun eikä kikatuksellemme meinannut tulla lainkaan loppua. No, sitten kun jossain vaiheessa nauru alkoi vähetä ja hengitys tasaantua, niin mieleeni kerkesi juuri välähtää ajatus siitä, että onko tämä nyt sopivaa nauraa räkättää täällä hysteerisenä kun äiti makaa kuolemaa odottelemassa viereisessä huoneessa? Ennen kuin ehdin teroittaa miekkani syyllisyysarsenaalista, niin viereisestä huoneesta kuului vaimea, mutta heleä ääni: "Ihanaa kun teillä on niin hauskaa!"

Ja sitten itkimme, itkimme lohduttomasti siskoni kanssa...

Kuoleman läheisyydessä toipuminen ei tarkoita sitä, että kaikki palautuisi ennalleen. Ei palaudu. Kuolema ja menetys on peruuttamaton. Mutta tietoisuus siitä, että asiat voivat vielä joku päivä olla hyvin vaikka elämä ei enää koskaan tulekaan palautumaan ennalleen, se on tärkeää. Menetyksestä ei koskaan tarvitse "päästä yli". Enemmänkin elää sen läpi. Sen kanssa. Ja siinä muodossa ja sillä intensiteetillä kun se milloinkin näyttäytyy.

Jokainen kuolema, joka on ollut osa tähänastista elämääni, ansaitsisi tulla kerrotuksi. Jätän tämän nyt tällä kertaa kuitenkin tähän. Palaan sitten joskus toiste aiheeseen mikäli se sieltä luontevasti tekstiini virtaa ja haluaa tulla kerrotuksi.

On kuitenkin tärkeää puhua kuolemasta. En halua, että sitä pelätään tai piilotellaan. Tai että sillä sairaalla tavalla mässäillään ja siitä luodaan viihdettä. Haluaisin, että kuolema olisi jotenkin näkyvämpi maailmassamme. Terveellä tavalla läsnä elämässämme ja todellisuudessamme. Että eri kuolemista voitaisiin puhua yhtä vilpittömän avoimesti ilman mitään suuria latauksia, niin kuin naiset puhuvat omista synnytyskokemuksistaan. Oli se sitten ollut ihan järkyttävää tai helppoa kuin heinänteko, kuolema ansaitsee yhtälailla tilaa tulla nähdyksi, koetuksi ja kuulluksi kuin syntymäkin. Näin ajattelen.

Joskin silloin kun kuoleman enkeli on väkevästi läsnä ja istuu olkapäällä, niin voi olla, että juuri silloin se henkilö ei siitä halua tai pysty puhumaan. Mutta tarkoitan nyt kuoleman näkymistä ja kohtaamista yleisesti yhteiskunnassamme; kotona, koulussa, mediassa.

Rakkaus ei koskaan kuole

Menettämäni rakkaat ihmiset ovat nyt siirtyneet muualle, heillä ei enää ole elämää täällä. Mutta minulla on. Minä olen menettänyt "vain" heidät, mutta he ovat menettäneet koko elämänsä. Minulla on vielä minun elämäni. Koko elämä elettävänäni. Heidänkin puolestaan. Ja todellakin aion pitää siitä huolen, että elän sen niin täydesti kuin pystyn.

Tiedän, että sen näkeminen ilahduttaisi heitä suunnattomasti. Tiedän, että se on ainoa asia, jota he koko sydämestään minulle toivovat. Eikä tämä johdu siitä, että satuin joululomalla lukemaan (puoliksi viihdyttävän, puoliksi lohduttavan) kirjan nimeltä "The top ten things that dead people want to tell you", hahaa! Tiedän sen siitä, että he toivoivat sitä minulle koko sydämestään jo elinaikanaankin (miksi se siitä kuoleman jälkeen muuttuisi?)

He toivoisivat minulle täyttä elämää. Vähemmän pelkoa. Uskallusta ja luottamista. Rakkautta.

Sitä he varmasti toivoisivat itselleenkin, jos vielä saisivat olla elossa.

Kaikki me, jotka täällä vielä saamme olla; veljeni, veljentyttöni, tätini, serkkuni, rakkaat ystäväni ja sinä lukijani, meillä on vielä tämä elämämme. Ja vaikka se on välillä erittäinkin haastavaa, niin meillä silti vielä on se. Tämä hetki. Tässä ja nyt. Toisemme.


Kukaan ei voi koskaan ottaa pois sitä mitä me olemme yhdessä kokeneet, kuinka paljon rakkautta välillämme on ollut ja on yhä. Ihmisen voi viedä ja yhteisen tulevaisuuden, muttei sitä mikä on ollut yhteistä ja jaettua. Se on ja pysyy. Ja se rakkaus kantaa. Edelleen. Ikuisesti.

Olen polkuni päässä, tuhansistani erään -
ja niitä on täynnä maa. On viileä ilta, 
eräs päivä on mennyt -
on painunut metsien taa.

Ei mikään voi kuolla, ei kukat, ei tuuli -
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee ja kukat jää taakse - 
ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki vain silmissä siirtyy - 
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten, tosi eilen, tänään - 
unen lailla rauennut lie.

Ei mikään kuollut, et sinä, en minä - 
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vai kuljin, minä kuljin - 
ja sinä. 
Jäi hymyily surullinen.

Aila Meriluoto: Jälkeenpäin





P.S. Nämä sanani ovat virranneet tähän tekstiin tänään yhtä voimalla ja vuolaasti kuin kyyneleet silmistäni. Niin pohjaton ja syvä on ikäväni. Rakkauteni.


sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Unelmatyö



Lontoo kuittaa Tower Bridgeltä ja toivottaa sinulle parasta uutta vuotta ikinä! Vuosi vaihtui ja joululoma meni sekä rauhallisissa että pilettävissä merkeissä. Söin sekä lanttulaatikkoa että Mincepieta ja kuuntelin niin Jouluradiota kuin kuningattaren puhettakin.
- Ja skumpasta saa päänsäryn, joi sitä sitten Suomessa tai täällä. ( ;

Olen nyt ollut täällä Briteissä kaksi kuukautta ja rehellisesti voin sanoa, että terveisiä epätoivon kuilusta... Kyse ei ole siitä ettenkö viihtyisi täällä -päinvastoin- vaan siitä, että työnhakuprosessini tuntuu niin turhauttavalta tällä hetkellä. En tiedä huohottaako työnantajien niskassa Brexitin pahanhajuinen hengitys ja siksi epäröidään nyt EU ihmisten palkkaamisia hyviin duuneihin? Vai olenko ylikoulutettu? Toisiin hommiin alikoulutettu? Onko kyse vuodenajasta? Vai omista työnhaun metodeistani / metodittomuudestani?

Hiljaista on...  Niin hiljaista, että jo valmiiksi harmittaa jos täytyy tammikuun lopussa palata Suomeen (kun 3 kk ulkomaillaoloehtoni täyttyy). En millään malttaisi nyt lähteä täältä kun elämä on muuten asettunut niin mukavasti uomiinsa: minulla on ihana koti täällä, olen saanut uusia kavereita, harrastukset rullaa ja byrokratian pyörän vaatimuksetkin on täytetty.

Hmm... Näinköhän on? Ja kuinka kauan...?i
Voi olla, että lilluin liian kauan huolettomuuden luottavaisessa olotilassa, sillä heräsin työnhaun vaatimiin aktiivisiin toimiin vasta 2 viikkoa ennen joululomia. Silloin laitoin useamman työhakemuksen vetämään (opettajan töitä) ja kävin myös parin rekrytointifirman juttusilla.

Epätoivon kuilussani ei niinkään kaiu kammotus Suomeen palaamisesta, Suomi on aina hyvä vaihtoehto. Epätoivoni kumpuaa siitä, että olen viime viikkojen aikana joutunut jälleen kerran toteamaan aikuisten oikeasti ja rehellisesti, että motivaationi oman alan töitäni kohtaan on nolla. Jälleen kerran. Kuinka turhauttavaa.

Miksi helkutissa minua ei kiinnosta ne hommat mihin minulla on ammattitutkinnot ja useamman vuoden työkokemukset? Niin paljon olen vaivaa nähnyt ja aikaa uhrannut, pinnistellyt ja ponnistellut elämäni varrella päästäkseni tekemään töitä ensin teatterialalla ja sitten opettajana. Molempiin hommiin halusin vilpittömästi täydestä sydämeni kutsumuksesta ja palosta. Molemmissa hommissa koin olevani hyvä, sain käyttää kykyjäni ja antaa jotain itsestäni maailmalle. Molemmissa ammateissa siedin kaikenlaista epämukavuutta, epävarmuutta ja hankalia tilanteita, koska lähtökohtaisesti pidin työstäni niin paljon...

Ja tällä hetkellä minua ei voisi vähempää kiinnostaa väännellä naamaani jossain lavalla yleisön edessä tai seisoa liitutaulun edessä paukuttamassa saksan datiivia teinien jakeluun. Mihin helkuttiin se haluni ja paloni aina muutaman vuoden päästä katoaa? Mihin se motivaatio sieltä valuu?


Tämän tajuttuani olen ollut vähän siipi maassa, turhautunut itseeni ja elämääni. Olen ollut surullinen ja pettynyt siitä, että en koe mitään paloa, valoa tai tahtotilaa toimia niissä hommissa, joihin minulla on tieto, taito, kokemus ja koulutus. Ja siksi olen vähän umpikujassa nyt, sillä eihän ole mitään järkeä hakea vaikka avoinna olevaa saksan opettajan pestiä jos sisäisesti ajattelen, että "voe helvetti ei musta kyllä nyt ole siihen, en kyllä jaksa, ei huvita!" Sehän nyt on selvää, että vaikkei olisi yhden ainutta new age -henkistä selfhelp -opusta elämässään lukenut, niin motivaatio on suorassa suhteessa energiaan, joka on käytettävissäni siihen asiaan!  ... Ajatukset ovat energiaa, thoughts become things ja sitä rataa...

Muutosvoima

Olen nyt pohtinut ja tunnustellut tätä asiaa jonkun aikaa ja pikkuhiljaa tullut lähemmäksi sen tosiasian hyväksymistä, että kaikki muuttuu koko ajan. Kaikki on liikkeessä sisälläni; minä, ajatukseni, tunteeni, asennoitumiseni, kutsumukseni, tahtotilani ja se mitä missä ja milloin haluan olla ja tehdä. Se vapauttaa paljon energiaa jos pystyn hyväksymään itseni ja luontoni sellaisena kuin olen, vaikka joidenkin asioiden suhteen olisinkin toivonut olevani toisenlainen.

Sen hyväksyminen, että olen taas tullut erään polkuni päähän ja muuttunut, antaa minulle luvan olla elävä, elämääni yhä uudestaan ja uudestaan luova yksilö. Se antaa minulle luvan suuntautua uudestaan. Virittäytyä uusille taajuuksille ja uusille mahdollisuuksille.

Oman luontoni ja elämänkulkuni hyväksyminen antaa minulle vapauden olla yhä autenttisemminoma itseni, eikä minulla enää ole niin suurta tarvetta ja toivetta pakottaa itseäni asettumaan, juurtumaan, pysymään jossakin ruodussa, rajatussa pilttuussa, tietyssä hommassa loppuelämääni sen takia, että olen joskus aikaisemmin juuri sitä asiaa halunnut (tai kaikki muutkin tekevät niin), ei tarvitse! Minä olen minä ja minulla on minun luontoni. Alati muuttuva sellainen. Ja sen mukaan on elettävä, vaikka se olisikin välillä turhauttavaa. Olisihan se niin paljon helpompaa jos olisi kerran päättänyt opiskella jonkun ammatin, saisi hyvän työn ja pysyisi siinä tappiin asti. Ja tuntisi kutsumusta ja motivaatiota sen työn tekemiseen vuodesta toiseen.

Nyt ajattelen, että jos löydän täältä työn mikä tuntuu hyvältä ja oikealta, niin voin jo asennoitua siihen, että jonkun ajan sitä tehtyäni, kun tuntuu että se tie on taas kuljettu loppuun ja tulee tarve muutokseen, niin se on ihan fine! Sitten voin taas hakeutua muihin hommiin tai muualle, it's not a big deal! Maailma on minun ja maailma on auki. Liikkeessä ja muuttuva niin kuin minäkin. Koko ajan. Voihan sekin olla mahdollista, että jonkun avautuvan mahdollisuuden myötä löydän uudestaan haluni ja paloni toimia vanhoissa ammateissani?

Kysymykseen "Mikä sinusta tulee isona?" voi ihan hyvin vastata, että: "Milloin mikäkin!" Me olemme kaikki erilaisia ja se on tämä jutun juttu ja rikkaus tässä elämässä. Elämä tarvitsee ylläpitäjiä ja säilyttäjiä, jotka jatkavat perinteitä ja vakiintuneita tapoja ja käytänteitä sekä niitä jotka liihottelevat siellä täällä imien vaikutteita erilaisista tavoista olla, nähdä, tehdä ja toteuttaa asioita, tuoden aina jotakin uutta tarjottavaa niihin perinnepöytiin missä kulloinkin vaikuttavat. Molempia laatuja tarvitaan ehdottomasti!



Itse kuulun jälkimmäisiin, vaikka niin kovasti olenkin yrittänyt asettua aloilleni yhteen jos toiseenkin ammattiin ja asuinpaikkaan ja perinnepöytään. Tähän asti oli muijan kuljettava tajutakseen että minulla on lupa elää omannäköistä elämääni, tehdä työtä missä ikinä haluan ja sillä intensiteetillä ja aikasyklillä kun hyvältä tuntuu. Mitään kiveenhakattuja sitoumuksia on meikäläisen turha vannoa tai edes toivoa.

Seisova vesi alkaa haista... ja minä olen hyvin hajuherkkä. Jos on liian kauan aikaa pysähtynyttä ja raskaisiin rakenteihin vakiintunutta meininkiä, minua alkaa sananmukaisesti kuvottaa. Sisäinen paine kehittyy niin sietämättömäksi, että muutosta on tapahduttava jollain elämäni saralla tavalla tai toisella. Liikkeessä on pysyttävä.

On päästettävä irti siitä illuusiosta, että minussa olisi vain yksi ammatillinen kutsumus, joka minun on löydettävä, ja ennen kuin sen löydän olen loppuviimeksi tyytymätön kaikkiin ammatteihin mihin olen ryhtynyt. Näin se ei ole. Minussa kyllä on kutsumus, mutta se muuttaa muotoaan, on alati liikkeessä ja uudistaa suuntansa aika-ajoin. Se Jokin luova luoja minussa, jota ei vangita yhteen pilttuuseen minun pienen mieleni tahdonvoimalla, ottaa erinäköisiä muotoja eri elämänvaiheissani palvellakseen parhaiten kasvuani ja maailmaa ympärilläni. Se kutsumus valjastaa tahtoni milloin minkäkinlaisen ratsun vetämäksi. Ja sen edessä on vaan nöyrryttävä, jos haluaa pysyä elämänvirrassa kiinni, liikkeessä, ja välttää seisovia vesiä.

Minulla on lupa muuttua, uudistua, luoda nahkani, muuttaa mielipidettäni, olla tänään jotain mitä en eilen vielä ollut ja huomenna jotakin mitä kukaan ei vielä ole nähnyt!

Ajattelua laatikon ulkopuolella

Ollessani töissä opettajana, jouduin kerran (tai oikeastaan aina) ruokavalvonnassa komentamaan erästä teini-neitosta, milloin siitä, että hän piti jalkoja penkillä, milloin näpytteli kännykkäänsä tai huusi voluumit kaakossa vieruskaverilleen. Ruokailun lopuksi kun hän oli viemässä astioita kärryyn, ojensin häntä vielä sanomalla " Ota seuraavalla kerralla vähemmän ruokaa, jos kerran heität suurimman osan lautaselta jätesankoon!" Tyttö pysähtyi, katsoi minua silmiin ja sihahti: "Siis sä et kyl tee mitään muuta ku valitat! Ihan joka asiasta!" Katsoin häntä silmiin ja vastasin lakonisesti, että: "Well darling, that's what I get paid for!"

Nyt haluaisin löytää työn, jossa minulle maksetaan jostain muusta. Siitä, että saan laittaa taitoni ja kykyni käyttöön, palvella ja auttaa omalla olemuksellani kokonaisuutta. Työ, joka olisi minulle luonteva ja josta nauttisin. Positiivinen homma aikuisten parissa kiitos, hyvässä hengessä ja hyvin palkattuna!

Ja kyllä! Toivoa saa aina, vaikka siellä joku lukija nyt närkästyneen pöyristyneenä ehkä ajatteleekin, että missä pilvilinnoissa se Tuire oikein liitelee, elämä on laiffii ja työ on aina työtä, ei sitä kukaan tekisi jos ei siitä maksettaisi palkkaa! Onko ehkä hiukan epärealistiset toiveet... No, inhorealistille sanottakoon, että vien koko työnhakuasiani vieläkin korkeammalle pilviin ja universumiin, koska vilpittömästi uskon, että on mahdollista tehdä työtä, jossa kaikki edellämainitut palaset loksahtavat kohdilleen, -ja vielä enemmän! Ei toivominen mitään maksa. Siksi näytän nyt mitä tällä hetkellä toivon. Kuvassa siis mindmap unelmatyöstäni. NYT.

Eikö olekkin pöyristyttävää! Hävytöntä! Naurettavaa! Aivan liian idealistista! Rento, mukava, hyvinpalkattu työ sydämen asialla... No onhan se. Mutta miksei? Mikset saisi toivoa itsellesi aina vain parasta mahdollista? Kyllä saat! Minä annan luvan. ( :

Tämä on tällainen ihmiskoe samalla. Voiko elämäänsä luoda visualisoiden ja universumille toiveita ladellen? Kerron sitten myöhemmin miten hankkeeni etenee... Ja huom, en ole mitenkään määritellyt työpaikkaa, ammattinimikettä, titteliä tai toimenkuvaani, vain asiat, jotka koen tärkeiksi nyt ja joiden toivon olevan osa tulevaa unelmatyötäni. Muutama viikko olisi nyt aikaa unelmavision manifestoitua maan päälle täällä Lontoossa! Hihii!

Kyse ei ole siitä, että olisin nyt sekoamassa tai hurahtanut johonkin "Näin saat ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa" -opukseen. Ei. En ole seonnut. Olen aina ollut tällainen. Olen aina uskonut todellisuuksiin, joita ei silmin voi nähdä tai käsin koskea. Energioihin, ajatuksen voimaan, Korkeampaan johdatukseen ja rinnakkaistodellisuuksiin. Se, että ihmisäly ei pysty ymmärtämään tai tieteellisesti todistamaan jotakin ei tarkoita etteikö sitä olisi olemassa. Vielä vähemmän se tarkoittaa sitä, että ne asiat tai lainalaisuudet olisivat jotenkin yliluonnollisia. Eivät ole. Ne ovat varmasti aivan luonnollisia, mutta meille vielä tuntemattomia.



Yhtenä iltana kun makasin sängyssäni pohtien tätä työahdinkoani, niin sain yhtäkkiä vision siitä minkälaisessa paikassa toivoisin työskenteleväni täällä. En osannut pukea sanoiksi ammattinimikettä, mutta näin sieluni silmin itseni suuren viihtyisän tilan sisällä osana pätevää tiimiä, palvelemassa, neuvomassa ja ohjaamassa eri maista tulevia vierailijoita eri näyttelytiloihin, luentosaleihin ja businesspalaverihuoneisiin. Työ oli hauskaa, välitöntä face-to-face asiakaspalvelua, missä me olimme vastuussa tilojen esillepanosta, vieraiden vastaanottamisesta, heidän ohjaamisestaan, virvokkeiden ja pienen purtavan tarjoilusta sekä aulan infotiskin sihteerin tehtävistä. Visio oli niin elävä, yksityiskohtainen ja vahva, oli kuin olisin katsellut jotain päänsisäistä elokuvaa missä kuvat vain pulppusivat eteeni. Ja tämä todella avasi jonkun toivon kanavan sisälläni. Jäin sitä sitten ihmettelemään, että mikä se tällainen työ oikein olisi...?

Vähän sen jälkeen istuimme iltaa naisporukalla täällä minun luonani ja yksi uusista tuttavuuksistani tokaisi, että nyt olet juuri oikeassa paikassa, sillä Lontoossa mikä tahansa työ on mahdollista jos vain pystyy ajattelemaan "outside the box"! Täällä koulutuksella ei ole niin suurta painoarvoa kuin Suomessa. Voit oikeastaan päätyä tekemään melkein mitä vaan huolimatta koulutuksestasi. Joka hommaan on kuitenkin aina työhön ohjaus ja perehdytys, koska kukaan ei täällä ajattele, että koulutuksesi vastaisi suoraan jonkun työn vaatimuksiin tai toimenkuvaan. Työmahdollisuuksien kenttä on niin valtava ja moninainen.

Silloin tapahtui joku bling -ilmiö päässäni! Jään boxin sisälle jos rajoitan työnhakuni vain niihin töihin jotka vastaavat ammattinimikettäni. Ulkopuolelle jäävät kaikki ne muut mahdolliset työt, joita voisin hyvin tehdä ja joita jopa vielä tekisin nyt paljon mielummin. Olin vaan ajatellut, että näillä papereilla nyt mennään ja haetaan näitä töitä! Vastentahtoisesti laittelin hakemuksiani opettajan töihin ja draamaohjaajan pesteihin, koko ajan kuitenkin toivoen, että jotain muuta "avautuisi" edessäni. No, ensin täytyi näköjään jonkun "avautua" sisälläni, jotta se voisi todella avautua konkretian tasolla elämässäni.

Jos pystyn ajattelemaan "outside the box" niin mahdollisuuksien virta laajenee välittömästi. Voin kuvitella minkälaisesta työstä nyt nauttisin eniten, missä olen hyvä ja mihin voisin suunnata kaikkea jo osaamaani? Lähteä sitä kautta haravoimaan mahdollisuuksien kenttääni. Jos ajattelen vain edellisen ammattinimikkeeni tai tutkintotodistukseni määrittelevän sen mitä työtä voin hakea, olen laatikossa jälleen. Umpiossa. Voihan olla, että Lontoolla olisi tarjota minulle täydellisesti sopiva, käsittämättömän mahtava ja täydellinen duuni tuolla jossain, mutta en pääsekään siihen käsiksi ennen kuin pystyn kuvitteleman sen? Hmmm...

Alttiiksi asettuminen

En usko siihen, että hokemalla peilin edessä kymmenen kertaa päivässä " Saan unelmatyöni, saan unelmatyöni, saan unelmatyöni..." avautuisi mitään todellisia mahdollisuuksia. Ajattelen elämän lainalaisuuksien ja mahdollisuuksien virtaavan jossakin syvemmällä meissä. Oli kyse sitten haasteista työelämässä, parisuhteessa tai muussa elämässä, minun on pysähdyttävä, harjoitettava enemmän kuuntelemista, oltava antennit auki, tutkiskeltava sisintäni, pengottava pimeitä nurkkiani, ehkä tirautettava pienet itkutkin, ehkä annettava anteeksi jollekin, ehkä vain antauduttava tai nöyrryttävä tilanteen edessä. Silloin "Se Jokin" voi avautua sisälläni. Lähteä hakemaan vastaavia olosuhteita ulkomaailmasta. Haparoidenkin, mutta kuitenkin. Sisältä ulospäin. Ja usein se sisälläni tapahtuva muutos, oivallus, tunne, tietoisuus tai näkökulman vaihdos liittyy sisäiseen turvan tunteeseeni, omanarvontunteeseeni tai itseni ja asioiden hyväksymiseen sellaisina kuin ovat.

En vieläkään tiedä mistä työnimikkeestä visiossani voisi olla kyse, mutta olen nyt laittanut jokusen kymmentä hakemusta eri asiakaspalvelualan hommiin kansainvälisissä toimipisteissä: vastaanottovirkailijan, assistentin, tapahtumanjärjestäjän jne. Tällä hetkellä toivon koko sydämestäni, että aika riittää ja ehdin vielä saamaan täältä visiotani vastaavan (tai okei no edes lähelle sitä) työn. Työn missä voisin ammentaa kaikesta menneestä työhistoriastani ja palvella toisia parhaani mukaan. Se, onko työ johdonmukainen ja mairitteleva tulevaisuuttani ja CV:n jatkumoani ajatellen, ei ole niin tärkeää, vaan työn mielekkääksi kokeminen. Tässä ja nyt.

Terveisiä siis epätoivon kuilusta edelleen, yhtäkään työhaastattelutarjousta ei ole vielä ilmaantunut, muutama yhteydenotto kylläkin, joista yhden suhteen sydämeni ehti jo pompsahtaa. Hain työtä nimikkeellä "German speaking team assistant" isossa kansainvälisessä yhtiössä ja rekryfirman edustaja soitti...vain todetakseen, ettei minulla ole tarpeeksi työkokemusta assistentin hommista/ toimistotyöstä. Samaan hengenvetoon hän kyllä tarjosi minulle toista työtä, missä soittelisin saksalaisille vanhuksille apuvälinekyselyjä puhelimitse... Jouduin kohteliaasti kieltäytymään, sillä en mitenkään pysty näkemään itseäni istumassa 8 tuntia päivässä puhelinluuri korvallani. Harmi!

Olen työnhaun prosessissa, luovassa prosessissa täällä Lontoossa. Samat epävarmuuden, epäuskon, mahdottomuuden, järjettömyyden ja epätoivon tunteet vuorottelevat inspiroituneen innostuksen, vahvan vision ja luottamuksen tunteiden kanssa kuin kenellä tahansa luovan työn tekijällä missä tahansa taiteellisessa prosessissa, jossa ikuisena matkakumppanina taustalla häilyvät epäonnistumisen pelko ja naurunalaiseksi joutumisen pelko. Jotain on laitettu alttiiksi. Jokin riski on otettu. Jotain paljastuu. Ei liikuta enää turvasatamassa, vaan epävarmoilla vesillä... Ja ilman näitä matkakumppaneita tuskin edes syntyisi mitään oikeasti aitoa, autenttista, koskettavaa taidetta.


Ainoa mutta vaan on se, että nyt ei ole kyse mistään teatterikipaleesta jota ohjaan tai käsikirjoitan, vaan omasta elämästäni. Sen luomisesta. Tyhjästä nyhjäämisestä ja virran mukana menemisestä. Huuuuu...vähän hurjaa...nyt rupes jännittämään! Ja varsinkin kun kirjoitan tätä blogia ja teen koko prosessistani vielä kaikille näkyvän...

Mitäs siinä jos vain muutama läheinen tietäisi, että lähdin Lontooseen kokeilemaan siipiäni, totesin etteivät kantaneet ja palasin takaisin. Mutta nyt kaikki näkevät! Kiusallista. Ehkä se on osa tätä juttua... Ja vaikka asiat menisivät syteen tai saveen täällä, niin mitään oikeasti kamalaa ei voi tapahtua. Minä olen edelleen terve, elossa ja kykenevä tekemään töitä ja rakastamaan. Ja todennäköisesti kukaan ei edes nauraisi -tai no ehkä joo kyllä ja todella paljon- mutta myötätunnolla!

Eli pari päivää viikostani menee täydessä luottamuksen tunteessa ja uskossa, että unelmatyö on mahdollista saavuttaa, -ja pian! Sitä seuraavat pari päivää menevät totaalisessa epätoivon kuilussa, epäuskossa ja naurettavuuden tunteessa koko asiaa kohtaan. Sitten taas pari päivää vahvemmilla luottamuksen vesillä ja seitsemäntenä päivänä lepään. Neutraalissa olotilassa, että " Suottaapi ollannii tai suottaapi olla olemattannii!" Että näin täällä. Kuis siellä?

Elämä on fifty-fifty. On täysin mahdollista, että saan hyvän työn täältä. On myös yhtä mahdollista että päädyn Keravalle työttömäksi syljeskelemään ostoskeskuksen lattioille. Haha! Tai jotakin siltä väliltä... God only knows.

In the meanwhile...

Wish me luck! And say a little prayer for me! Thanks!

P.S. Loppuviimeksi ei kuitenkaan ole kyse mistään suorituksesta tai testistä, että kuis ämmän käy. On kyse elämästä, sen elämisestä ja kokemisesta kaikessa rikkaudessaan ja karvaudessaan. No matter what. Or what say you?

 

P.P.S. Käy klikkaamassa yläkulman blogit.fi -linkkiä ja sieltä "seurataan sydäntä". Voin sitten laskea sydämistä kannustavien ajatusten määrän ja tuntea kollektiivisen ajatusvoiman vaikutuksen yhden tyypin elämään, hih! Tattis!



Jokainen kriisi on mahdollisuus Ensin kärventyivät maapallon keuhkot Amazonin sademetsien myötä ja sitten kirvelevät ihmisten keu...