Tämä postaus on lapsista, lasten kasvattamisesta, lapsettomuudesta ja joulun lapsesta, -siitä sisäisestä lapsesta, joka kaikissa meissä asuu.
Lapseton täti huutelee
Viime postauksessa sivusin suorittamista ja (akateemises-sosiaalista) pätemistä, joka näyttäytyy tietyssä yhteiskuntaluokassa jo aivan pikkulasten arjessa täällä Lontoossa. Akateemisissa taidoissa, sivistyneisyydessä tai sosiaalisen etiketin oppimisessa ei itsessään ole todellakaan mitään pahaa. Mutta niiden suorittamisessa mielestäni on. Suorittaminen on pahasta. Se, että asioita ei tehdä kokemisen itsensä tai siitä tulevan ilon vuoksi, vaan aina jotenkin välillisesti niin, että tämän asian tekeminen hyödyttää minua sillä ja tällä tavalla ja kun hallitsen sitä ja tätä, niin voin sitten menestyä myöhemmin siinä ja tässä, olla parempi ja pätevämpi kuin muut jne... Jotenkin vähän takakireetä meininkiä.Jos täällä Lontoossa lapsia sivistetään viemällä niitä jatkuvasti kaikenlaisiin paikkoihin (museoihin, näyttelyihin, konsertteihin, teatteriin..), niin Suomessa taas tuntuu olevan valloillaan enemmänkin se toinen ääripää. Elämän ja opettajuuden suomalta näköalapaikalta katselleena uskallan nyt yleistää törkeästi, että lasten kanssa ei oikeasti olla yhdessä, vietetä aikaa tai tehdä asioita yhdessä (siis ihan tavallisia asioita, ei mitään suorittamisia tai pätemisiä ulospäin). Vanhemmat tuntuvat olevan niin poikki kaikesta koko ajan nykyään, että "se yhteinen aika" on sitten vaan erinäisten ruutujen tuijottelua samassa tilassa.
Lasten kasvatus on haastavaa. Se on selvä. Toiset handlaavat sen paremmin, luonnostaan perusterveen elämänasennoitumisensa myötä ja toiset taas vähän huonommin... ja se voi joskus olla todella surullista katsottavaa. Pelkkää voimattomuuden tunnetta. Pääseehän siinä vanhempi paljon helpommalla kun on välittämättä, jaksamatta, ja ottamatta vastuuta itsestään ja lapsensa kasvattamisesta. Mietin välillä, että miksi tehdä lapsia tähän maailmaan jos sitä kasvatusvastuuta ei pysty kantamaan ja sen haluaa kokonaan ulkoistaa vaikka Applelle tai Samsungille?
Vanhemman rooli tuntuu olevan muutenkin hukassa; ei uskalleta laittaa rajoja, komentaa tai tuottaa pettymyksiä omille lapsilleen. Ei haluta olla se "paha poliisi", joka on välttämättä oltava välillä. Kuuluu diiliin. Lapset rules ja niiden pillin mukaan tanssitaan joka hetki ja niitä halutaan miellyttää, olla enemmänkin kavereita kuin oikeita aikuisia ja vanhempia. Vanhempia, joilla on oikeus ja velvollisuus sanoa miten ollaan ja toimitaan. Lapset häärää ja aikuiset määrää!
Minusta tuntuu, että nykyään ei ole enää olemassa niitä lauseita, joita omassa lapsuudessa vielä kuuli järestään jokaisen kotona: "Nyt ei sovi, odota", "Anna aikuiset puhuvat nyt tämän asian ensin, sitten on sinun vuorosi", "Mene huoneeseesi leikkimään", "Äiti hoitaa tämän asian loppuun ja tulee sitten katsomaan", "Puolen tunnin päästä syödään, pärjäät kyllä siihen asti", "Nyt menee telkkari kiinni, -kiitos ja näkemiin!"... jne. Lempeitä, mutta napakoita tokaisuja, joilla vanhemmat laittoivat rajoja ja tuottivat -kyllä joo- myös hetkellistä mielipahaa meille lapsille, mutta se kuului asiaan. Ja vanhempia kunnioitettiin.
Se, että koko maailma pyörii koko ajan lapsen ympärillä ja lapsen jokaiseen tarpeeseen, toiveeseen ja inahdukseen reagoidaan salamana siltä seisomalta, voi olla turmiollinen tie. Luokkahuoneet täyttyvät lapsista, jotka vaativat koko ajan opettajan täyden huomion. Lapsista, jotka ovat tottuneet saamaan välittömästi kaiken heti tänne mulle nyt! Heiltä puuttuu kyky odottaa vuoroaan ja kestää ajoittaista epämukavuutta. Heidän kykynsä kuunnella ja ottaa huomioon toisia on vajavainen ja siksi toisen asemaan asettuminen tai toisen ihmisen (luokkatoveri tai opettaja) kunnioittaminen on haasteellista.
Lapsilla, jotka ovat saaneet olla "maailman napa" koko lapsuutensa, on vaikeuksia olla ryhmän jäsenenä koululuokassa, missä huomio jaetaan yli kahdenkymmenen muun lapsen välillä, missä sinun äänesi, tarpeesi ja toiveesi ovat tasan yhtä tärkeitä kuin kaikkien muidenkin. Opettaja ei pysty mitenkään reagoimaan joka hetki jokaikiseen sinun tuntemaan tunteeseesi tai mielen päälle tulleeseen ajatukseesi. Koulussa sinä et ole maailman napa, vaan yksi muista. Ja tämä tuo kitkaa opetukseen ja vie myös paljon huomiota ja energiaa pois muilta oppilailta/opetuksesta luokassa kun tuppaa nykyään olemaan enemmänkin tällaisia lapsia.
Ei malteta viitata ja vastata omalla vuorolla, vaan möläytellään, huudetaan ja kommentoidaan kaikkea milloin itseä huvittaa, jotta parrasvalot pysyisivätt varmasti suunnattuna minuun joka hetki. Tällaisille lapsille yhteiset pelisäännöt eivät päde, heidät on nähtävä ja kuultava nyt heti, koko ajan, sillä he ovat tottuneet erityiskohteluun, siihen, että hovi pyörii heidän ympärillään toteuttaen välittömästi heidän pienimmätkin toiveensa ja sitä he sitten vaativat myös koulussa. Kun rajoja ei ole vedetty kotona, niin välillä oikein huomaa kuinka jotkut lapset tahallaan ja tietoisesti tekevät jotakin sopimatonta tai kiellettyä, vain siinä toivossa, että aikuinen kieltäisi, laittaisi rajan, laittaisi pisteen toiminnalle ja olisi aikuinen, tosissaan ja turvallinen.
Ruudun ääressä saa viettää vaikka koko päivän (kotona) ja pahimmassa tapauksessa voileivät kannetaan siihen älylaitteen viereen. Mitään yhteisiä perhevelvoitteita tai vastuita ei ole kuten keittiöapu, oman huoneen siivous, roskien vienti, koiran ulkoilutus jne., vaan aika menee laitetta näprätessä. Suuri huojennus vanhemmille, sillä ruutuun naulittuna lapsi on "olematta" ja vaatimatta vanhemman läsnäoloa, yhdessäoloa. Vanhempi saa hengähtää ja tehdä itse omia juttujaan (ruudun ääressä)...
Koko ihmisyytemme ja tulevaisuutemme kannalta kaikkein tärkein taito on kokea myötätuntoa itseä ja toisia kohtaan sekä asettua toisen ihmisen asemaan. Myötätunnon kokeminen edellyttää nöyrää asennetta. Sitä, että minä en ole tärkein, vaan me. Ei ole kyse siitä, että minä saan, omistan, teen, pärjään, tulen nähdyksi ja kuulluksi joka hetki, vaan me kaikki yhdessä erilaisina. On osattava antaa tilaa muille, meille kaikille olla olemassa ja tulla nähdyksi vuorollamme. On opittava sietämään sitä, että maailma ei pyöri minun nautinnon- tai vallanhaluni ympärillä.
Siksi minua pelottaa se, että olemme kasvattamassa tulevaa narsistien sukupolvea, joka ei välitä mistään muusta kuin omasta navastaan ja välittömästä omien tarpeiden tyydyttämisestä. Jos maailmassamme suurin osa ihmisistä tulee olemaan sen kaltaisia jättiläisvauvoja kuin mitä nyt näkee maailman hiekkalaatikolla rapakon takana ja Pohjois-Koreassa, niin hohhoh!
No, nyt on taas aika myötätunnolle keuhkoamisen sijaan Tuire. Vedä syvään henkeä ja tunne kuinka sydämesi laajenee ja lämpenee... yksi kaksi kolme... Raju yleistäminen ja raipaniskut harvoin auttaa ketään. Suurin osa vanhemmista varmasti haluaisi olla vähemmän poikki ja enemmän kykeneviä läsnäoloon ja kasvatustehtäväänsä. Se on tämä maailma, missä elämme, arjen realiteetit, jotka pakottavat ihmisiä toimimaan ja suorittamaan elämää tietyllä tavalla, vaikkei niin ehkä itse sisimmissään toivoisi elävänsä. Monet äidit ja isät myös oikeasti kamppailevat jaksamisensa äärirajoilla yksinhuoltajuuden, masennuksen, loppuunpalamisen, kohtaloniskujen, sairauksien tms. takia. Ja silloin on ihan ymmärrettävää, ettei pysty parhaimpaansa vanhempana.
Luulisi minun tietävän sen. Enhän itsekään pystynyt parhaimpaani opettajana silloin kun olin ylikuormittunut ja uupumispisteessä. Silloin olin enemmänkin opettajuuden irvikuva, ihmisyyden irvikuva, jonka hermot eivät kestäneet enää mitään eikä huumori riittänyt pienimpäänkään kevennykseen. Olin tiukka, pingottunut, huonolla tuulella, väsynyt ja olo oli niin raskas, ärtynyt ja vastenmielinen, että jokaisesta päivästä tuli lopulta hengen taistoa.
Been there done that. Siis parempi olla armollinen. Ja lempeä. Itselleen ja muille.
Lapsettomana olen varmaan se vihonviimeisin täti sanomaan, miten asioiden lastenkasvatuksen suhteen tulisi olla. Mutta vihonviimeiselläkin tädillä on oikeus ilmaista näkemyksensä. Vanhemmuus ja perheen perustaminen on meidän maailmassamme normi. Normi, johon mikään taho ei vanhempia kuitenkaan valmista. Normi, jota pahimmassa tapauksessa toteutetaan juurikaan tiedostamatta sitä, mitä se aikuiselta ihmiseltä siihen ryhdyttyään vaatii tai edellyttää. Koko loppuelämän ajan.
Minkä tahansa ammatin harjoittamiseksi on käytävä vuosien koulutus, joka kattaa niin teoriaa kuin käytäntöäkin, pelkästään autolla ajamiseen vaaditaan monitahoinen autokoulu läpästyine inssiajoineen ja mitä tavanomaisimpien asioiden toteuttamiseen tässä yhteiskunnassa tarvitaan valmisteluja, perehtymistä ja lupa. Mutta lasten hankkimiseen ei tarvita yhden ainutta todistetta siitä, että tiedät mihin olet ryhtymässä, että olet sitoutunut kasvatusvastuuseen ja että tiedostat edes jollain tasolla sen mukana tulevat haasteet ja velvollisuudet. Eikö ole käsittämätöntä?
Koko maapallon tulevaisuuden kannalta kuitenkin kaikkein tärkeintä on se, minkälaisia ihmisiä me tällä pallolla tällä hetkellä kasvatamme. Ja tämän tehtävän kannalta taas kaikkein oleellisinta on se minkälaisia esimerkkejä ihmisyydestä me lapsillemme olemme. Me - tänään, tässä ja nyt - olemme vanhempina, aikuisina ja kasvattajina avain siihen miltä tulevaisuutemme tulee näyttämään.
"Happy family, house and husband"
Kaikilla ystävilläni Suomessa on lapsia. He kaikki pyörittävät enemmän tai vähemmän hurjaa arkea yrittäen sovittaa aikatauluihinsa oman työn ja lasten hoidon, kaikkien harrastukset, kodin- ja talonhoidon, sukulaisten tapaamiset, lomareissut jne. Viimeisenä listalla tulee sitten ehkä aviomies ja jos vielä on aikaa ja jaksaa jotakin tehdä niin sen jälkeen sitten ystävät...Täysin ymmärrettävää! Ja kaikki kunnia heille jaksamisestaan. Oikeasti.
Lapset ovat elämän valopilkkuja ja on hienoa, että ystäväni ovat perustaneet perheitä ja jaksavat kantaa vastuuta lasten kasvattamisesta. Se ei todellakaan ole mikään pikkutehtävä tai oheistoiminto (jonka voi halutessaan ulkoistaa vaikka koululaitokselle), että lapsista kasvaa Ihmisiä; itseään, toisiaan ja elämää arvostavia yksilöitä. Se vaatii todellista sitoutumista tehtävään, yhdessä vietettyä aikaa, läsnäoloa, rajojen laittamista ja näkemisen, kokemisen ja tekemisen kautta vahvistuvaa elämäntuntemusta. Ennen kaikkea sitä, että itse elää ja toimii esimerkkinä ihmisestä, jollaiseksi toivoisi lastensa kasvavan. Ei mikään iisipiisi homma! Totuus ilman moralisointia.
Itse en ole koskaan potenut vauvakuumetta tai tuntenut toivetta tai tarvetta lasten hankkimiseen, vaikka olen ollut vakavissakin parisuhteissa. En ole myöskään koskaan tietoisesti päättänyt olla tekemättä lapsia. Mutta koska siihen ei liity sitä suurta toivetta, tahtotilaa tai odotusta, joka ei sitten koskaan päässyt toteutumaan, niin lapsettomuus ei ole minulle kipeä asia. Tiedän kuitenkin, että lapsettomuus voi olla todella kipeä paikka. Halu saada lapsi voi tuntua lähes fyysisenä tuskatilana, kipuna kehossa, niin suuri se tarve ja toive jollakin naisella voi olla. Tiedän sen.
En tiedä olisiko minusta koskaan edes ollut vanhemmuuteen jos olisin niin halunnut? Olisin todennäköisesti musertunut kaikkien niiden vaatimusten alle, joita täydellisyyden tavoittelija itselleen luo. Olisin musertunut sen epätäydellisyyden tunteen alle, mitä äiteys olisi minussa tuonut näkyväksi, -into my face. Jokin minussa on tiedostanut tämän ja ehkä armosta itseäni ja muita kohtaan, en ole perhettä perustanut.
Minulla on todella hyviä ja rakkaita ystäviä Suomessa (aivan varmasti vielä tämän postauksen jälkeenkin : ) Ystäviä, joiden kanssa tavataan myös rauhassa ilman lapsia ja ajan kanssa vaihdetaan kuulumisia. Ja ystäviä, jotka ovat aina pitäneet kotiovensa auki minulle ja antaneet minun olla osa heidän perhettään ja elämäänsä. Vilpittämästi ja suurella sydämellä. Ja se on suuri lahja. Koen olevani hyvin rikas siinä mielessä. Tiedän myös, että ilman näitä ystävyyssuhteitani minä ja elämäni saattaisi olla jotain aivan muuta tällä hetkellä (eikä todellakaan parempaa), niin tärkeitä ja merkityksellisiä he ovat elämässäni olleet ja ovat yhä.
Kuitenkin ystävyyssuhde muuttuu sitä myöten kun lapsia tulee. Keskeytyksettömät keskustelut tai spontaanit "viiniä ja filosofiaa" -illat ovat vain kaukainen muisto ja koko homma pyörii lasten ja perheen ehdoilla. Siinä kuviossa minä olen aina vähän ulkopuolinen ja ystävyytemme jotenkin altavastaajan asemassa. Näin se vain on. Ja täysin ymmärrettävää. Toisaalta yksi ystäväni juuri totesi minulle, että myös äidit voivat potea suurta yksinäisyyttä lapsiperhearjesta huolimatta, -tai juuri sen takia. He ovat myös menettäneet joksikin aikaa "sielunsisarensa", sen vapauden ja yhteyden mitä aikaisemmin ovat ystävyyssuhteittensa kautta saaneet kokea. Tilalle on kuitenkin tullut jotain muuta, uutta tärkeää yhteyttä ja rakkautta.
No ennen kuin tämä alkaa todella haiskahtamaan joltain katkeroituneen vanhanpiian vuodaukselta (Apua! Kohta rupean varmaan valittamaan naapureille siitä kun seinän takaa kuuluu elämän ääniä... Toivottavasti en kuitenkaan ; ), niin tilanteeni on nyt se, että koska en sitä perussettiä (avioliitto, lapset, ura, omakotitalo, koira, kaksi autoa ja kesämökki) ole hankkinut, niin nyt neljänkympin ylittäneenä olen hieman hukassa ja ihmeissäni, että mitä minulla sitten on? Minkä vaihtoehdon oma polkuni tarjoaa tässä yhteisessä palapelissä? Mitä varten minä elän kun en elä lapsiani varten?
Tämän takia viihdyn täällä Lontoossa nyt niin hyvin. Täällä on niin paljon erilaisia ihmisiä, eri kulttuureista ja elämäntaustoista. On niin monennäköistä tapaa ja tyyliä tallata omaa elämäänsä. Erilaisten elämänpolkujen kirjo jotenkin antaa vapaudentunnetta minullekin olla se mikä olen ja luvan arvostaa omaa elämääni juuri tällaisena kuin se on, on ollut ja mennyt, ja tulee jatkossa olemaan.
Suomalaiset taas ovat niin homogeeninen kansa, että kaikki suhisevat samoissa tuulipuvuissaan cittarissa viikonloppuostoksilla ja suorittavat tiukkaa normisettiään rutiinista toiseen autopilotilla vetäen. Tuntuu kuin suomalaiset olisivat ostaneet vähän liiankin hyvin (purematta nielleet) amerikkalaisen "happy family, house and husband" -unelman ja siihen settiin kaikki pyrkivät. Jos minä en sitä tavoittele, on minussa varmasti jotakin vikaa. Tai vähintäänkin elämässäni on huonoa onnea.
Tuntuu jotenkin, että Suomessa pelätään erilaisuutta ja yksilöllisyyttä. Sitä, että joku ei toteuta normia. Sota-ajan trauma varmaan sekin! On hengissäpysymisen edellytys, että maastoutuu muiden mukana valkoisen lakanan alle hankeen talvella ettei vaan tule ammutuksi. Ei saa erottua joukosta.
Outoa kyllä, tunnen tällä hetkellä olevani vähemmän yksinäinen täällä Lontoossa kuin Suomessa. Ympärilläni on erilaisia ihmisiä, jotka ovat kulkeneet omia erilaisia polkujaan ja jollain tavalla päätyneet tänne. Uusissa tuttavuuksissani on eronnutta, karannutta, irtisanoutunutta, sinkkua ja seurustelevaa, mutta se mikä meitä yhdistää on suomalaisuus ja se että suurimmalla osalla nyt ympärilläni olevista naisista ei ole lapsia. Jokainen on päätynyt kuka minkäkin reitin ja etppien kautta tänne Lontooseen ja elää täällä omannäköistään elämäänsä. Se vähentää yksinäisyydentunnettani kun tiedän ympärilläni olevan samanhenkisiä, samankaltaisessa elämäntilanteessa olevia kavereita. Ei tarvitse syynätä kalentereista milloin mahdollinen tapaaminen onnistuisi, vaan voi tehdä asioita spontaanimmin. Tänään, huomenna, tällä viikolla; kuka lähtee keikalle, kahville, lenkille jne. Se tuntuu hyvältä. On taas enemmän elossa ja ilossa. Elämä on elämänmakuisempaa. Juuri tätä olen tietämättäni kaivannut. Ja tiedän, että lapselliset ystäväni Suomessa iloitsevat vilpittömästi puolestani.
Joulun lapsi
Joulu on syntymän juhla, uuden elämän, toivon ja Ihmiseksi tulemisen juhla. Ja lapset ovat toivomme ja tulevaisuutemme. On siis äärimmäisen tärkeää minkälaisia ihmisiä lapsista kasvatamme, minkälaista tulevaisuutta heille ja meille rakennamme. Se, täyttyykö maailmamme ihmisistä, jotka pitävät huolta itsestään, toisistaan ja tästä maapallostamme. Ihmisistä, joilla on akateemisten tuntkintojen ja muiden ulkoisten meriittien sijasta tai lisäksi sydämen sivistystä ja viisautta. Myötätuntoa ja elämänkunnioitusta. Vai kasvatammeko kodeissamme ja kouluissamme ihmisiä, jotka elävät ruuduissa kiinni, hukkuvat tietoon ja tuupertuvat suorituksiin, mutta ovat vailla läsnäolon taitoa. Välittämisen taitoa; taitoa nähdä ja kohdata itsensä ja lähimmäisensä kunnioittavassa hengessä. Siksi keuhkoan.
Syntymän ja uuden elämän ihme ei kuitenkaan rajoitu vain jouluun. Se ei ole pelkästään mukava tarina seimessä makaavasta Jeesus-lapsesta enkeleiden ja paimenien ympäröimänä. On kyse uudesti syntymisestä, Ihmiseksi tulemisesta tässä ja nyt. Koko ajan. Jokaisen meidän kohdalla. Ja se ei todellakaan ole mikään kivuton prosessi, kuten Betlehemin tarinan jatko-osista hyvin tiedämme. Jokaisella on omat ristinsä kannettavanaan. Ihmiseksi syntymisessä ja tulemisessa on kyse myös kivusta ja kärsimyksestä. Siitä, että tunnistaa omat kipeät haavansa, arpensa, heikkoutensa, vajavaisuutensa ja epätäydellisyytensä ihmisenä. Ja niihin nurkkiin harva vapaaehtoisesti haluaa kurkistella. Siksi elämän on ajettava meidät erinäisten tilanteiden myötä pimeimpiin kuiluihimme tai sitten suoraan peilin eteen.Ihmiseksi tulemisessa on kyse kasvuprosessista. Siitä, että pikkuhiljaa sydämemme saa enemmän valtaa ja myötätunnon kokeminen vahvistuu itsessäni ja ympärilläni. Ja tässä juuri on se "syntymän ihme". Tässä juuri on toivomme ja tulevaisuutemme. Siinä, että oman sisäisen työskentelyni kautta "tunnustan syntini" eli tunnistan ja tiedostan omat heikkouteni ja vajavuuteni ihmisenä. Että otan oman sisäisen lapseni syliini, näen hänen kokeman kärsimyksen, tunnen sen lihassani ja puhallan haavoihin; lohtua, rakkautta, huolenpitoa.
Jokaisella meillä on omat kipupisteemme, omat haavamme ja heikkoutemme, jotka tarvitsevat huomiotamme ja parantavaa syliämme. Sellaista ihmistä ei olekaan maan päällä, joka olisi inhimillisyyden tuomista haasteista vapaa. Ei, vaikka kuinka näyttäisi jonkun elämä niin loisteliaalta, huolettomalta ja täydelliseltä. Sellaista ihmistä ja elämää ei ole. Paitsi ehkä naamakirjassa. Ihan jokaisella meillä on omat pimeytemme ja yksinäisyytemme sisäisten asioiden äärellä. Elämään ja ihmisyyteen kun vain kuuluu kaikenlaista olemista ja olemattomuutta, vaiheita ja "viallisuuksia", keskeneräisiä kun olemme. Olemme täällä kasvamassa ja kasvattamassa toisiamme parhaamme mukaan. Tulemaan enemmän Ihmisiksi toisillemme. Tulemaan Ihmisiksi lapsillemme, jotta he voivat tulla ja olla täällä Ihmisiksi.
Tämä postaukseni on ennen kaikkea ilmaus omasta vajavaisuudestani ihmisenä ja sen tunnustamisesta. Haluaisin niin kovasti olla hyvä ihminen, sydän täynnä lämpöä, ymmärrystä ja myötätuntoa itseäni ja kaikkia muitakin kohtaan. Mutta en ole. Sisälläni asuu myös tämä tiukkapipoinen suorittajapersoona, täydellisyyteen pyrkivä, moralisoiva nalkuttajanainen, joka haluaa sanoa sanottavansa, katselee asioita jostain yläviistosta ja luulee aina olevansa oikeassa. Piste.(Yhden ysiluokan pojat aina huutelivat ennen saksan tunnin alkua kun olin lähestymässä luokkahuonetta: "Der Führer kommt!" -Jonka minä sitten aina saavuttuani korjasin: "Die Führerin kommt" ;) Piste. Piste. Piste.
Meissä kaikissa asuu monta osapersoonaa, jotka tietyissä olosuhteissa pääsevät enemmän valloilleen. Tiedän senkin, että parhaimmillani olen todella hyvä, selkeä, kannustava, hauska ja huumorintajuinen opettaja. Mutta tiedän valitettavasti myös pystyväni olemaan takakireä pilkunn****ja, joka diktaattorin elkein määrää missä tahdissa marssitaan ja kenellä on viimeinen sana. Huhhuh! Eikä se ole mukavaa... myöntää olevansa hirveä ope... Tai kamala tyyppi... Ailahtelevainen kaveri... Ärsyttävä täti... Itsekeskeinen ihminen...ja mitä näitä nyt kohdallani onkaan!
Se on mielenkiintoista, että joidenkin inhimillisten vajavuuksien tunnustaminen itsessään on jotenkin helpompaa kuin toisten. On helpompi tuoda näkyväksi vaikka oma epävarmuutensa kuin oma ylpeytensä. Sillä enhän missään nimessä haluaisi olla ylpeä ja arogantti ihminen. No, todellakin olen. Joskus. Epävarmuuden näyttäminen herättää toisissa myötätuntoa, mutta ylpeyden näyttäminen harvemmin. Siinä ei auta muu kuin valaista sitä ihmisyyden nurkkaani vieläkin kirkkaammin fikkarillani nähdäkseni mistä moinen oikein kumpuaa. Ja useimmissa ei niin mairittelevissa piirteissäni taustalta paljastuu aina se avuton lapsi, joka syystä tai toisesta on kokenut makaavansa siellä heinissä yksin, paljaana, pelokkaana ja kylmissään. Vailla kapaloa tai lämmintä syliä, enkeleistä tai paimenista puhumattakaan. Siitä turvattomuuden, yksinäisyyden ja huomiotta jäämisen tunteesta käsin olen sitten rakennellut suojakseni kaikenlaisia kilpiä, rakennelmia ja strategioita, jotta paljauteni, haavoittuvuuteni ja särkyvyyteni ei näkyisi muille.
Tästä on kyse Ihmiseksi tulemisessa. Siitä, että oman sisäisen tietoisuus- ja tunnetyöskentelyni kautta valaisen kerta kerran jälkeen, aina ja yhä uudestaan niitä omia pimeitä nurkkiani. Tuon valoa pimeyteen. Ja pimeyden valoon. Paljastan itse itselleni omia vaikuttimiani, tunnen ihmisyyden lihassani ja hyväksyn ja armahdan sen itsessäni. Tätä on rakkaus. Tätä on ihmiseksi tuleminen.
Siksi se on niin äärimmäisen tärkeää minkälaisia malleja me ihmisyydestä lapsillemme tarjoamme. Tulevatko ne amerikkalaisista tv -ohjelmista ja tietokonepeleistä, joissa bimbot bilettää, veri lentää ja päät pyörii? Vai meidän aikuisten ja vanhempien omasta ihmisyydestä; läsnäolosta, yhdessä tekemisestä, rajoista ja rakkaudesta?
Ja rakkaus on se, mitä lapset (sisäiset ja todelliset) eniten tarvitsevat tullakseen Ihmisiksi, ollakseen ja elääkseen ihmisiksi. He eivät tarvitse kymmeniä paketteja kuusen alle kaikenlaisia laitteita, leluja, viihdykkeitä ja vempeleitä. Vielä vähemmän he tarvitsevat hoviväkeä ympärilleen täyttämään jokaista toivettaan. Lapset tarvitsevat rakkautta ja rajoja. Ilman niitä lapsistamme kasvaa pikku-tyranneja kouluihimme ja työpaikoillemme. "Minäminäminä" -ihmisiä, joilla on vajausta empatiakyvyssä, nöyrässä asenteessa ja itsensä ja toisten ihmisten kunnioittamisessa.
Elämän pohjavire on jotain niin älykästä, absurdia ja humoristista. Usein nimittäin käy niin, että joudun itse pian selviytymään niiden haasteiden kanssa elämässä mitä kohtaan olen esittänyt omia armottomia kommenttejani tai sortunut jeesusteluun. Silloin voi ääni muuttua kellossani. Olen pakotettu katselemaan tilannetta toisesta vinkkelistä ja näkemään oman armottomuuteni, rajallisuuteni ja inhimillisyyteni. Sen myötä ymmärrän sitten taas läheisiäni paremmin. Tulen hiukan nöyremmäksi. Siitä se todellinen myötätunto kumpuaa. Nöyrtymisestä. Nöyrtymisen kyky on Ihmisyyden avain ja mittari. Ja tällaisella helposti ylpeyteen lankeavalla moralisoijalla on vielä jokunen latu sivakoitavana...
Ja se latu on lahja. Se on mahdollisuus. Mahdollisuus kasvaa ja kehittyä ihmisenä kaikessa keskeneräisyydessäni. Mahdollisuus syntyä uudelleen ja tulla Ihmiseksi. Pikkuhiljaa, askel askeleelta. Välillä taantuen, välillä spurtteja vedellen. Elämä on ihmisyyden lahja ja ihmisyys ja sen tunnustaminen itsessäni on avain rakkauteen, sen tuntemiseen itsessäni ja ympärilläni.
On mentävä sisäisen lapseni luo, joka makaa siellä seimessä kapaloimattomana ja itkee. Sieltä käsin se valo tulee maailmaan. Valo tulee keskuuteemme ja kasvatukseemme ja lapsiimme. Siinä kohtaamisessa on tulevaisuutemme ja toivomme. Amen.
Joulupäivän iltana (joka täällä on se suurempi juhlapäivä) vietämme "kaverijouluillanistujaisia" täällä minun luonani. Yhteisessä pitopöydässämme on herkkuja ja juomaa yllin kyllin ja jokainen tulija/ uusi ystäväni on lahja itsessään, muuta ei tarvita. Sydäntä ilahduttavaa!
P.S. Ennen tänne lähtöäni sain ystävältäni erittäin varteenotettavan vinkin pitää blogipostaukseni lyhyempinä. Epäonnistuin jälleen kerran. Totaalisesti. Otetaas sille! Ja sulle! Ja joulun lapselle meissä!
 | |
| Christmas crackerin sisältä löytyy paperikruunu ja arvoitus-vitsi ( : |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti