sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Unelmatyö



Lontoo kuittaa Tower Bridgeltä ja toivottaa sinulle parasta uutta vuotta ikinä! Vuosi vaihtui ja joululoma meni sekä rauhallisissa että pilettävissä merkeissä. Söin sekä lanttulaatikkoa että Mincepieta ja kuuntelin niin Jouluradiota kuin kuningattaren puhettakin.
- Ja skumpasta saa päänsäryn, joi sitä sitten Suomessa tai täällä. ( ;

Olen nyt ollut täällä Briteissä kaksi kuukautta ja rehellisesti voin sanoa, että terveisiä epätoivon kuilusta... Kyse ei ole siitä ettenkö viihtyisi täällä -päinvastoin- vaan siitä, että työnhakuprosessini tuntuu niin turhauttavalta tällä hetkellä. En tiedä huohottaako työnantajien niskassa Brexitin pahanhajuinen hengitys ja siksi epäröidään nyt EU ihmisten palkkaamisia hyviin duuneihin? Vai olenko ylikoulutettu? Toisiin hommiin alikoulutettu? Onko kyse vuodenajasta? Vai omista työnhaun metodeistani / metodittomuudestani?

Hiljaista on...  Niin hiljaista, että jo valmiiksi harmittaa jos täytyy tammikuun lopussa palata Suomeen (kun 3 kk ulkomaillaoloehtoni täyttyy). En millään malttaisi nyt lähteä täältä kun elämä on muuten asettunut niin mukavasti uomiinsa: minulla on ihana koti täällä, olen saanut uusia kavereita, harrastukset rullaa ja byrokratian pyörän vaatimuksetkin on täytetty.

Hmm... Näinköhän on? Ja kuinka kauan...?i
Voi olla, että lilluin liian kauan huolettomuuden luottavaisessa olotilassa, sillä heräsin työnhaun vaatimiin aktiivisiin toimiin vasta 2 viikkoa ennen joululomia. Silloin laitoin useamman työhakemuksen vetämään (opettajan töitä) ja kävin myös parin rekrytointifirman juttusilla.

Epätoivon kuilussani ei niinkään kaiu kammotus Suomeen palaamisesta, Suomi on aina hyvä vaihtoehto. Epätoivoni kumpuaa siitä, että olen viime viikkojen aikana joutunut jälleen kerran toteamaan aikuisten oikeasti ja rehellisesti, että motivaationi oman alan töitäni kohtaan on nolla. Jälleen kerran. Kuinka turhauttavaa.

Miksi helkutissa minua ei kiinnosta ne hommat mihin minulla on ammattitutkinnot ja useamman vuoden työkokemukset? Niin paljon olen vaivaa nähnyt ja aikaa uhrannut, pinnistellyt ja ponnistellut elämäni varrella päästäkseni tekemään töitä ensin teatterialalla ja sitten opettajana. Molempiin hommiin halusin vilpittömästi täydestä sydämeni kutsumuksesta ja palosta. Molemmissa hommissa koin olevani hyvä, sain käyttää kykyjäni ja antaa jotain itsestäni maailmalle. Molemmissa ammateissa siedin kaikenlaista epämukavuutta, epävarmuutta ja hankalia tilanteita, koska lähtökohtaisesti pidin työstäni niin paljon...

Ja tällä hetkellä minua ei voisi vähempää kiinnostaa väännellä naamaani jossain lavalla yleisön edessä tai seisoa liitutaulun edessä paukuttamassa saksan datiivia teinien jakeluun. Mihin helkuttiin se haluni ja paloni aina muutaman vuoden päästä katoaa? Mihin se motivaatio sieltä valuu?


Tämän tajuttuani olen ollut vähän siipi maassa, turhautunut itseeni ja elämääni. Olen ollut surullinen ja pettynyt siitä, että en koe mitään paloa, valoa tai tahtotilaa toimia niissä hommissa, joihin minulla on tieto, taito, kokemus ja koulutus. Ja siksi olen vähän umpikujassa nyt, sillä eihän ole mitään järkeä hakea vaikka avoinna olevaa saksan opettajan pestiä jos sisäisesti ajattelen, että "voe helvetti ei musta kyllä nyt ole siihen, en kyllä jaksa, ei huvita!" Sehän nyt on selvää, että vaikkei olisi yhden ainutta new age -henkistä selfhelp -opusta elämässään lukenut, niin motivaatio on suorassa suhteessa energiaan, joka on käytettävissäni siihen asiaan!  ... Ajatukset ovat energiaa, thoughts become things ja sitä rataa...

Muutosvoima

Olen nyt pohtinut ja tunnustellut tätä asiaa jonkun aikaa ja pikkuhiljaa tullut lähemmäksi sen tosiasian hyväksymistä, että kaikki muuttuu koko ajan. Kaikki on liikkeessä sisälläni; minä, ajatukseni, tunteeni, asennoitumiseni, kutsumukseni, tahtotilani ja se mitä missä ja milloin haluan olla ja tehdä. Se vapauttaa paljon energiaa jos pystyn hyväksymään itseni ja luontoni sellaisena kuin olen, vaikka joidenkin asioiden suhteen olisinkin toivonut olevani toisenlainen.

Sen hyväksyminen, että olen taas tullut erään polkuni päähän ja muuttunut, antaa minulle luvan olla elävä, elämääni yhä uudestaan ja uudestaan luova yksilö. Se antaa minulle luvan suuntautua uudestaan. Virittäytyä uusille taajuuksille ja uusille mahdollisuuksille.

Oman luontoni ja elämänkulkuni hyväksyminen antaa minulle vapauden olla yhä autenttisemminoma itseni, eikä minulla enää ole niin suurta tarvetta ja toivetta pakottaa itseäni asettumaan, juurtumaan, pysymään jossakin ruodussa, rajatussa pilttuussa, tietyssä hommassa loppuelämääni sen takia, että olen joskus aikaisemmin juuri sitä asiaa halunnut (tai kaikki muutkin tekevät niin), ei tarvitse! Minä olen minä ja minulla on minun luontoni. Alati muuttuva sellainen. Ja sen mukaan on elettävä, vaikka se olisikin välillä turhauttavaa. Olisihan se niin paljon helpompaa jos olisi kerran päättänyt opiskella jonkun ammatin, saisi hyvän työn ja pysyisi siinä tappiin asti. Ja tuntisi kutsumusta ja motivaatiota sen työn tekemiseen vuodesta toiseen.

Nyt ajattelen, että jos löydän täältä työn mikä tuntuu hyvältä ja oikealta, niin voin jo asennoitua siihen, että jonkun ajan sitä tehtyäni, kun tuntuu että se tie on taas kuljettu loppuun ja tulee tarve muutokseen, niin se on ihan fine! Sitten voin taas hakeutua muihin hommiin tai muualle, it's not a big deal! Maailma on minun ja maailma on auki. Liikkeessä ja muuttuva niin kuin minäkin. Koko ajan. Voihan sekin olla mahdollista, että jonkun avautuvan mahdollisuuden myötä löydän uudestaan haluni ja paloni toimia vanhoissa ammateissani?

Kysymykseen "Mikä sinusta tulee isona?" voi ihan hyvin vastata, että: "Milloin mikäkin!" Me olemme kaikki erilaisia ja se on tämä jutun juttu ja rikkaus tässä elämässä. Elämä tarvitsee ylläpitäjiä ja säilyttäjiä, jotka jatkavat perinteitä ja vakiintuneita tapoja ja käytänteitä sekä niitä jotka liihottelevat siellä täällä imien vaikutteita erilaisista tavoista olla, nähdä, tehdä ja toteuttaa asioita, tuoden aina jotakin uutta tarjottavaa niihin perinnepöytiin missä kulloinkin vaikuttavat. Molempia laatuja tarvitaan ehdottomasti!



Itse kuulun jälkimmäisiin, vaikka niin kovasti olenkin yrittänyt asettua aloilleni yhteen jos toiseenkin ammattiin ja asuinpaikkaan ja perinnepöytään. Tähän asti oli muijan kuljettava tajutakseen että minulla on lupa elää omannäköistä elämääni, tehdä työtä missä ikinä haluan ja sillä intensiteetillä ja aikasyklillä kun hyvältä tuntuu. Mitään kiveenhakattuja sitoumuksia on meikäläisen turha vannoa tai edes toivoa.

Seisova vesi alkaa haista... ja minä olen hyvin hajuherkkä. Jos on liian kauan aikaa pysähtynyttä ja raskaisiin rakenteihin vakiintunutta meininkiä, minua alkaa sananmukaisesti kuvottaa. Sisäinen paine kehittyy niin sietämättömäksi, että muutosta on tapahduttava jollain elämäni saralla tavalla tai toisella. Liikkeessä on pysyttävä.

On päästettävä irti siitä illuusiosta, että minussa olisi vain yksi ammatillinen kutsumus, joka minun on löydettävä, ja ennen kuin sen löydän olen loppuviimeksi tyytymätön kaikkiin ammatteihin mihin olen ryhtynyt. Näin se ei ole. Minussa kyllä on kutsumus, mutta se muuttaa muotoaan, on alati liikkeessä ja uudistaa suuntansa aika-ajoin. Se Jokin luova luoja minussa, jota ei vangita yhteen pilttuuseen minun pienen mieleni tahdonvoimalla, ottaa erinäköisiä muotoja eri elämänvaiheissani palvellakseen parhaiten kasvuani ja maailmaa ympärilläni. Se kutsumus valjastaa tahtoni milloin minkäkinlaisen ratsun vetämäksi. Ja sen edessä on vaan nöyrryttävä, jos haluaa pysyä elämänvirrassa kiinni, liikkeessä, ja välttää seisovia vesiä.

Minulla on lupa muuttua, uudistua, luoda nahkani, muuttaa mielipidettäni, olla tänään jotain mitä en eilen vielä ollut ja huomenna jotakin mitä kukaan ei vielä ole nähnyt!

Ajattelua laatikon ulkopuolella

Ollessani töissä opettajana, jouduin kerran (tai oikeastaan aina) ruokavalvonnassa komentamaan erästä teini-neitosta, milloin siitä, että hän piti jalkoja penkillä, milloin näpytteli kännykkäänsä tai huusi voluumit kaakossa vieruskaverilleen. Ruokailun lopuksi kun hän oli viemässä astioita kärryyn, ojensin häntä vielä sanomalla " Ota seuraavalla kerralla vähemmän ruokaa, jos kerran heität suurimman osan lautaselta jätesankoon!" Tyttö pysähtyi, katsoi minua silmiin ja sihahti: "Siis sä et kyl tee mitään muuta ku valitat! Ihan joka asiasta!" Katsoin häntä silmiin ja vastasin lakonisesti, että: "Well darling, that's what I get paid for!"

Nyt haluaisin löytää työn, jossa minulle maksetaan jostain muusta. Siitä, että saan laittaa taitoni ja kykyni käyttöön, palvella ja auttaa omalla olemuksellani kokonaisuutta. Työ, joka olisi minulle luonteva ja josta nauttisin. Positiivinen homma aikuisten parissa kiitos, hyvässä hengessä ja hyvin palkattuna!

Ja kyllä! Toivoa saa aina, vaikka siellä joku lukija nyt närkästyneen pöyristyneenä ehkä ajatteleekin, että missä pilvilinnoissa se Tuire oikein liitelee, elämä on laiffii ja työ on aina työtä, ei sitä kukaan tekisi jos ei siitä maksettaisi palkkaa! Onko ehkä hiukan epärealistiset toiveet... No, inhorealistille sanottakoon, että vien koko työnhakuasiani vieläkin korkeammalle pilviin ja universumiin, koska vilpittömästi uskon, että on mahdollista tehdä työtä, jossa kaikki edellämainitut palaset loksahtavat kohdilleen, -ja vielä enemmän! Ei toivominen mitään maksa. Siksi näytän nyt mitä tällä hetkellä toivon. Kuvassa siis mindmap unelmatyöstäni. NYT.

Eikö olekkin pöyristyttävää! Hävytöntä! Naurettavaa! Aivan liian idealistista! Rento, mukava, hyvinpalkattu työ sydämen asialla... No onhan se. Mutta miksei? Mikset saisi toivoa itsellesi aina vain parasta mahdollista? Kyllä saat! Minä annan luvan. ( :

Tämä on tällainen ihmiskoe samalla. Voiko elämäänsä luoda visualisoiden ja universumille toiveita ladellen? Kerron sitten myöhemmin miten hankkeeni etenee... Ja huom, en ole mitenkään määritellyt työpaikkaa, ammattinimikettä, titteliä tai toimenkuvaani, vain asiat, jotka koen tärkeiksi nyt ja joiden toivon olevan osa tulevaa unelmatyötäni. Muutama viikko olisi nyt aikaa unelmavision manifestoitua maan päälle täällä Lontoossa! Hihii!

Kyse ei ole siitä, että olisin nyt sekoamassa tai hurahtanut johonkin "Näin saat ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa" -opukseen. Ei. En ole seonnut. Olen aina ollut tällainen. Olen aina uskonut todellisuuksiin, joita ei silmin voi nähdä tai käsin koskea. Energioihin, ajatuksen voimaan, Korkeampaan johdatukseen ja rinnakkaistodellisuuksiin. Se, että ihmisäly ei pysty ymmärtämään tai tieteellisesti todistamaan jotakin ei tarkoita etteikö sitä olisi olemassa. Vielä vähemmän se tarkoittaa sitä, että ne asiat tai lainalaisuudet olisivat jotenkin yliluonnollisia. Eivät ole. Ne ovat varmasti aivan luonnollisia, mutta meille vielä tuntemattomia.



Yhtenä iltana kun makasin sängyssäni pohtien tätä työahdinkoani, niin sain yhtäkkiä vision siitä minkälaisessa paikassa toivoisin työskenteleväni täällä. En osannut pukea sanoiksi ammattinimikettä, mutta näin sieluni silmin itseni suuren viihtyisän tilan sisällä osana pätevää tiimiä, palvelemassa, neuvomassa ja ohjaamassa eri maista tulevia vierailijoita eri näyttelytiloihin, luentosaleihin ja businesspalaverihuoneisiin. Työ oli hauskaa, välitöntä face-to-face asiakaspalvelua, missä me olimme vastuussa tilojen esillepanosta, vieraiden vastaanottamisesta, heidän ohjaamisestaan, virvokkeiden ja pienen purtavan tarjoilusta sekä aulan infotiskin sihteerin tehtävistä. Visio oli niin elävä, yksityiskohtainen ja vahva, oli kuin olisin katsellut jotain päänsisäistä elokuvaa missä kuvat vain pulppusivat eteeni. Ja tämä todella avasi jonkun toivon kanavan sisälläni. Jäin sitä sitten ihmettelemään, että mikä se tällainen työ oikein olisi...?

Vähän sen jälkeen istuimme iltaa naisporukalla täällä minun luonani ja yksi uusista tuttavuuksistani tokaisi, että nyt olet juuri oikeassa paikassa, sillä Lontoossa mikä tahansa työ on mahdollista jos vain pystyy ajattelemaan "outside the box"! Täällä koulutuksella ei ole niin suurta painoarvoa kuin Suomessa. Voit oikeastaan päätyä tekemään melkein mitä vaan huolimatta koulutuksestasi. Joka hommaan on kuitenkin aina työhön ohjaus ja perehdytys, koska kukaan ei täällä ajattele, että koulutuksesi vastaisi suoraan jonkun työn vaatimuksiin tai toimenkuvaan. Työmahdollisuuksien kenttä on niin valtava ja moninainen.

Silloin tapahtui joku bling -ilmiö päässäni! Jään boxin sisälle jos rajoitan työnhakuni vain niihin töihin jotka vastaavat ammattinimikettäni. Ulkopuolelle jäävät kaikki ne muut mahdolliset työt, joita voisin hyvin tehdä ja joita jopa vielä tekisin nyt paljon mielummin. Olin vaan ajatellut, että näillä papereilla nyt mennään ja haetaan näitä töitä! Vastentahtoisesti laittelin hakemuksiani opettajan töihin ja draamaohjaajan pesteihin, koko ajan kuitenkin toivoen, että jotain muuta "avautuisi" edessäni. No, ensin täytyi näköjään jonkun "avautua" sisälläni, jotta se voisi todella avautua konkretian tasolla elämässäni.

Jos pystyn ajattelemaan "outside the box" niin mahdollisuuksien virta laajenee välittömästi. Voin kuvitella minkälaisesta työstä nyt nauttisin eniten, missä olen hyvä ja mihin voisin suunnata kaikkea jo osaamaani? Lähteä sitä kautta haravoimaan mahdollisuuksien kenttääni. Jos ajattelen vain edellisen ammattinimikkeeni tai tutkintotodistukseni määrittelevän sen mitä työtä voin hakea, olen laatikossa jälleen. Umpiossa. Voihan olla, että Lontoolla olisi tarjota minulle täydellisesti sopiva, käsittämättömän mahtava ja täydellinen duuni tuolla jossain, mutta en pääsekään siihen käsiksi ennen kuin pystyn kuvitteleman sen? Hmmm...

Alttiiksi asettuminen

En usko siihen, että hokemalla peilin edessä kymmenen kertaa päivässä " Saan unelmatyöni, saan unelmatyöni, saan unelmatyöni..." avautuisi mitään todellisia mahdollisuuksia. Ajattelen elämän lainalaisuuksien ja mahdollisuuksien virtaavan jossakin syvemmällä meissä. Oli kyse sitten haasteista työelämässä, parisuhteessa tai muussa elämässä, minun on pysähdyttävä, harjoitettava enemmän kuuntelemista, oltava antennit auki, tutkiskeltava sisintäni, pengottava pimeitä nurkkiani, ehkä tirautettava pienet itkutkin, ehkä annettava anteeksi jollekin, ehkä vain antauduttava tai nöyrryttävä tilanteen edessä. Silloin "Se Jokin" voi avautua sisälläni. Lähteä hakemaan vastaavia olosuhteita ulkomaailmasta. Haparoidenkin, mutta kuitenkin. Sisältä ulospäin. Ja usein se sisälläni tapahtuva muutos, oivallus, tunne, tietoisuus tai näkökulman vaihdos liittyy sisäiseen turvan tunteeseeni, omanarvontunteeseeni tai itseni ja asioiden hyväksymiseen sellaisina kuin ovat.

En vieläkään tiedä mistä työnimikkeestä visiossani voisi olla kyse, mutta olen nyt laittanut jokusen kymmentä hakemusta eri asiakaspalvelualan hommiin kansainvälisissä toimipisteissä: vastaanottovirkailijan, assistentin, tapahtumanjärjestäjän jne. Tällä hetkellä toivon koko sydämestäni, että aika riittää ja ehdin vielä saamaan täältä visiotani vastaavan (tai okei no edes lähelle sitä) työn. Työn missä voisin ammentaa kaikesta menneestä työhistoriastani ja palvella toisia parhaani mukaan. Se, onko työ johdonmukainen ja mairitteleva tulevaisuuttani ja CV:n jatkumoani ajatellen, ei ole niin tärkeää, vaan työn mielekkääksi kokeminen. Tässä ja nyt.

Terveisiä siis epätoivon kuilusta edelleen, yhtäkään työhaastattelutarjousta ei ole vielä ilmaantunut, muutama yhteydenotto kylläkin, joista yhden suhteen sydämeni ehti jo pompsahtaa. Hain työtä nimikkeellä "German speaking team assistant" isossa kansainvälisessä yhtiössä ja rekryfirman edustaja soitti...vain todetakseen, ettei minulla ole tarpeeksi työkokemusta assistentin hommista/ toimistotyöstä. Samaan hengenvetoon hän kyllä tarjosi minulle toista työtä, missä soittelisin saksalaisille vanhuksille apuvälinekyselyjä puhelimitse... Jouduin kohteliaasti kieltäytymään, sillä en mitenkään pysty näkemään itseäni istumassa 8 tuntia päivässä puhelinluuri korvallani. Harmi!

Olen työnhaun prosessissa, luovassa prosessissa täällä Lontoossa. Samat epävarmuuden, epäuskon, mahdottomuuden, järjettömyyden ja epätoivon tunteet vuorottelevat inspiroituneen innostuksen, vahvan vision ja luottamuksen tunteiden kanssa kuin kenellä tahansa luovan työn tekijällä missä tahansa taiteellisessa prosessissa, jossa ikuisena matkakumppanina taustalla häilyvät epäonnistumisen pelko ja naurunalaiseksi joutumisen pelko. Jotain on laitettu alttiiksi. Jokin riski on otettu. Jotain paljastuu. Ei liikuta enää turvasatamassa, vaan epävarmoilla vesillä... Ja ilman näitä matkakumppaneita tuskin edes syntyisi mitään oikeasti aitoa, autenttista, koskettavaa taidetta.


Ainoa mutta vaan on se, että nyt ei ole kyse mistään teatterikipaleesta jota ohjaan tai käsikirjoitan, vaan omasta elämästäni. Sen luomisesta. Tyhjästä nyhjäämisestä ja virran mukana menemisestä. Huuuuu...vähän hurjaa...nyt rupes jännittämään! Ja varsinkin kun kirjoitan tätä blogia ja teen koko prosessistani vielä kaikille näkyvän...

Mitäs siinä jos vain muutama läheinen tietäisi, että lähdin Lontooseen kokeilemaan siipiäni, totesin etteivät kantaneet ja palasin takaisin. Mutta nyt kaikki näkevät! Kiusallista. Ehkä se on osa tätä juttua... Ja vaikka asiat menisivät syteen tai saveen täällä, niin mitään oikeasti kamalaa ei voi tapahtua. Minä olen edelleen terve, elossa ja kykenevä tekemään töitä ja rakastamaan. Ja todennäköisesti kukaan ei edes nauraisi -tai no ehkä joo kyllä ja todella paljon- mutta myötätunnolla!

Eli pari päivää viikostani menee täydessä luottamuksen tunteessa ja uskossa, että unelmatyö on mahdollista saavuttaa, -ja pian! Sitä seuraavat pari päivää menevät totaalisessa epätoivon kuilussa, epäuskossa ja naurettavuuden tunteessa koko asiaa kohtaan. Sitten taas pari päivää vahvemmilla luottamuksen vesillä ja seitsemäntenä päivänä lepään. Neutraalissa olotilassa, että " Suottaapi ollannii tai suottaapi olla olemattannii!" Että näin täällä. Kuis siellä?

Elämä on fifty-fifty. On täysin mahdollista, että saan hyvän työn täältä. On myös yhtä mahdollista että päädyn Keravalle työttömäksi syljeskelemään ostoskeskuksen lattioille. Haha! Tai jotakin siltä väliltä... God only knows.

In the meanwhile...

Wish me luck! And say a little prayer for me! Thanks!

P.S. Loppuviimeksi ei kuitenkaan ole kyse mistään suorituksesta tai testistä, että kuis ämmän käy. On kyse elämästä, sen elämisestä ja kokemisesta kaikessa rikkaudessaan ja karvaudessaan. No matter what. Or what say you?

 

P.P.S. Käy klikkaamassa yläkulman blogit.fi -linkkiä ja sieltä "seurataan sydäntä". Voin sitten laskea sydämistä kannustavien ajatusten määrän ja tuntea kollektiivisen ajatusvoiman vaikutuksen yhden tyypin elämään, hih! Tattis!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jokainen kriisi on mahdollisuus Ensin kärventyivät maapallon keuhkot Amazonin sademetsien myötä ja sitten kirvelevät ihmisten keu...