Olen rehellisesti sanottuna enemmän tai vähemmän viimeiset 20 vuotta elämästäni kaivellut omaa napaani. Ahminut elämäntaito-oppaita, lukenut uskonnoista, filosofioista, käynyt "henkisillä" kursseilla, jonkin aikaa joogannut, sitten meditoinut ja kirjoittanut päiväkirjaa, käynyt terapiassakin. Yhtään henkisemmäksi en ole tullut vaikka kuinka olisin mantroja hokenut ja taivutellut itseäni akrobaattisiin asentoihin piikkimatolla.
Yhteen aikaan annoimme ystäväporukassani toisillemme lempinimiä meedio, fakiiri, oraakkeli ja mitä niitä nyt oli.. Kristallikorut vaan kilisivät kun Tarot -kortit lätkästiin pöytään ja suitsukkeita paloi paketti illassa. Vitsi kun naurattaa nyt ihan hillittömästi. Suurella lämmöllä muistelen sitä aikaa kun yritimme nähdä toistemme auroja ja salapoliisin lailla tulkita elämän synkronisitettejä. Unikirjat kuluivat käytössämme ja niitä tulkittiin niin intensiivisesti, että hyvä kun ehti edes nukkumaan siinä välissä. Aina oli kaikessa joku syvempi "merkitys" ja "tarkoitus", silläkin että munkki pyörähti kesken kahvittelun lautaselta lattialle. Hihiii!
Tosin on mahdollista, jopa todennäköistä, että muutaman vuoden kuluttua kun luen näitä blogipostauksiani, niin myötähäpeän heleä lämpö helahtaa poskilleni siitä jeesustelun määrästä mikä riveiltäni saattaa uusille silmilleni hypähtää... Luulen kuitenkin suhtautuvani siihen sitten lempeydellä tyyliin "little did I know"...
Itseä ja elämän tarkoitusta on tullut etsittyä maailman joka kolkasta. Olen reppureissannut Intiassa ja tehnyt vapaaehtoistyötä Costa Ricassa, asunut vuosia Saksassa, viimeisimpänä Briteissä. Ei ne Mumbait, Hannoverit tai San Hoset mitään, mutta että olen selvinnyt 4 vuotta Porissa. Se se vasta on jotain, heh! Olen siis matkustellut siellä sun täällä niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Ja hups!
Täsä mää olen. Pitkälle en ole pötkinyt.
En edelleenkään tiedä mistä tässä kaikessa on kyse tai mitä me täällä pallolla teemme. Näin se vaan on. Ihmisyyteen kuuluvaa perus existentiaalikriisiä ei retriitein tai enkelikellon helinöin saa hiljentymään. Tosin läheisten ihmisten menetysten myötä sen ääni on vaipunut lähes kuulumattomiin. Tilalle on tullut ajatus, että oli olemassaolomme syy mikä tahansa, niin niin kauan kun täällä ollaan olemassa, ollaan sitten koko sydämellä ja eletään kunnolla.
Välillä olen sulkenut koko hengellisyyden olemassaolon elämästäni, sillä olen ollut niin sydänjuuriani myöten pettynyt tai vihainen elämää ylläpitävälle voimalle. Olen heittänyt hanskani tiskiin, koska en ole pystynyt ymmärtämään asioita, joita on tapahtunut. Välillä taas elämä itsessään on vienyt minut niin mukanaan, ettei hengellisyyden pohtimiselle tai harjoittamiselle ole ollut tarvetta tai tilaa. Välillä taas olen hurahtanut johonkin opukseen tai maailmankatsomukseen niin, että en ole muuta elämää siltä nähnytkään. On myös ollut aikoja, jolloin olen kyseenalaistanut jatkuvan kasvun vaateen täysin ja totaalisesti (luonnottomana), -oli sitten kyse tehoviljelystä, maailmantaloudesta tai yksilön henkisyydestä. Ei se ruoho nyhtämällä kasva, eikä mitään kestävää kehitystä ja kasvua voi tapahtua ilman lepojaksoja tai ajoittaisia taantumisia. Armoa.
Viime aikoina olen pikkuhiljaa laskeutunut eri sfääreistäni lähemmäksi omaa totuuttani, omaa elämääni ja henkeäni. Lähemmäksi oman hengellisen kulttuuriperimäni ydintä. Rakkautta. Voi pojat, vieläkin ollaan kaukana, mutta jonkinmoinen todellisempi tuntu tässä asiassa kuitenkin on kuin ennen. Hommeli on laskeutumassa pään ohuesta yläpilvestä sydämeen.
Rakasta itseäsi
Huolimatta siitä harrastaako ihminen minkään valtakunnan "henkisyyttä" vai ei, niin sen olen oivaltanut, että myötätunnon, armollisuuden ja lempeyden lisääminen ja lisääntyminen itsessäni ja elämässäni saavat minut tuntemaan tarkoituksenmukaisuutta ja elämänhalua. Sydänkeskuksenhoitaja minussa tekee työtään. Vuorotöissä ilmeisesti kuitenkin, sillä niin on satunnaista ja ailahtelevaa vielä sydämeni avautuminen elämälle ja rakkaudelle.
Olen pohtinut lähiaikoina "Rakasta itseäsi" -fraasia. Mielestäni se on hiukan kyseenalainen. Tavallaan kyllä juu allekirjoitan sen, ehdottomasti. Mutta siinä piilee myös suuri vaara itsekeskeisyyteen, oman navan kaiveluun ja oman mielen sotkujen loputtomaan selvittelyyn. Väärinkäytettynä se myös antaa hillittömän tekosyyn ja temmellyskentän egolle pomppia ja pomottaa. Aika ja energia pyörii oman itsen ja omien tunteiden, tarpeiden ja ongelmien ympärillä ja ruokkii jatkuvasti itse itseään. Lootusasennossa istuminen ja omien haavojen nuoleskelu ei välttämättä johda rakkauden lisääntymiseen itsessäni eikä muissa. Se voi jopa pahimmilaan johtaa aivan vastakkaiseen suuntaan.
Tottakai on oltava viritettynä omalle reflektiolle ja välillä pengottava yksin tai yhdessä omia nurkkiani ymmärtääkseni, oppiakseni, antaakseni anteeksi ja jatkaakseni eteenpäin, mutta "I me and myself" -ajattelu 24h/7 voi estää minua kokemasta rakkautta. Todellinen rakkaus on kaikkea muuta kuin itsekästä. Kaikkea muuta kuin itseensä kääntynyttä, itseään täynnä olevaa, omissa tunteissaan ja tarpeissaan vellovaa. Terve itsensä rakastaminen näkyy siinä, että kunnioittaa itseään ja muita. Näkee itsensä ja muut täydellisinä rakastettavina ihmisinä kaikkien keskeneräisyyksien keskellä. Näkee sen, että sinä olet minä ja minä olen sinä ja me kaikki olemme samaa yhtä suurta IHMISTÄ. Henkeä ja ruumista.
Jos ajatukseni on jatkuvasti se, että minussa on joku valuvika; niin paljon käsiteltävää ja setvittävää, ennen kuin pystyn rakastamaan itseäni tai muita, niin koko huomioni on puutteissani, itseni "valmiiksi tekemisessä". Ollakseni onnellinen minun on oltava erittäin hyvä ellei täydellinen. Elämäni on oltava erittäin hyvää ellei täydellistä. Maailman on oltava erittäin hyvä ellei täydellinen. Muuten olen tyytymätön ja onneton. Siksi minun on eheydyttävä ensin, parannettava itseni jotta voisin olla rakkauden arvoinen tai valmis rakastamaan muita. Toisten on myös (ja varsinkin) muututtava, jotta täydellinen yhteiselo pallollamme (tai edes työpaikalla) olisi mahdollista. Puhhuijjaa!
Näin energia pyörii vain ja ainoastaan minun napani ympärillä ruokkien jatkuvasti sitä ongelmakehääni. Puutteitani, vajavaisuuksiani, kyvyttömyyksiäni. Toisten puutteita, vajavaisuuksia ja kyvyttömyyksiä. Ja se mihin kohdistan huomioni, se lisääntyy elämässäni. Löytyy aina uusia haavoja, vanhoja muumioituneita traumoja, loputtomasti surua ja itsesääliä, häpeää ja epäoikeuden kokemisen tunnetta - vaikka ja mitä- mitä jauhaa, jotta mylly pysyy pyörimässä. Se on niin ankaraa, että ihan ahdistaa kun ajattelenkin! Vaatia itseltään eheyttä ja täydellisyyttä ennen kuin on valmis johonkin; pienempään tehtävään tai suurempaan kuten itse elämään tai rakkauteen. Been there done that, know what I'm talking!
Juttu nimittäin menee aivan toisin päin monessakin mielessä. Jos koen olevani koko ajan vajaa ja haavoittunut, että en ole rakkauden arvoinen tai että minun on ensin opittava rakastamaan itseäni, eheydyttävä ennen kuin voin rakastaa muita, niin voi olla ettei rakkaus ehdi luokseni koko elämän aikana. Eikä seuraavankaan. Huolimatta siitä elänkö yksin, yhdessä, avioliitossa tai vaikka polyamorisessa suhteessa, niin mikään ihmissuhteiden määrä ei minua todella tavoita eikä rakkaus ravitse, jos luulen joko tarvitsevani sen toisen laastarikseni tai torjun rakkauden itseltäni ja toisilta, koska en koe sitä ansaitsevani ennen kuin olen sen arvoinen. Noidankehä. Ja vaatimukseni ovat rakkauden todellisuudessa ajateltuna aivan mahdottomat.
Rakkaus nimittäin livahtaa sisään juuri sen kirvelevän kipupisteen kautta, ja lisääntyy juuri siellä missä armo ja hyväksyntä hengailee. Hyväksyntä ja armo sanovat, että "Kiitos kun näytit keskeneräisyytesi, ihmisyytesi. Nyt me haluamme antaa sinulle myötätuntoa ja se on parasta lääkettä haavoihisi. Et tarvitse ulkopuolista laastaria tai gurua, etkä tunnetta siitä, että sinun on itse korjattava rikkinäisyytesi ennen kuin voit kokea rakkautta. Ei tarvitse. Me hoidamme sen! Sitä mukaa kun näytät ihmisyyttäsi, me täytämme sinua myötätuntonnollamme. Ja näin rakkaus elää sinussa ja ympärilläsi. Se parantaa haavasi. Kaunis ajatus tai teko itseäsi ja toisia ihmisiä kohtaan on bensaa liekkeihimme. Huomaat sen siitä, että toimiessasi niin, "Se Jokin" sinussa liikahtaa, sydämessäsi läikähtää ja silmäkulmaan voi ehkä jopa kihota kyynel... ja ehkä joku toinenkin siinä tilanteessa oleva (ei vakuumipakattu ihminen) tuntee saman liikahduksen. Ja näin rakkaus leviää. Myötätunto parantaa."
Vanhanliiton psykoanalyysi voi siksi mielestäni olla enemmänkin destruktiivista kuin eheyttävä prosessi. En usko, että on tarkoitus kääntää jokaista kiveä, repiä kantoja juurineen ja kaivaa kalliopohjaan asti omia vaikeuksiaan ja vaikuttimiaan, -siinä näet saattaa jäädä elämä elämättä! Voi myös käydä niin, että muodostaa itselleen läpi elämän kestävän uhri-identiteetin ja jatkaa ikuisesti eri vertaistukiryhmissä käymistä, koska siellä "minua ymmärretään, siellä ovat kaltaiseni ja muut eivät voi koskaan ymmärtää minua ja kokemaani niin kuin nämä samaa kokeneet ihmiset."
Jäädään niin sanotusti sammioon käymään. Mätänemään.
Pimeät nurkat ja kirvelevät haavat
En todellakaan tarkoita etteikö oikeanlainen terapia, vertaistukiryhmät tai omista haavoistaan ja tramoistaan avautuminen yksin tai ystäville olisi hyvä asia. Kyllä on. Aivan välttämätön asia. Se, että kohtaa, katselee ja tuntee haavansa kivun ja näyttää sen myös avoimesti toiselle. Siinä se jutun juttu piilee juuri. Siinä, että on paljas, totta ja kohtaa kipeytensä tai pimeytensä. Mutta sen jälkeen on myös annettava asian olla. Hyväksyttävä tunne tai kokemus osaksi itseään, elämäänsä ja elettävä eteenpäin. Lempeästi ja päättäväisesti.
Eihän fyysistä haavaakaan revitä auki ja räplätä uudestaan ja uudestaan. Sehän olisi todella kivuliasta, eikä haava parantuisi koskaan. Se tulehtuisi ja tulehdus kroonistuisi. Aivan sama on sielullisen haavan kanssa. Ne on paikallistettava, käsiteltävä hellävaroin, puristettava mahdollinen mätä ulos, suojattava lempeästi ja annettava parantua itsestään. Ajan kanssa. Ihminen on psyko-fyysis-emotionaalis-henkiseltä olemukseltaan niin käsittämätön organismi. Se pyrkii jatkuvasti niin solukemian kuin sielunkin tasolla harmoniaan, eheyteen ja funktionaalisuuteen. Luonnon älykkyys, Suuri Luoja, elämää ylläpitävä voima, syvin viisautemme, rakkaus, Jumala -you name it - se parantaa.
Voisiko siis loputtoman psyko-emotionaalisen kaivamisen ja käsittelemisen korvata luottamuksella? Sillä, että luonto (ihmisen luonto tai kehoälykkyys) pyrkii tasapainoon, jotta elämä voi jatkua parhaalla mahdollisella tarkoituksenmukaisella tavallaan? Luottaa itseensä, elämäänsä ja tähän hetkeen. Siihen, että se mitä juuri nyt koen, miltä elämäni näyttää ja tuntuu, mitä siihen kuuluu tai ei kuulu, että se itsessään tekee meitä tietoiseksi niistä asioista, jotka ovat kohtaamisen ja käsittelyn arvoisia meissä. Että ei tarvitse edes kaivaa sisuksiaan kun se kipu, haava, haaste tai pimeä kulma on suoraan nokkamme edessä nyt. Mikä milloinkin ja missäkin tilanteessa.
Tarvitsee vaan uskaltaa rehellisesti katsoa sitä silmiin, todeta sen olemssaolo, taputtaa olalle ja jatkaa matkaa sen kanssa. Joko se häviää itsestään, muuttaa muotoaan tai pienenee lähes huomaamattomaksi vaivaksi. Sillä on lupa kulkea kanssamme vaikka läpi elämän, mutta me emme sitä sörki ja jää sitä syyttelemään kaikesta elämämme kurjuudesta. Me elämme tietoisina siitä, mutta sillä ei ole valtaa meihin. Saatamme jopa unohtaa sen tykkänään. Elämme tässä ja nyt. Koemme kivun tässä ja nyt. Jatkamme eteenpäin tässä ja nyt. Tässä hetkessä piilee eheytymisen ja parantumisen, kasvun ja ihmisyyden avaimet. Tässä ja nyt.
" Elämä antaa sinulle ne kokemukset, jotka auttavat eniten tietoisuutesi kehittymistä. Mistä tiedät, että tämä on kokemus jonka tarvitset? Siitä, että koet sen juuri nyt." - Eckhard Tolle
Se ei tarkoita koettujen asioiden tai tunteiden demppaamista tai pakenemista. Se tarkoittaa asioiden kohtaamista, hyväksymistä ja eteenpäin elämistä. Superihminen, joka suoriutuu, selviää ja kasvattaa itselleen teräshaarniskan voi näyttää ulospäin vahvalta. Sisällä hän on kuitenkin yksin. Ja kovasta kiiltävästä ulkopinnasta huolimatta voi sisältä olla säpäleinä. Haarniska kannattelee kaiken sisälle dempatun, mutta haarniskan läpi ei juurikaan pääse rakkautta sisään eikä ulos. Siihen tarvittaisiin säröjä.
Viime keväänä uuvuin opettajan töissäni. Kun vihdoin myönsin sen itselleni ja uskalsin hellittää otteestani ja laskea haarniskani, niin minusta tuntui kuin olisin ollut yhtäkkiä pehmeää, kuohkeaa, käymistilassa olevaa pullataikinaa. Sen "irtipäästämisen" jälkeen taikinan survominen takaisin haarniskan sisälle oli mahdotonta. Olen edelleenkin käymistilassa enkä oikein tiedä minkä muodon tämä taikina nyt seuraavaksi tulee ottamaan, mutta siitä olen sata varma, että haarniskan sisälle en itseäni enää änge.
Kolmannen asteen yhteys ja puuttuvat palaset
Sielu kaipaa yhteyttä. Sielu kaipaa iloa. Sielu kaipaa luovuutta. Sielu kaipaa vapautta. Sielu kaipaa läsnäoloa, merkityksellisyyden kokemista ja rakkautta. Sillä ei ole mitään merkitystä onko ympärilläni suurperhe vai elänkö yksin. Yksinäisyyden kokemus on sielun tila. Se on yhteyden puutetta. Yhteyden puutetta "Siihen Johonkin" meissä. Elämään ja henkeen, luovaan ytimeemme, sisimpäämme ja sydämeemme. Tämän yhteyden puutteesta johtuu se olo, että jotain puuttuu tai että olen jotenkin viallinen, ei ulkoisista olosuhteistamme.
Tähän epätäydellisyyden tunteen ikeeseen ovat iskeneet kaikki markkinavoimat. Yritämme hamstrata tavaraa, luulemme tarvitsevamme juuri tuota tai tätä hilavitkutinta. Täyttämme tyhjyyttämme herkuilla, alkoholilla, addiktioilla, ylenmääräisellä urheilulla, reservillä lisäravinteita tai kuntosaliohjelmia. Koska tunnen itseni niin vajaaksi ja tyytymättömäksi (koska sielu itkee yhteyden puutetta), niin tartun jokaiseen purkkiin ja purnukkaan mitä minulle uskottavasti mainostetaan, toivoen juuri tämän ainesosan olevan sen puuttuvan osasen jotta voisin voida hyvin ja olla onnellinen...Markkinavoimiin nähden olemme täysin altavastaajan asemassa epätäydellisyyden tunteinemme. Kaipuinemme.On herättävä näkemään, että olen valmis ja täydellinen jo nyt. Kaikessa keskeneräisyydessäni. Aina. En tarvitse purkista K66 Ashwaganda uutetta, L-Agriniiniä tai jotain kollageenijauhoa numerokoodein varustettuna. En tarvitse munankeitintä, en popcornikonetta enkä kengänkuivaajaa. En tarvitse 10x10 hauislihastreeniä, satoja purnukoita kosmetiikkaa enkä jatkuvasti uusia kalliita vaatteita tunteakseni itseni "täydelliseksi" tai "onnelliseksi". Sen tunteen lähde on jossain aivan muualla kun kauppojen hyllyllä. Tämän näkemisessä auttaa suunnattomasti mielen vallasta sydämen valtaan astuminen. Käytännössä se tarkoittaa ainakin minulle yhteyden ylläpitämistä sisimpääni, korkeimpaani. Meditoiden ja rukoillen. Hiljaisuutta harjoittaen.
Meissä on luontainen kaipuu sielunyhteyteen ja merkityksellisyyden kokemiseen elämässä. Voi olla, että olet saavuttanut jo unelmasi tai toteuttanut jo montakin unelmaa elämäsi aikana: remontoinut itsellesi unelmiesi talon, mennyt naimisiin unelmiesi miehen kanssa, saanut edetä urallasi unelmapaikalle, tehnyt maailmanympärysmatkan, aloittanut tyhjästä unelmabisneksesi tai mitä vaan mikä on sinua innostanut ja motivoinut eteenpäin... Ja jonkin ajan kuluttua, kaikista saavutuksistasi huolimatta se tyytymättömyyden pirulainen nostaa jälleen päätään. Hitto soikoon! Äkkiä jotain uutta projektia peliin, jokin uusi tavoite tai unelma eteen, jotta se pirulainen pysyisi siellä pimeässä kolossaan ja antaisi minun elää toivossa. Toivossa paremmasta elämästä "sitku mulla on sitä tai tätä, enemmän rahaa tai lapset on isoja jne." Sitku ei pidä Nytkusta, koska Mutku sanoo sille kokoajan ettei se ole mahdollista.
Olen valmis taivaltamaan yhdessä toisiamme ohjaten kohti yhä suurempaa hyväksyntää ja myötätunnon kokemista. Siksi täytyy tulla ylös ja ulos sieltä sohvan nurkasta tähän hetkeen tähän yhteyteen. Ihmisten pariin. Olla totta ja näkyvä ja sitä kautta auttaa muita olemaan samalla lailla. Ja kas, lennossa tarjoutuu koko ajan kohtaamisten ja eri tilanteiden ja olosuhteiden kautta mahdollisuuksia oivaltaa, oppia, ymmärtää ja kasvattaa myötätuntoaan. Näin rakkaus minussa ja ympärilläni voi lisääntyä.Se voi vaatia useammankin samankaltaisen epämiellyttävänkin tapahtuman ennen kuin joku asia itselleni kirkastuu, mutta olen laittanut itseni alttiiksi sille. Omiin pimeisiin nurkkiin pääsee parhaiten käsisksi olemalla valppaana vuorovaikutuksessa. Tässä ja nyt. Paremminkin kuin Freudin sohvalla lapsuuttaan vatvoessa. Nurkkien valaisu ei aina ole kivutonta, mutta ehdoton edellytys valon lisääntymiselle. Yksin Himalajalla tai oman kotinurkkani joogamatolla olen turvassa, harhaisessa kuvitelmassa siitä kuinka valmis tai valmistautumaton olen ihmisenä. Olen sen mielikuvani vanki. Tosielämä realisoi kuvitelmani. Ennen kaikkea haluan olla totta. Siksi reaalitilanteissa harvemmin pystyy piiloutumaan omien harhojensa turvaan. Asioiden laita paljastuu vääjäämättömästi eläessä, mutta ei välttämättä omaa napaa kaivellessa. Ja joogamatolta ei kukaan tule minua hakemaan. Ei töihin eikä parisuhteeseen.
Voi, olisipa niin ihanaa jos voisin joku kerta kirjoittaa ja kertoa löytäneeni unelmaduunin Lontoosta ja tavanneeni elämäni suurimman rakkauden... Mutta ei kuulkaas, elämäni on yhtä jokisen evästä edelleen. Ehkä jopa vielä enemmän levällään kuin ennen joulua Lontooseen lähtiessäni. Kaikki pallot ovat ilmassa. Vuoroveden lailla tunteeni ja ajatukseni vaeltavat tällä hetkellä. On päiviä kun kuljen täynnä luottamusta ja uskoa tähän hetkeen ja tulevaan, ja on päiviä kun epäusko ottaa vallan ja kyseenalaistan elämäni ja tulevaisuuteni. Yhtenä päivänä olen yhtä mieltä ja toisena toista. Ollakko Suomessa vai Lontoossa? Hakeako opetushommia vai jotain muuta? Lähteäkö kävelylle vai lukea kirjaa?
Tosiasia on, että suurin ongelmani tällä hetkellä on se, etten tiedä mitä haluan. Ja kaikki, jotka koskaan ovat tehneet teatteria devising -menetelmällä tietävät kuinka turhauttavaa se on! Ideat vain pyörivät ilmassa, eikä energia pääse kanavoitumaan mihinkään kun valintoja ei tehdä kun ei ole ohjaajaa, vaan kaikkien mielipide on yhtä tärkeä. Loputon vellominen ja puntarointi väsyttää. Energia ja luovuus ei pääse kanavoitumaan mihinkään jos ei tehdä valintoja. Täytyy olla ohjaaja, jolla on visio. Tai tehdä vaan valintoja summanmutikassa. Huonokin valinta on parempi kuin ei valintaa ollenkaan.
Luulisi tämän olevan kaksikymppisten elämän hapuilua, mutta ei. Se on minun todellisuuttani. Nyt. Tässä. Yli nelikymppisenä. Kaikki on auki. Pers ja maailma.
Mieli ei pysty tätä epävarmuuttani ratkaisemaan. On annettava valta sydämelle. Ja sehän se tässä vaikeeta juuri onkin. Elää niin kuin kirjoittaa. Kun ei itsekään aina erota mikä on mielen mölyapinan kiljumista, egon ovelaa viekkautta ja mikä totisinta totta. Itseäni.
Mitä oikein odotan? Jotain jumalallista interventiotako? Pelastajaa valkealla ratsulla?
Ei helkutti. Kai se on vaan käärittävä hihat ja ruvettava järjestämään tätä elämäänsä kohdilleen.
Kuinkas sitten kävikään?
Se selvinnee ensi numerossa. Tai seuraavassa. Tai sitä seuraavassa. Numerossa tai elämässä. Jäämme mielenkiinnolla ja myötätunnolla seuraamaan...
Siihen saakka, voi hyvin ystäväni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti