sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Kuoleman enkeli

Tämä kirjoitus on kuolemasta ja kuolemisesta. Siitä miten kuolema on näyttänyt kasvojaan minulle tämän elämäni aikana. Ja siitä miltä se on minusta tuntunut. Ja tuntuu nyt.


Kualema, vanh hanttapuli


Hei vaan kualema, sää ole nynny äijä!
Helppo sun o vaani nurkan takana ja
lykät paikal juur ko viimetteks kaivata,
viärä kaikkest kultasemp miäs,
paras nainen, siliäottasemp laps,
pehmusemp mamma,
kuljetta kenenkkä näkemät,
taakses kattomat, rikospaikal palamat
jonkkus perunkellarihajusse kotiluala, mist maan pääl saak
ei ol ikä yhrenkä ään kuulunu.

Häppe hiuka.

Jos sää ole reilu miäs, sää tule näkyvil,
tuat kaik viämäs hyväs järjestykses takasi,
pyyrät antteks meilt henkilökohtasest ja
maksat loppuelämäs korvauksi, joka penni.

Heli Laaksonen 2002: Raparperisyrän

Kuolema

Elämään kuuluva vääjäämätön tosiasia, vaikka se meidän länsimaisessa sivistysmaailmassamme onkin erinomaisesti siivottu katseiltamme ulottumattomiin; laitoksiin, vanhainkoteihin ja sairaaloihin. Harva meistä on koskaan edes nähnyt kuollutta ihmistä. Vaikka mielestäni sen näkemisen pitäisi olla yhtä luonnollista kuin vastasyntyneenkin näkeminen.

Suhteemme kuolemaan on todella outo. Samaan aikaan kun siitä ei puhuta normaalisti, hyväksyvästi ja ilman suuria latauksia, sillä mässäillään ja sitä hierotaan naamoihimme joka ikisestä tuutista tv-ohjelmien, tietokonepelien ja netin välityksellä.

Olen kurkkuani myöten täynnä sitä tappamisen, murhaamisen, lahtaamisen, räjäyttelemisen ja teloittamisen määrää mikä kaikkialta verkkokalvoillemme virtaa. Viihteellistettyä väkivaltaa. Se on mielestäni jotain niin sairasta ja kuvottavaa. Suhteemme kuolemaan ja kuolemiseen ei ole terve eikä luonnollinen. Me olemme turtuneet sen viihteellisyyteen niin, että mielestämme on harmitonta ja normaalia se kun viisivuotias pikkulapsi ylpeilee sillä kuinka monta zombia, ukkelia, örkkiä tai ihmishahmoa hän on sinä päivänä saanut peleissään lahdattua. Ei helvetti!

Moralisointi tai syyllistäminen ei auta ketään ja jokaisella on vapaus tehdä ja katsoa, tai antaa tehdä ja katsoa, mitä parhaakseen näkee, mutta minä voin aina kuitenkin ilmaista mielipiteeni, että en ole kiinnostunut katsomaan tai pelaamaan mitään sellaista minkä itse koen sairaana.

Tottakai joskus tulee katsottua telkkarista jotakin missä mäiskitään, mutta yleensä laitan silmät kiinni tai vaihdan kanavaa. Tosin sekään ei useimmiten auta, sillä ilta-aikaan saattaa oikeasti olla niin, että vaikka kuinka sukkuloisin niin joka kanavalta tulee ohjelmaa missä veri lentää ja päät pyörii, -tavalla tai toisella. Nollatoleranssiini väkivallan suhteen on selkeä syy. Siskoni. Hän kuoli väkivallanteon seurauksena kahdeksan vuotta sitten.

"Kärsimys jalostaa"

Minun on joskus vaikea kohdata ihmisiä, jotka luettelevat välittömästi heti ensi tapaamisella kaikki elämänsä aikana kokemansa tragediat, kriisit, kaltoinkohtelut, erot, sairaudet ja kuolemat, aivan niin kuin he löyhyttelisivät edessäni jotain "henkistä CV:tä". Todistetta siitä kuinka paljon he ovat elämässään kärsineet (lue; jalostuneet ihmisinä).

Vaikken siitä yhtään pidä, niin nyt varmaan sorrun itse samaan luettelointiin, sillä kuolema on ollut läsnä elämässäni useammin kuin olisin toivonut. Se on vaikuttanut minuun ja elämääni syvästi. Siksi haluan siitä kirjoittaa. Tehdä kuoleman näkyväksi ja läsnäolevaksi tässä ja nyt oman elämäni kautta.

Sanottakoon kuitenkin heti alkuunsa etten usko tämän kärsimyksen jalostaneen minua mitenkään ihmisenä. Pikemminkin asia on niin kuin yhdessä näytelmässä eräs roolihahmo totesi: "Se mikä ei tapa, niin se traumatisoi!" Kävin neljä vuotta terapiassa siskoni lähdön jälkeen.

Olen tähänastisen elämäni aikana menettänyt kaikki isovanhempani, omat vanhempani, siskoni ja yhden hyvän ystävän kuolemalle. Sen lisäksi rakkaan "hoidokkimummoystäväni" ja yhden pienen ekaluokkalaisen oppilaani. Minusta se on aika kohtuuton määrä kuolemaa yhden hentosen naisen kohdattavaksi yhden elämän aikana. Jos ajattelisin näiden menetysten jotenkin jalostaneen minua ihmisenä, olisi se aivan kuin toteaisin niiden kuolemien jotenkin "hyödyttäneen" minua. Ällöttävää. Ei ole olemassa minkään valtakunnan hyötyä tai vastinetta minkä edessä olisin ollut valmis luopumaan yhdestäkään rakkaasta ihmisestäni. Ei kertakaikkiaan.

Se ei silti tarkoita ettenkö hyväksyisi kuolemaa luonnollisena osana elämää. Se ei myöskään tarkoita etteikö kuolema voisi loppujen lopuksi olla myös toivottu vieras. Riippuu kuolemasta. Jokainen kuolema on yksilöllinen. Siinä missä elämäkin.


Jokatapauksessa toivoisin, että meidän suhtautumisemme siihen olisi jotenkin terveemmällä pohjalla.Vaikka kuinka luonnollinen tai luonnoton lähdönhetki onkaan, kuolema itsessään on mysteeri ja pyhä tapahtuma. Me emme tiedä mitä siinä tapahtuu. Tai sen jälkeen. Esirippu nousee vasta kun on toisen näytöksen aika.

Äiti


Äitini kuoli 2007 munasarjasyöpään. Tauti oli niin ärhäkkää laatua, että se oli salakavalasti vallannut jo suurimman osan äidistäni ennen kuin hän pääsi leikkaukseen. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Äitini käpertyi itseensä, masentui totaalisesti, heitti niin sanotusti hanskat tiskiin, sillä oli niin pettynyt ja järkyttynyt omasta kohtalostaan. Täysin ymmärrettävää. Me olimme kaikki järkyttyneitä. Siskoni Helin kanssa saattohoidimme äitiämme seuraavat 3 kuukautta "kuolemantuomiosta". Äitini sai olla vuoroin kotona, vuoroin Terhokodissa.

Tässä kuolemassa oli se hyvä puoli, että meille annettiin aikaa olla yhdessä, sulatella tilannetta ja valmistautua vääjäämättömään. Tämä matka hitsasi meitä kolmea vieläkin lähemmäksi toisiamme ja kaikesta luopumisen ja surun tunteesta huolimatta saimme myös kokea aivan ihania hetkiä yhdessä.

Pelkäsin kuitenkin äitini kuolinhetkeä etukäteen. Ajattelin, että mitä jos hän kuolee juuri silloin kun olen itse yksin hänen kanssaan. Mistä tiedän, että nyt hetki on tullut? Mitä sitten teen? Jos se tapahtuu kotona yöllä, niin nukunko ruumiin kanssa aamuun asti ennen kuin otan yhteyttä Terhokotiin vai soitanko ambulanssin vaikkei mitään enää olekaan tehtävissä? Mitä jos luhistun tai sekoan totaalisesti? Pelkäsin sitä, koska en sitä ennen ollut koskaan ollut kuolintilanteessa itse läsnä. No, pelkoni oli aivan turha. Äitini kuolinhetki on yksi elämäni kauneimpia tapahtumia.

Olimme olleet Terhokodissa hänen luonaan koko päivän. Illalla kun olimme jo laittautumassa yöpuulle siskoni kotona, Terhokodista soitettiin ja kerrottiin äidin todennäköisesti olevan lähtöaikeissa. Kiiruhdimme hänen luokseen ja vietimme muutaman tunnin vielä hänen vierellään.  Äitini huoneen radiosta kuului haitarinsoittoa ja me siskoni kanssa päättelimme iskän siellä rajan takana revittelevän kurttua kuin merkkinä siitä, että hän on tullut äitiä vastaan. Jonkin aikaa siinä odottelimme, kävimme keittämässä teetä ja palasimme jälleen hänen rinnalleen. Olimme molemmin puolin sänkyä ja pidimme äitiämme käsistä. Sitten hengitys alkoi katkeilemaan, tuli kuolonkorinaa kurkusta ja suu nytkähti auki. Äiti lähti. Täysi rauha. Täysi levollisuus. Aika pysähtyi. Ja huone täyttyi rakkaudesta. Käsittämätön myötätunnon, kiitollisuuden ja kunnioituksen tunne valtasi meidät. Se oli niin kaunista.

Tunnelma oli niin sanoinkuvaamattoman levollinen ja lohdullinen, että emme voineet rikkoa sitä kutsumalla hoitajaa paikalle. Reilu vartin verran vain olimme siinä äidin ruumiin vierellä hiljaa ennen kuin ilmoitimme henkilökunnalle, että nyt hän oli lähtenyt.

Rakkautta rajan takaa

Äitini keräili enkeleitä. Kaikenlaisia: pieniä, suuria, huovutettuja, lasisia, savisiipiä... hänen ystävät tiesivät tämän ja aina reissuiltaan tai lahjaksi he (me) annoimme äidille uuden enkelin. Ja hän iloitsi jokaikisestä! Hänen kotihuoneensa kirjahyllyssä oli oikea enkeliarmeija valvomassa ja suojelemassa häntä. Yksi pieni kristallienkeli oli kuitenkin se kaikkein rakkain, joka ainoana pääsi Terhokodin yöpöydälle äitiäni valvomaan.

Kun äitini lähdönhetki oli ohi ja hoitajat tulivat huoneeseen toimittamaan ruumiin puhdistus- ja pukemisasioita, niin me siskoni kanssa keräsimme äidin tavaroita yöpöydältä ja laatikoista. Edellispäivänä vielä ihan ehjä rakas kristallienkeli oli nyt tiputtanut yhden siivistään yöpöydälle...

Yhtä kauniiksi mysteeriksi jäi myös aikoinaan isäni taskunauris. Hänen kuoltua kävimme sairaalassa keräämässä laatikoista hänen henkilökohtaiset tavaransa. Ja arvatkaa mitä? Isäni taskunauris oli pysähtynyt tasan sille kellonlyömälle mikä hänen kuolinaikansa papereissa oli.

Kaikista käsittämättömintä oli kyllä se kun siskoni kuoleman jälkeen, tasan vuosi hänen lähdöstään, hänen kuolinpäivänään, minä sain sähköpostia häneltä. Meinasin laskea alleni kun avasin mailboxini ja näin, että siellä oli viesti Heliltä. Viestissä ei ollut mitään otsikkoa tai kirjoitusta, se oli niin kuin joku spämmiposti, jonkun kanadalaisen firman mainoslinkki...

Vastasin hänelle. Kiitin häntä siitä, että hän oli sieltä rajan takaa saanut ponnisteltua viestin aikaiseksi. Kiitin häntä hänen elämästään ja kerroin kuinka pahoillani olin hänen lähdöstään. Kirjoitin hänelle kuinka paljon häntä rakastin ja yhä rakastan. Ja toivotin hyvää matkaa. Sitten itkin.

Onneksi hyvä ystäväni (itseasiassa alunperin siskoni ystävä) oli juuri tulossa minua hakemaan autolla ja soitin hänelle, että laitapas auto parkkiin ja tulepas käymään täällä ylhäällä ensin. Näytin hänelle mailboxini. Hän oli yhtä ihmeissään ja liikuttunut. Jälkeenpäin sitten kuulimme kahden siskoni ystävän saaneen häneltä samanlaisen "viestittömän" viestin, jonka viesti oli kyllä meille kaikille aivan ilmeinen: kuolemaa ei ole. On vain siirtyminen toisaalle. Rakkaus on niin väkevä mahtivoima, että sen ansiosta pystyy halutessaan lähettämään vaikka sähköpostia rajan takaa. Ja tämä tarina on tosi. Minulla on edelleenkin siskoni sähköposti tallessa saapuneissa viesteissäni.

9/11

Toisin kuin äitini lähtö, siskoni lähtö oli kaikkea muuta kuin kaunis. Se oli jotain niin järkyttävää ja tapahtui niin arvaamatta ja niin hirveällä tavalla, että en pysty sitä vieläkään mitenkään päin käsittämään. Tuskin toivun siitä koskaan. En halua revitellä sitä sen enempää auki nyt tässä blogissani, mutta sen voin kertoa, että hän oli vain pari kuukautta ennen kuolemaansa tutustunut moniongelmaiseen mieheen, jonka kanssa hänellä oli jonkun tasoinen suhde. Hän auttoi tätä miestä pääsemään hoitoon, mutta mies karkasi sieltä, tuli siskoni luo ja loppu on sitä mitä televisioruuduistamme joka ilta näemme. Raaimmasta raainta väkivaltaa.

Hän tappoi siskoni.

Ja osan minua.

Lamaannutti sydämeni 7 vuodeksi.

Hän sai 9 vuoden tuomion, josta ensikertalaisena istui vain puolet ja on nyt ollut vapaalla jalalla jo neljä vuotta. Asuu kuuleman (Tinder -profiilin) mukaan Tampereella.

Tätä ei sydämeni pysty ikinä ymmärtämään. Että joku voi toiselta ihmiseltä riistää hengen, viedä häneltä hänen elämänsä, ja sen jälkeen viettää täysihoitolassa muutaman vuoden ja sillä selvä!

En suostu kuitenkaan tätä asiaa katkerana märehtimään, sillä jokainen sellaiseen ajatteluun vietetty hetki olisi lisää kuolemaa. Sitä kautta hän pystyisi tappamaan minulta yhä enemmän ja enemmän elämää. Estäisi minua olemasta elossa ja onnellinen. Tässä ja nyt. Hän on vienyt minulta jo ihan tarpeeksi. Sen kaikkein rakkaimman, sen kaikkein läheisimmän, koko elämäni tärkeimmän ihmissuhteeni. Siskoni. Ja yhden ainutta hetkeä enempää en elämästäni aio hänelle antaa.

Surullisinta ja kivuliainta minulle siskoni kuolemassa on se, että en saanut olla läsnä hänen vierellään silloin kun hän lähti. En saanut pitää häntä kädestä, silittää hänen päätään ja antaa hänelle turvaa ja lohdutusta, rakkauttani. Päinvastoin. Tiedän, että hän joutui kokemaan syvää kauhua, pelkoa, kipua ja turvattomuutta kuolemansa hetkellä. Sitä ennen ja sen jälkeenkin ehkä. Tämän tietäminen sattuu sydämeeni eniten. Se itkettää minua vieläkin.

Siskoni kuoleman jälkeen minussa pamahti joku sydämen luukku totaalisesti kiinni. Kouppasin tilanteessa parhaalla mahdollisella tavallani. Selviydyin. Päivästä toiseen. Ystävät lähellä ja kaukana antoivat tukea ja lohdutusta. Pari ystävää otti välittömästi kopin minusta ja pitivät minut kiinni elämässä ja arjessa. Kannattelivat rakkaudesta.

Kanavoin suruni ja järkytykseni opiskeluun, tekemiseen ja työhön. Sitä kautta rakensin itselleni "turvaa". Vain terapeutin luona uskalsin päästää tunteitani pintaan ja itkeä. Näyttää pohjatonta suruani ja ikävääni. Viime talveen asti olen jotenkin onnistunut selviytymään ja suoriutumaan. Mutta siitä lähtien olen ollut tässä sydämen avautumisen prosessissani, missä tälläkin hetkellä olen. Matto vedettiin jalkojeni alta niin totaalisesti, että nyt vasta pikkuhiljaa olen alkanut löytää takaisin luottamukseen ja tuntea jälleen lattian pikku kinttujeni alla. Mitä vahvemmin sen tunnen, sitä vähemmän "selviydyn", stressaan tai suoritan. Uskallan vain olla ja antaa elämän viedä. Luottaen siihen, että kaikesta huolimatta se kyllä kantaa.

Siskoni kuoleman jälkeen minulla oli sellainen olo lähes kaksi vuotta, että kuoleman enkeli istuu olkapäälläni. Ihan konkreettisesti koin kuoleman läsnäolon joka hetkessä. Tuntui kuin olisin itsekin kuolemassa, jättämässä jäähyväisiä elämälleni ja kaikelle siihen sisältyneelle (ja välillä epäilin jopa sairastuneeni johonkin peruuttamattomaan sairauteen), niin konkreettisesti kuolema päivysti olkani takana. Se väijyi joka nurkan takana, ja aina kun lähdin kotoani, niin ennen oven sulkemista katsoin vielä mihin kuntoon kotini jää, jos en enää sinne palaakaan (jos jään vaikka bussin alle tms.). Lähtiessäni jostain tilanteesta tai hyvästellessäni ystäviäni, koin usein, että tämä oli nyt viimeinen kerta kun näemme... Seuraavaa ei enää tule. Se oli ihan kauheaa. Jätin jäähyväisiä 24h/7 ja surin kaikesta luopumistani.

Vaikka olen kohdannut kuoleman useamman kerran elämässäni, niin olen silti sanaton sen edessä. Jos joku ystäväni menettäisi yhtäkkiä rakkaimpansa, niin en osaisi sanoa tai tehdä yhtään mitään sen viisaampaa kuin kukaan minua lohduttaneistakaan osasi. Kuoleman edessä me olemme kaikki yhtä tietämättömiä. Ja yhtä hiljaa.

Sen voin kuitenkin omasta kokemuksestani kertoa, että koska minulla on aina suurten asioiden äärellä taipumus vetäytyä yksinäisyyteen (ja muutenkin siinä elämäntilanteessa olin todella yksin, olin pari vuotta aikaisemmin eronnut suuresta rakkaudestani, äitini oli kuollut ja kaksi parasta ystävääni oli muuttanut pois kaupungista juuri ennen siskoni kuolemaa), niin elintärkeäksi muodostui ne kaksi ystävyyssuhdetta jotka aikaisemmin mainitsin. Se, että joku piti minusta huolta, tarkkaili tilannettani, kutsui mukaan, veti toistuvasti minut omaan arkeensa ja elämäänsä, jakoi kanssani tilannettani, auttoi konkreettisesti eri asioiden hoitamisissa, oli läsnä ja tavoitettavissa,  -ja kulki rinnallani intensiivisesti aika pitkän taipaleen matkaa.

Rakkautta. Sitä se oli ja on yhä. Aitoa, vilpitöntä, epäitsekästä välittämistä toisesta ihmisestä. Ystävästä.

Kuolema ja suru

Kun on menettänyt rakkaan läheisensä, niin suru ja kuoleman läsnäolo on totta joka ikisessä hetkessä koko ajan. Se on niin ilmiselvää ja väkevästi läsnä koko lihassa ja sielussa, että minä en ainakaan  halunnut siitä sen takia juurikaan puhua (paitsi terapeutin luona). Itseasiassa se, mikä minua eniten auttoi suruni keskellä, mikä minua todellisesti kannatteli, oli ympärilläni olevat ystäväni, jotka todellakin tiesivät missä murheenlaaksossa vaelsin, mutta siitä huolimatta uskalsivat kuitenkin itse olla onnellisia ja iloita hetkistä.

Helposti sitä ajattelee, että surijan lähellä pitää surra ja vajota samaan suruun (näyttääkseen myötätuntonsa), mutta minun kohdallani tilanne oli aivan päin vastoin. Koin, että suurinta myötätuntoa oli se, että ystäväni uskalsivat elää elämäänsä eteenpäin normaalisti, ja näin vetivät myös minua valoon ja pitivät mukana kyydissä. He eivät pelänneet valittaa arkisia huoliaan, vaikka tiesivät minun käyvän läpi jotain niin kohtuutonta, että sen rinnalla mikään huoli tai valitus ei näyttäisi oikeutetulta. Siitä huolimatta, he olivat ihmisiä, aitoja, elämässä kiinni, ja heidän seurassaan minä tavallaan niin kuin sain "lomaa" omasta surustani ja tilanteestani. Sain toki surra, mutta vieläkin tärkeämpää oli se, että sain myös nauraa, ja sain unohtaa, sain elää heidän tilanteissaan ja heidän kanssaan. Kyse ei ollut tapahtuneen kieltämisestä, vaan todellisesta tilanteenlukutaidosta, intuitiivisesta herkkyydestä tajuta se, että et voi pelastaa jäihin uponnutta hyppäämällä itse sinne.

Siksi haluan tämän sanoa, että ihmiset uskaltaisivat olla ihmisiä, omia autenttisia itsejään sellaisen ihmisen lähellä, jonka olkapäällä kuoleman enkeli valvoo. Jos tiedät jonkun tutun käyvän läpi vaikeaa elämäntilannetta, niin älä silloin tavatessasi kysy, että "No, mitä kuuluu? (Jos kerran tiedät sen) Purista mielummin kädestä, anna sanaton halaus, kehu vaikka tyypin kampausta tai sano sanat: "Otan osaa". Älä kysymyksilläsi (tai uteliaisuudestasi tai teennäisestä myötätunnon näyttämisestä ) pakota toista sanoittamaan tilannettaan, vaan ole mielummin kuulolla silloin kun hän itse siitä haluaa puhua tai avautua.

Sekin on mielestäni tärkeä sanoa ääneen, että kun syvältä koskettavia asioita tapahtuu, niin oma reaktio voi olla jotain aivan muuta kuin mitä olisi etukäteen ajatellut. Eikä eri menetysten ja erojen kohdalla reagoi samalla tavalla. Se on myös ihan ok vaikkei olisi surullinen. Vaikkei itkettäisi ollenkaan. Tai tuntisi jotain ihan muuta kuin surua. Tai ei tuntisi mitään. Kyynelten määrä ei ole suorassa suhteessa rakkauden tai menetetyn ihmisen merkityksen määrään. Jokainen meistä kohtaa, reagoi ja "työstää" kohdalleen tulevia asioita omalla tavallaan ja harvoin se reaktio on niin kuin amerikkalaisissa draamaelokuvissa, joissa näyttelijä luhistuu samantien polvilleen huutamaan ja ulvomaan tuskaansa. Omassa sisäisyydessä tapahtuvat asiat voivat olla valtavia, vaikka ne olisivat näennäisen näkymättömiä. Silti jokainen menetyksen kohdannut kaipaa eniten myötätuntoa, hienotunteisuutta, tilanteen kunnioitusta ja elämän jatkumista mahdollisimman normaalina.

Pyydä lenkille, kahville, teatteriin, saunomaan, ajelulle, -mihin vaan tavalliseen toimintaan tai sano, että "aina saa soittaa". Sen sorttinen kunnioitus oli ainakin minun kohdallani erittäin tärkeää. Tiesin, että jos haluan avautua, niin olkapäitä on ja kyynelille tilaa. Mutta pelkästään se, että eri tilanteissa ihmiset näyttivät hienovaraisesti tietävänsä, että käyn läpi jotain kamalaa, mutta siitä huolimatta jatkoivat tavallisena omana itsenään olemistaan omissa hetken iloissaan tai murheissaan (tavallaan niin kuin mitään ei olisikaan tapahtunut ja silti on), niin se kannatteli. Todella ristiriitaista ja sekavaa, ymmärtääköhän kukaan mitä yritän nyt artikuloida?

Että hetken, pienen hetken kerrallaan voi valita elämän.

Elämä ja kuolema ovat vain hiuksenhienon langan päässä toisistaan. Niin kuin ilo ja suru.
Muistan yhden illan äitini kotona häntä saattaessamme kun siskoni kanssa katsoimme olohuoneessa telkkarista jotakin älytöntä ja äitini lepäili viereisessä huoneessaan omassa sängyssään. Jostain näkemästämme tai toisen kommentista tai katseesta aloimme yhtäkkiä siskoni kanssa nauraa aivan hillittömästi. Siis niin hulluna, että pissat meinas tulla housuun eikä kikatuksellemme meinannut tulla lainkaan loppua. No, sitten kun jossain vaiheessa nauru alkoi vähetä ja hengitys tasaantua, niin mieleeni kerkesi juuri välähtää ajatus siitä, että onko tämä nyt sopivaa nauraa räkättää täällä hysteerisenä kun äiti makaa kuolemaa odottelemassa viereisessä huoneessa? Ennen kuin ehdin teroittaa miekkani syyllisyysarsenaalista, niin viereisestä huoneesta kuului vaimea, mutta heleä ääni: "Ihanaa kun teillä on niin hauskaa!"

Ja sitten itkimme, itkimme lohduttomasti siskoni kanssa...

Kuoleman läheisyydessä toipuminen ei tarkoita sitä, että kaikki palautuisi ennalleen. Ei palaudu. Kuolema ja menetys on peruuttamaton. Mutta tietoisuus siitä, että asiat voivat vielä joku päivä olla hyvin vaikka elämä ei enää koskaan tulekaan palautumaan ennalleen, se on tärkeää. Menetyksestä ei koskaan tarvitse "päästä yli". Enemmänkin elää sen läpi. Sen kanssa. Ja siinä muodossa ja sillä intensiteetillä kun se milloinkin näyttäytyy.

Jokainen kuolema, joka on ollut osa tähänastista elämääni, ansaitsisi tulla kerrotuksi. Jätän tämän nyt tällä kertaa kuitenkin tähän. Palaan sitten joskus toiste aiheeseen mikäli se sieltä luontevasti tekstiini virtaa ja haluaa tulla kerrotuksi.

On kuitenkin tärkeää puhua kuolemasta. En halua, että sitä pelätään tai piilotellaan. Tai että sillä sairaalla tavalla mässäillään ja siitä luodaan viihdettä. Haluaisin, että kuolema olisi jotenkin näkyvämpi maailmassamme. Terveellä tavalla läsnä elämässämme ja todellisuudessamme. Että eri kuolemista voitaisiin puhua yhtä vilpittömän avoimesti ilman mitään suuria latauksia, niin kuin naiset puhuvat omista synnytyskokemuksistaan. Oli se sitten ollut ihan järkyttävää tai helppoa kuin heinänteko, kuolema ansaitsee yhtälailla tilaa tulla nähdyksi, koetuksi ja kuulluksi kuin syntymäkin. Näin ajattelen.

Joskin silloin kun kuoleman enkeli on väkevästi läsnä ja istuu olkapäällä, niin voi olla, että juuri silloin se henkilö ei siitä halua tai pysty puhumaan. Mutta tarkoitan nyt kuoleman näkymistä ja kohtaamista yleisesti yhteiskunnassamme; kotona, koulussa, mediassa.

Rakkaus ei koskaan kuole

Menettämäni rakkaat ihmiset ovat nyt siirtyneet muualle, heillä ei enää ole elämää täällä. Mutta minulla on. Minä olen menettänyt "vain" heidät, mutta he ovat menettäneet koko elämänsä. Minulla on vielä minun elämäni. Koko elämä elettävänäni. Heidänkin puolestaan. Ja todellakin aion pitää siitä huolen, että elän sen niin täydesti kuin pystyn.

Tiedän, että sen näkeminen ilahduttaisi heitä suunnattomasti. Tiedän, että se on ainoa asia, jota he koko sydämestään minulle toivovat. Eikä tämä johdu siitä, että satuin joululomalla lukemaan (puoliksi viihdyttävän, puoliksi lohduttavan) kirjan nimeltä "The top ten things that dead people want to tell you", hahaa! Tiedän sen siitä, että he toivoivat sitä minulle koko sydämestään jo elinaikanaankin (miksi se siitä kuoleman jälkeen muuttuisi?)

He toivoisivat minulle täyttä elämää. Vähemmän pelkoa. Uskallusta ja luottamista. Rakkautta.

Sitä he varmasti toivoisivat itselleenkin, jos vielä saisivat olla elossa.

Kaikki me, jotka täällä vielä saamme olla; veljeni, veljentyttöni, tätini, serkkuni, rakkaat ystäväni ja sinä lukijani, meillä on vielä tämä elämämme. Ja vaikka se on välillä erittäinkin haastavaa, niin meillä silti vielä on se. Tämä hetki. Tässä ja nyt. Toisemme.


Kukaan ei voi koskaan ottaa pois sitä mitä me olemme yhdessä kokeneet, kuinka paljon rakkautta välillämme on ollut ja on yhä. Ihmisen voi viedä ja yhteisen tulevaisuuden, muttei sitä mikä on ollut yhteistä ja jaettua. Se on ja pysyy. Ja se rakkaus kantaa. Edelleen. Ikuisesti.

Olen polkuni päässä, tuhansistani erään -
ja niitä on täynnä maa. On viileä ilta, 
eräs päivä on mennyt -
on painunut metsien taa.

Ei mikään voi kuolla, ei kukat, ei tuuli -
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee ja kukat jää taakse - 
ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki vain silmissä siirtyy - 
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten, tosi eilen, tänään - 
unen lailla rauennut lie.

Ei mikään kuollut, et sinä, en minä - 
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vai kuljin, minä kuljin - 
ja sinä. 
Jäi hymyily surullinen.

Aila Meriluoto: Jälkeenpäin





P.S. Nämä sanani ovat virranneet tähän tekstiin tänään yhtä voimalla ja vuolaasti kuin kyyneleet silmistäni. Niin pohjaton ja syvä on ikäväni. Rakkauteni.


1 kommentti:

  1. <3 !
    Kyllä ymmärsin tuon mitä kirjoitit tuosta ympäristön arkielämän jatkumisesta suhteessa surevaan. Itse olin 9v. kun veljeni kuoli onnettomuudessa ja olen paljolti miettinyt sittemmin omaa suhtautumistani hänen kuolemaansa. Lapsella jotenkin luonnollisemmin "elämä jatkuu". Muistan miten hautajaisissa olisin halunnut leikkiä serkkujeni kanssa - niin olimme tottuneet tekemään kun olimme koolla. Aikuisten mielestä se ei kuitenkaan ollut sopivaa. Piti olla surullinen. Ja olin toki ollutkin kirkossa ja arkkua laskettaessa, mutta niiden hetkien jälkeen voitti taas lapsen riemu, uteliaisuus, ilo.
    Koin jälkikäteen asiasta joskus syyllisyyttä. Syyllisyys kasvoi minuun kiinni tulevina vuosina jokaisen lapsekkaan ilonpurkaukseni myötä, sillä ympäristöltä ei tullut vastinetta. Aikuiset ympärillä olivat kuin pystyynkuolleita muumioita surussaan ja se on täysin ymmärrettävää käytöstä vanhemmiltani. Mutta minä jäin lapsen ilojeni kanssa yksin. Siksikin tärkeää, että surevan ympärillä ns. elämä jatkuisi, sillä on niin monenlaisia tapoja surra, erilaisia surijoita.
    Ja kukin omin tavoin jatkaa eteenpäin.
    Minulle tuli tuolloin lapsena tavaksi lukea kuolinilmoituksia lehdestä. Se oli yksi minun tavoistani käsitellä veljeni poismeno. Tuo runo jonka laitoit oli kuolinilmoituksessa ja opettelin säkeistön, joka alkaa "Ei mikään voi kuolla, ei kukat ei tuuli..". Toivon säilyttäminen on ollut tärkeää. Samoin mieleeni jäi se, kun vanha kokenut pappi sanoi vanhemmilleni, että hänen kokemuksensa mukaan 5 vuoden kuluttua helpottaa. Luulin lapsenjärjelläni, että 5 vuoden kuluttua kaikki palaa ennalleen, vaan kuten molemmat tiedämme, jotkut surut muuttavat meitä ikuisiksi ajoiksi. Elämästä voi tulla tavallaan ajan mittaan jopa rikkaampaa kuin ennen, mutta entiselleen se ei palaa.
    Minä uskon, että meihin ihmisiin on koodattu tarve saattaa omat oppimme yhteiseksi hyödyksi. Lisätä yleisesti ymmärrystä omien kokemustemme kautta. Niin ajateltuna sitä voi kokea, ettei oma kärsimys ole ollut turhaa, sitä on kärsinyt myös muiden puolesta. Ja sillä tavoin on mahdollista "jalostaa kokonaisuutta", tuoda lohtua ja ymmärrystä maailmaan.
    Kiitos kirjoituksesta, minulle se oli arvokas. Ja ihanaa kun toit ilmi mysteeritkin, nepä vasta ovatkin jotain <3

    VastaaPoista

Jokainen kriisi on mahdollisuus Ensin kärventyivät maapallon keuhkot Amazonin sademetsien myötä ja sitten kirvelevät ihmisten keu...