Tarvitsemme toisiamme

Sydänkeskuksenhoitaja eli elämää ylläpitävä, elvyttävä ja järjestävä voima asuu joka solussamme, on läsnä joka henkäyksessämme ja pääsee virtaamaan ja vaikuttamaan maailmassamme meidän ajatustemme ja tekojemme kautta. Suhteessa toisiimme. Muuta kanavaa sillä ei ole. 

On turha ruikuttaa tai odottaa jotain meidän ulkopuolista pelastajaa maailmanmenolle kun vastuu, vapaus ja valinta on meidän käsissämme ja sydämissämme, tässä ja nyt, koko ajan, siinä miten kohtelemme itseämme ja toisiamme. Ihmiseksi tulemisessa ja Ihmisenä olemisessa on kyse siitä, että näkee Ihmisen toisessa. Näkee pienen epätoivoisen ja keskeneräisen ihmisen ja sykkivän sydämen kaiken kuorrutuksen, rakennettujen fasadien, roolien ja suojakilpien takana. Näkee toiset kaltaisenaan räpiköijinä täällä elämän vesillä.

Elämää kannattelevaa voimaa nimitetään täällä caminolla pyhiinvaeltajien kesken caminon hengeksi tai Tien logiikaksi. Se on uskontoneutraali termi, sillä kulkijoita täällä on jokaisesta maailman kolkasta ja kulttuurista. On uskonnollisia vaeltajia ja uskonnottomia vaeltajia, ja kaikkea siltä väliltä. Kaikkia meitä Tie on kutsunut omalla tavallaan ja kaikki me olemme siihen kutsuun vastanneet tulemalla tänne tallustamaan. Uskonnoista tai uskonnottomuudesta riippumatta Tie on kaikille sama. Kaikki statukset, tittelit ja lompakon paksuus ovat merkityksettömiä. Mitään valta-asemia ei ole ja ulkoinen kuorrutus on karsittu minimiin. Omistamisen suhteen asetelma on oikeastaan päinvastainen kuin normielämässä: mitä kevyempi rinkka, sen kevyempi askel ja onnellisempi kulkija.

Kun kaikki ulkoinen on riisuttu minimiin, niin jäljelle jää oikeastaan se, mitä minä olen ihmisenä toisille, mitä ominaisuuksia, taitoja tai tietoja minulla on jaettavana matkalla. Mitä milläkin hetkellä voin antaa omasta olemuksestani  yhteiseen kokemukseen. Joskus se voi olla pelkkä ystävällinen sana, hymy tai tervehdys. Joskus se voi olla se, että tajuaa pyytää jonkun yksin matkaajan seurueeseemme mukaan. Se voi olla sitä, että laittaa jonkun kanssa ruokaa isommalle porukalle tai vaikka se, että aamun pimeydessä valaisee omalla taskulam-pullaan polkua sille, jolla lamppua ei ole. Se voi olla tulkkina toimimista eri kieliä puhuvien kanssavaeltajien välillä tai se voi olla sitä, että soittaa kitaraa ja laulaa kauniisti (tytöt) toisten iloksi kun väsyneet vaeltajat istuvat päivän päätteeksi majapaikan patiolla ja siemailevat oluitaan.
Tätä kaikkea ja paljon muutakin se voi täällä olla. 



Kaikki olemme samalla tiellä. Rakkuloita tulee piilaakson miljonäärin jalkoihin yhtälailla kun ranskalaisen vagabondinkin. Vierustoverin yöllinen kuorsaus häiritsee yhtälailla suomalaista blondia kun korealaista ryhmänatkailijaa. Vuoristo-osuuksien jyrkkyys on sama espanjalaiselle kuin jenkkikäiselle ja majapaikat täyttyvät tulojärjestyksessä riippumatta henkilökohtaisista suhteista, saavutetuista kilometreistä tai vaelluskenkien merkistä. Kaikki vaeltajat ovat yhtä arvokkaita ja tie jalkojemme alla sama.

Camino on matka, jonka myötä kaadamme niitä raja-aitoja, jotka erottavat meitä ihmisiä toisistamme ja pääsemme kosketuksiin sen meitä kaikkia yhdistävän perusolemuksem-me, inhimillisyyden, kanssa, joka taas kumpuaa kaiken olevaisen lähteestä, myötätunnosta ja rakkaudesta.
- Ollaksemme Ihmisiä toisillemme.

Olen saanut tällä reissulla kokea monesti olevani juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vaikka -tai juuri sen takia- kun asiat eivät ole menneet suunnitelmiemme mukaan. Olen saanut tulkata lukemattomia tilanteita saksasta ja englannista espanjaan ja toisinpäin. Myös suomesta kaikkiin kolmeen kieleen ja takaisin. Milloin keskusteluja uusien tuttavuuksien välillä, milloin majataloon sisäänkirjautuessa, ravintolatilauksia tehtäessä, milloin taxin soitossa tai junalippujen hankinnassa, jopa lääkärissä. Yhdessä kylässä majatalon pitäjä, hospitalero, joka ei puhunut kuin espanjaa, haki minut käsiinsä useammankin kerran kun brittiläisillä ja saksalaisilla eläkeläisvaeltajilla ei ollut oman äidinkielen-sä lisäksi kuin kehonkieli apunaan. Tunsin itseni tarpeelliseksi. Minulla/minussa on jotain, josta on iloa ja hyötyä muille, käsilläolevalle tilanteelle. Avuksi oleminen tuo vilpitöntä tyydytystä, joka kumpuaa jostain ihmisyyden ytimestä ja saa sydänläppäni lepattamaan.

Kaikkein pahin tilanne, jossa olen joutunut laittamaan likoon koko kielellisen ja muunkin kapasiteettini tapahtui Villar de Mazarife - nimisessä tuppukylässä Leonin ja Astorgan välillä. Albergue, jossa yövyimme oli pieni ja kotoisa. Illalla söimme majatalon patiolla tortilla de patatasta ja seurustelim-me muiden vaeltajien kanssa. Useampi seurue kiinnitti huomiota ja närkästystäkin erääseen hampaattomaan ranskalaiseen vaeltajaan, jolla hissi ei mennyt ihan vintille asti. Hän luikki pöytäseurueesta toiseen levottomana puhuen välillä agressiivisesti ja pelkkää ranskaa. Emme kummemmin noteeranneet häntä kun hän yritti sönköttää meillekin jotain.Totesimme vain ettemme ymmärrä. Hän ei ilmeisestikään ollut majatalossa yöpyjä, mutta oli vaan luikkinut sisään ja patiolle aikaansa tappamaan.

Jossain vaiheessa hän katosi, onneksi, ja vaihdoimme muutaman sanan australialaisseurueen kanssa tästä " nutcasesta". Loppuilta oli raukean levollinen ja nukuimme erittäin hyvin. Aamulla heräsin ennen muita, hoidin aamutoimeni, pakkasin rinkkani ja ajattelin mennä alakertaan laittamaan kengät jalkaan ja odottelemaan aamiaishuoneen avautumista, jotta voisin hörppästä kupin kahvia siinä tyttöjä odotellessa. Saavuin alas, siellä oli hiljaista ja aamiaishuone vielä kiinni eikä henkilökuntaa paikalla. Istuin eteisen tuolille ja otin kenkäni hyllystä. Viereisessä toimistohuoneessa istui australialainen vanhempi rouva näpytellen viestiä kännykällään. 

Myös se eilinen ranskalainen perskärpänen hyöri levottoman oloisesti huoneessa ja hoki kiivaasti jotain ranskaksi. Kuulin rouvan toteavan kahteen otteeseen ettei hän ymmärrä ranskaa. Vedin kenkiä jalkaani ja yhtäkkiä kuulin rouvan huutavan apua. Katsahdin huoneeseen ja siellä se sekoboltsi löi suoraan nyrkillä australialaista rouvaa päähän ja kasvoihin. Aloin huutaa "Help! Help! niin kovaa kuin pystyin ja noin kahdessa sekunnissa vielä täydessä unessa olleet caminoperheemme jäsenet saksalainen Philip ja argentiinalainen Federico ryntäävät boxereisaan alas rappusia. He tarttuvat tyyppiin niska-perse-otteella, irrottavat hänet rouvasta ja heittävät ulos ovesta kadulle. Tilanteeseen tullut brittirouva otti australialaisen rouvan kainaloonsa ja lohdutti häntä hänen itkiessä pois järkytystään ja kipuaan. Samaan aikaan minä näppäilen 112 ja sönkötän enenmän ja vähemmän sujuvalla espanjankielelläni mitä täällä oikein tapahtuu ja missä me olemme. 

Käsittämätöntä kyllä, täällä manjaanan maassa, poliisi saapui paikalle vartissa. Siinä sitten tulkkasin poliisille rouvan kuvailuja tapahtuneesta ja rouvalle poliisien kysymyksiä. Federico taas kuvaili toiselle poliisille tekijän tuntomerkkejä. Kaikesta huolimatta jostain syystä pysyin hyvin rauhallisena koko tilanteen ajan, vaikka se olikin jotain aivan kamalaa. Tytöt toimivat tilanteessa vaistonvaraisesti; kuullessaan huudot ja mäiskintää, he olivat menneet yläkerrassa vessaan ja lukinneet oven.

Annoimme tilanteen laskeutua ja lähdimme vaeltamaan vasta kun aamu oli jo valaistunut, sillä kukaan ei halunnut lähteä pilkkopimeään aamuun vaeltamaan tietäen, että tekijä lymyää jossain siellä kylässä tai polun varrella. Onneksi meillä oli meidän ikiomat bodyguardimme mukana. He saivatkin ansaitusti kiitosta pitkin päivää toisia vaeltajia kohdatessamme. Kuulimne samana päivänä vielä, että tekijä oli saatu kiinni siellä kylässä missä episodi tapahtui. Se oli äärimmäisen tärkeä tieto tälle australialaiselle rouvalle caminon jatkon kannalta. En tiedä miksi tällaista piti tapahtua, enkä sitä mikä suojelus piti huolen siitä, etten mennyt alakertaan muutamaa minuuttia aiemmin. Silloinhan minä olisin ollut se kenen päälle hän olisi käynyt.

Edelläkuvattu kamala tapahtuma on harvinaista täällä, mutta Tie kantaa kuitenkin yhtälailla rosvoa, ryöväriä tai rikollista. Ulkopuolelta tulevaa hyökkääjää useammin matkan sujuvuutta haittaavat kuitenkin omat sisäiset, näkymättömämmät "päällekarkaajat", omat ajatuksemme.

Caminon hengellä on oma tahtonsa ja kaikki Tielle lähteneet huomaavat ennemmin tai myöhemmin, että taival helpottuu huomattaasti kun antautuu sille. Se edellyttää aina uudestaan ja uudestaan luopumista omista fixaatioista, tiukoista ajatusmalleista, omista suunnitelmista, haluista ja päähänpinttymistä. Mitä kovakalloisempi tapaus, sitä enemmän kannattelee itse itseään, vaikka tosiasiassa ei tarvitsisi yhtään pinnistellä ja ponnistella. Siinä määrin kun uskaltaa antautua Tien kuljetettavaksi, tasan siinä määrin se myös kantaa. Tositallaajaa kannatellaan 100%:sti.

Tästä oli hyvä esimerkki eräs saksalainen vanhempi rouva, joka tuli eräänä aamuna meitä vastaan caminolla. Hän siis käveli vastakkaiseen suuntaan ja ystävällisesti kerroimme hänelle, että tie Santiagoon kulkee toiseen suuntaan. Siihen hän totesi, että oli edellisiltana jäänyt edellisessä kylässä ilman majapaikkaa, ja paikanpitäjät olivat lähettäneet hänet ja 3 muuta pyhiinvaeltajaa taksilla seuraavaan kylään yöpymään (n.20km). Nyt hän halusi kävellä takaisin sinne edelliseen kylään voidakseen jälkeenpäin sanoa kävelleensä koko caminon omin jaloin. Toivotimme hänelle hyvää matkaa ja jatkoimme omaamme. Jäin kuitenkin miettimään naista. Jotenkin minulle tuli sellainen olo, että olisin halunnut halata häntä ja sanoa, että älä ole niin ankara itsellesi, nauti siitä, että sait olosuhteiden pakosta huristella yhden välin taksilla. Ketä kiinnostaa jälkeenpäin oletko kävellyt 760 km vai 780 km, sinä olet joka tapauksessa kulkenut oman caminosi. 

Liika fanaattisuus on jotenkin vähän hengästyttävää. Hänellä oli tiukka visio siitä miten camino on hänen MIELESTÄÄN oikeaoppisesti tehtävä ja muuta vaihtoehtoa ei ole. Oma ajatus on tärkeämpi kuin antautuminen Tien kuljetettavaksi. Mistä tiedämme, vaikka hänen olisi ollut tarkoitus kohdata joku ihminen siellä seuraavassa kylässä sinä päivänä? Mistä tiedämme jos häntä ja hänen taitojaan ja lahjojaan olisi tarvittu jossakin tilanteessa juuri siellä yksi kylä edempänä juuri sinä päivänä ja caminon henki yritti järjestää hänet sinne näppärästi taxilla? Hänen fixautuneen ajattelunsa takia hän palasi kuitenkin takaisin, vaikka voi hyvinkin olla, että hänen ja toisten ja kokonaisuuden kannalta olisi ollut parempi vain hyväksyä tilanne ja jatkaa muina naisina eteenpäin... Mene ja tiedä.

Back on track again. Lepopäivä Leonissa, apteekista hankittu jodineste ja uudet pohjalliset ovat tehneet ihmeitä. Kävely on kevyttä ja kivutonta kuin pilvien päällä kävelisi. Kuljemme nyt Galician vuoristoa Santiagoon saakka. Ympärillä on vihreää ja vehreää. Ensi viikolla alkaa myös viimeinen 100 km puristus kohti määränpäätä. Siihen tulee mahtumaan vielä vaikka ja mitä tilanteita, joissa me vaeltajat tarvitsemme toisiamme.

Seuraavat sanat ovat meille kaikille; olit sitten caminon kulkija tai oman elämäsi vaeltaja tämänhetkisessä arjessasi.

"May your journey along your chosen path be blessed - rough or smooth, long or short- whichever route you take, know that you are loved and your destination is assured. God speed Ultreia!"- John Brierley