Muutama viikko hurahti ihanan talvisessa Suomessa ja nyt olen taas täällä Lontoossa.
Oltuani hetken poissa, koen hyvin selvästi kuinka tämän kaupungin yllä leijuu melkein käsinkosketeltava varjo ja epävarmuus. Brexit. Kukaan ei tiedä mitä tulee tapahtumaan ja miten mikäkin vaihtoehto tulee maan tulevaisuutta muokkaamaan. Monet ihmiset ja firmat ovat joutuneet tai halunneet jo lähteä täältä, sillä jatkuvassa epätietoisuuden tilassa lilluminen on aika painostavaa. Täällä asuvien tuttavieni kohtalot ovat kysymysmerkkejä täynnä, ja omakin tulevaisuuteni lepää nyt osittain Theresan, parlamentaarikkojen ja Eu-päättäjien käsissä. Minkään muun maan kollektiivinen olotila ei voisi paremmin nyt kuvata omaa yksilöllistä olotilaani kuin tämä brittien epävarmuus ja jahkailu: should I stay or should I go? Ja tässä kaikessahan on kyse paljon syvemmästä ja perustavaalaatuisemmasta kriisistä ja identiteetin uudelleen muovautumisesta kuin mikään facebookissa kiertävä läppä pystyy huumorissaan ikinä kiteyttämään.
Kuherruskuukausien jälkeen olen myös saanut nähdä brittien ja tämän kaupungin nuivat puolet; kylmyyden, kovuuden ja pinnallisuuden. Lontoo on hyvin kiireinen, työ- ja kilpailukeskeinen, kallis ja ruuhkainen kaupunki. En ole varma pystyisikö verkkainen sieluni koskaan todella adaptoitumaan tähän tempoon ja meininkiin? Eri asioiden hoitumisprosessi voi myös olla jotain ihan käsittämätöntä byrokratian tasolla kun mihin Suomessa on tottunut. Eikä kyllä parempaa.Silti tässä kaupungissa on niin paljon mitä arvostan ja tarvitsen: vapauden tunnetta, erilaisia ihmisiä, kulttuurin kirjoa, tapahtumien runsautta, liikettä, sykettä, keveyttä, positiivisuutta, toisten huomioimista ja huumorintajua.
Hyvää siideriä, parasta appelsiinisuklaata ja ihania vintage liikkeitä. Uusista ystävistä puhumattakaan. Kaikissa asioissa, paikoissa ja ihmisissä -täällä tai Suomessa- on ne hyvät puolet, joista pitää, ja sitten ne nurjat puolet, joiden kanssa joko oppii elämään tai sitten ei. Tai oppii näkemään ja suhtautumaan niihin toisella tavalla.
Olen täällä Lontoossa ainakin kesään asti ja katson sitten tilanteeni uudelleen. Nyt olen kuitenkin aivan eri mielentilassa liikkeellä täällä. Minulla ei ole mitään pakkoa tai agendaa löytää itselleni työtä täältä. Suomi on aina hyvä paikka ja sinne palaan mielelläni. Pidän kuitenkin silmät ja korvat auki mahdollisille työtilaisuuksille täälläkin päässsä. Ja töitähän nyt pääsee tekemään aina, mutta eri asia maksetaanko siitä. Tämäkin viikko hurahtaa taas Lontoon suomalaisella merimieskirkolla vapaaehtoishommissa pääsisäismyyjäisiä valmistellessa. Ja se on oikeasti mukavaa puuhaa! Hyvä porukka, hyvä henki ja tekemisen meininki.
Kaiken tämän kollektiivisen ja omakohtaisen epävarmuuden keskelläkin täällä aion chillata ja nauttia Lontoossa olostani täysin.
Se tunne kun: en kuulu mihinkään ja olen kotonani kaikkialla. Kun en kuulu kenellekään ja kuulunkaikille joiden kanssa olen tekemisissä.Luottamuksesta
Vaikka päätinkin viime postaukseni sanomalla, että: "on aika kääriä hihat ja ruveta järjestämään tätä elämää", niin ei ole. Ei tarvi kääriä hihoja. Vielä uskallan luottaa. Luottaa, että asiat ovat ja menevät omalla painollaan ja syystä niin kuin pitääkin. Mieli vaan vaatii jo ihan hulluna todisteita siitä, että jotain "turvaa ja vakautta ja iloisia aikoja" olisi jo pakko olla tulossa mihin voisi takertua. Ego huutaa korvaani, että johan ne ihmettelee kylilläkin kun et mitään ole saanut aikaiseksi tai mitään töitä ole auennut mistään suunnasta... Niin, miksi kaikki yritykseni valuvat kuin juoksuhiekkaan eikä mikään oikein ole ottanut tulta alleen? Ehkä silläkin on tarkoituksensa. Ehkä se turva, vakaus ja ilo on muualla kuin tulevaisuudessa. Miten olisi tässä ja nyt? Kaikessa epävarmuudessa?Nyt koetellaan. Helppohan silloin on luottaa elämään kun kaikki sujuu kuin rasvattu. Helppohan silloin on kirjoittaa näille riveille luottamuksen tärkeydestä kun kaikki elämässä sujuu heposti ja ihmeellisesti kuin tanssi. Mutta silloinhan sitä uskoa vasta koetellaan, että onko sitä, kun asiat eivät mene niin kuin minä toivoisin tai siinä aikataulussa kun minä olen määritellyt... Eli nyt on kyse luottamisesta, nyt juuri kun koko maailma ja elämä ympärilläni näyttäisi olevan vailla järkeä. Kaikki pallerot ilmassa. Epävarmuuden ytimessä. Nyt on kyse luottamisesta.
Olen oivaltanut jotain tärkeää. Se, että asiat eivät mene tai etene niin kuin minä haluaisin, ei tarkoita etteikö asiat menisi ja etenisi tarkoituksen mukaisesti. Se, että minun suunnitelmani ei toteudu, ei tarkoita etteikö suunnitelmaa olisi. Todellakin on. Juuri tästähän sen tietää! Muutenhan se olisi mennyt minun mieleni mukaan.
Tähän asti olen luottanut hyvin paljon omaan itseeni. Siihen, että kyllähän minä onnistun. Kyllähän minä järjestän. Kyllähän minä pystyn ja kykenen. Saavutan ja etenen. Minä. Omin voimin. Voin luottaa itseeni. Nojautua täysin kykyihini, sillä niin monessa liemessä minut on elämässäni keitetty, että tilanteen kuin tilanteen handlaaminen kyllä onnistuu. Ei epäilystäkään... Mutta se, että luottaa itseensä vie voimia. Kaikki, koko homma on koko ajan oman itseni varassa. Minun hartioillani kannateltavana. Ja koska en ole supernainen vaan ihminen, niin inhimilliset rajoitukset tulevat vastaan. Ja todella hyvä että tulevatkin!
Olen laittanut kymmeniä ja kymmeniä työhakemuksia vetämään. Joutunut pettymään kun kutsua haastatteluun ei ole tullutkaan. Jättänyt myös menemättä joihinkin, vaikka olisi ehkä pitänyt mennäkkin. Olen ollut super optimistinen ja tehnyt kaiken voitavani. Silti mikään ei ole ottanut tulta alleen. Ja siihen on varmasti syy. Minussa, taidoissani, koulutuksessani tai työkokemuksessani tuskin on mitään vikaa. Vika on siinä, että toimin jälleen niin kuin olen aina toiminut; yksin ja omasta voimastani käsin. Elämä kun haluaisi nyt näyttää minulle miten SE TÄTÄ JUTTUA HOITAISI jos en itse sitä koko ajan organisoisi, vaan antaisin elämälle mahdollisuuden. Uskaltaisin luottaa. Odottaa. Olla avoimena ja antaa asioiden ottaa oman aikansa ja järjestyä. Siitä on kyse. Ja voin vakuuttaa, että minun luonteellani on kärsivällisyys koetuksella.
En ole myöskään oikein tiennyt mitä missä ja milloin haluaisin tehdä, mutta ilmeisesti "Se Jokin " minussa tietää. Se on ja odottaa. Ja niin pitää minunkin. Vielä uskaltaa olla epävarmuudessa ennen kuin sydämen tahto ja suunta on edes sen verran vahvistunut, että voin ottaa askeleita johonkin suuntaan ja alkaa taas toimimaan sen mukaisesti. Ei se suunta sieltä pakottamalla tule, vaikka kaikki tuttavat ja tuttavan tutut olisivat kuinka kauhuissaan tai vaatisivat tietää, että missä nyt oikein haluan olla ja elää ja mistä nyt avautuisi se työpaikka jne. jne...? En tiedä. Ja niin kauan kun en tiedä, en oikein voi tehdä mitään radikaaleja päätöksiä suuntaan enkä toiseen. Sori. Haluaisin niin kovasti jo itsekin selkeyttä tähän kaikkeen.
Entinen minäni olisi raivoissaan. Käskisi minun tehdä kuhan nyt jotakin, -sekin on parempi kuin ei mitään! Jossittelu ja jahkailu ja epämääräisyys on pahinta. Toiminta on vahvuutta. Määrätietoisuus on vahvuutta. Selkeys (pakotettukin) on vahvuutta. Ja minähän olen vahva ja pätevä ja selkeä! Hmm...tai olin. Nyt olen rehellisesti ihan pihalla, ollut jo jonkin aikaa. Epävarma ja tietämätön. Olen vaan ja seuraan avoimena tilannetta nimeltä elämäni. Jaan epävarmuuteni ja -tietoisuuteni myös muiden kanssa. En ole yksin. En ole yksinäinen sankari enää. Olen antisankari, jolla on myötätunto puolellaan. Ihanaa! Supersankarit selviävät mistä vaan ja heitä ihaillaan, mutta akuankat ja turhapurot ilmaisevat inhimillisyyttään, ne vetoavat sydämeen. Liittoudun mielummin heidän kanssaan.
Supernaisen tumma viitta
Yksin pärjäävä ja yksin selviytyvä ihminen elää omavoimaisuuden harhassa ja näin ollen sulkee itsensä avun, tuen, ratkaisujen ja johdatuksen ulkopuolelle. Rakkauden ulkopuolelle.
Omavoimainen ihminen ajattelee, ettei mikään toimi, etene, järjesty tai hoidu ellei itse sitä laita järjestymään. Omavoimainen ihminen ajattelee tietävänsä asiat ja tajuavansa oman tilanteensa kaikkein parhaiten sekä pystyvänsä ratkaisemaan kaiken elämässään itse. Hän pyytää harvoin apua, neuvoja tai tukea muilta ihmisiltä ympärillään. Hän kannattelee itse itseään täysin, ja sitä myöten evää elämältä mahdollisuuden kannatella häntä. Hän evää toisilta ihmisiltä mahdollisuuden auttaa ja osallistua elämäänsä. Hän evää itseltään oman inhimillisyytensä. Juuri sen, mitä kautta hän tulisi näkyväksi autenttisena itsenään; vajavaisena, särkyneenä, neuvottomana ihmisenä.
Kuten aikaisemmissa postauksissa olen todennut, niin Rakkaus tarvitsee säröjä, haavoja ja halkeamia mitä kautta virrata sydämestä sydämeen. Liian kova ja kiiltävä pinta ei anna Rakkaudelle mahdollisuutta, vaan singauttaa kaikki sen yritykset takaisin jonnekin universumin kiertokulkuun. Siksi on äärimmäisen tärkeää tunnustaa oma haavoittuvuutensa. Nöyrtyä elämän ja toisten ihmisten edessä. Nöyrtyä olemaan ihminen. Hyväksyä se ja iloita siitä. Iloita siitä, että antaa toisille mahdollisuuden nähdä itsensä, olla aidosti läsnä ja osa omaa elämäänsä.
Omavoimaisuuden harha on pienen mielen luoma vankila. Luulen tietäväni, pystyväni, osaavani, selviytyväni kaikesta koko ajan omin kyvyin ja voimin. Ja aika pitkälle voi pötkiä tälläkin tavalla... Tosiasiassa kuitenkin oma mieli on rajallinen ja pystyy näkemään vain tiettyjä näkymiä. Jonkun tilanteen myötä umpikujaan joutuessani, on erittäin tärkeää, että uskallan myöntää ja näyttää muille oman rajallisuuteni, inhimillisen vajavuuteni, tietämättömyyteni ja epätoivoni. Silloin suuret pyörät voivat pyörähtää liikkeelle, maisemat umpikujasta avautua ja ratkaisu lähteä hakemaan muotoaan universumissa.Kollektiivissa. Elämässäni. Itsessäni.
Niin kauan kun elän vain oman voimani varassa, luottaen vain itseeni, koen pelkoja, ahdistusta ja epäilyjä. Ahdistus ja stressi tulevat juuri siitä, että luomme kauheat paineet itsellemme selviytyä ja suoriutua. Kaikki on itsemme varassa. Koko maailma ja elämämme. Kun emme pystykään suoriutumaan tehtävistämme tai arjen askareista ja ihmissuhteiden haasteista omin voimin, omalla analyysillämme, nokkeluudellamme ja taidoillamme, koemme riittämättömyyttä, epäonnistumista ja pettymystä. Niitä tunteita välttääksemme yritämme ja aherramme yhä kovemmin, -ja paineet vain kasvavat...
Taivas sisälläni
Toki tahdonvoimallakin on ollut aikansa ja paikkansa elämässäni. Ja se on ehdottoman tärkeää, että luottaa itseensä. Täysin ja kokonaan. Mutta mihin osaan itseäni? Mieleeni? Tahtooni? Egooni? Eläimeeni? Vai sydämeeni? - No, sydämeeni tietysti, niin kliseiseltä ja cheesyltä kuin se kuulostaakin. "Se Jokin" minussa, Sydänitse, syvempi viisaus tai korkeampi tietoisuus, se osa minua on se johon voisin alkaa luottaa enemmän. Täysin ja kokonaan.Kyse ei olekaan enää siitä mitä minä tahdon elämältäni, vaan siitä mitä elämä tahtoo minulta.
Ulospääsy omavoimaisuuden noidankehästä on siis antaa valtaa sydämelle oman tahtoni, halujeni ja mielenliikkeiteni sijaan. Oppia luottamaan itseäni suurempaan voimaan, itseäni syvempään viisauteen, joka ei ole minun mieleni hallinnassa saatikka ymmärrettävissä. Se on minua niin paljon älykkäämpi ja näkee sekä menneisyyteeni että tulevaani. Se ei kuitenkaan vaikuta missään ulkopuolellani, vaan voima on minussa. Se on se taivas sisälläni. Selkeä, kirkas ja sininen.
Se voima on minussa ja se voima on sinussa. Sitä voimaa voi kutsua Jumalaksi, Elämäksi, Rakkaudeksi, tai vaikka Suureksi GPS:ksi, -nimellä ei niin väliä. Se on se sama alati järjestävä, tasapainottava ja korjaava voima ja älykkyys, joka on havaittavissa niin ihmisen kehossa solutasolla kuin luonnon lainalaisuuksissakin. Se ohjaa kyllä. Hennosti ja lempeästi. Etsii aina uuden reitin luovalla ja periksiantamattomalla tavallaan. Ylläpitääkseen elämää. Vaikka olisin kadottanut itseni syvimpään metsän siimekseen, niin sisäinen GPS:säni on aina siellä. Käyttövalmiina. Valmiina reitittämään matkantekoani uudestaan.
Ainoa ongelma vaan ovat ne kaikki muut äänet minussa, jotka huutavat kommenttejaan koko ajan kysymättä. Ne äänet kumpuavat peloista, egosta ja epäluottamuksesta. Ja ne äänet huutavat yleensä kaikkein nopeiten ja koviten jos on joku tilanne päällä. Sydänitseä taas voi kuulla vain hiljaisuudessa. Sydänitsen ääni on kuin se vaimea navigaattorin ääni autossa, jossa radio pauhaa täysillä ja itse laulaa mukana, kännykkä soi vieressä ja kaveri vielä juttelee pelkääjän penkillä kovaan ääneen omia kuulumisiaan...
Jos haluan olla enemmän dialogissa elämän kanssa ja kuulostella mitä se minusta haluaisi ja mihin minua veisi, niin minun on hellitettävä ohjaksista ja annettava tilaa. Kuulostella, tunnustella ja hiljennyttävä sisimpääni. Voin survoa elämäni minkä näköiseen pakettiin tahansa, mutta jos haluan oikeasti nähdä minkälainen paketti se autenttisimmillaan olisi, on minun lakattava survomasta sitä. On lakattava ylläpitämästä mitään. On lakattava yrittämästä niin kauheasti.
On uskallettava olla ja elää. Hengittää ja katsoa. Vaikka kuinka mielelläni nyt käärisin hihat ja lähtisin sitä taas tahdonvoimallani survoilemaan. Silläkin uhalla, että epätoivo ja epäusko valtaavat ajoittain mieleni ja toitottavat minulle, että: "Siinähän sitten lillut epätietoisuudessa lopun elämääsi. Ei mitään tule tapahtumaan jos kaikki on koko ajan levällään etkä laita asioita tapahtumaan! Sun elämä on yhtä sekavaa Brexitiä nainen!" Noh, katsotaan... sanon minä. Parempi oleilla nyt kunnolla rehellisessä epävarmuudessa ja epätietoisuudessa kun alkaa päälleliimailemaan jotain settiä ja elämänpuitteita vääristä motiiveista. Kyllä sydän tietää sitten kun tietää.
Vesi kantaa kelluvaa, räpiköijä hukkuu
Tässä sydämen avautumisprosessissa, jossa nyt onnellisesti olen jo jonkin aikaa ollut, olen saanut tajuta, että minä tai elämäni ei ole mikään taakka tai murhe kenellekään. Elämme täällä yhdessä ja toisiamme varten ja lähtökohtaisesti ja vilpittömästi ihmiset ympärilläni haluavat olla lähelläni, olla osa elämääni ja auttaa minua. Sydäntietoisuudella on sitä paremmat mahdollisuudet auttaa ja herättää minut tietoiseksi eri vaihtoehdoista ja minulle/kokonaisuudelle parhaista ratkaisuista mitä enemmän uskallan avautua asioissani muille ihmisille. Paljastaa itseäni ja omaa haavoittuvuuttani. Uskallan antautua autettavaksi. Elämän ja toisten kannattelemaksi.
Huomaan myös, että kriittisyyteni tai toisten ihmisten tekemisten arvosteleminen on vähentynyt sitä mukaa kun koen itse luissani ja ytimissäni omaa inhimillisyyttäni; tietämättömyyttä, epävarmuutta ja neuvottomuutta. Kaikki me olemme enemmän tai vähemmän tietämättömiä, epävarmoja ja neuvottomia. Ihan vaan sen takia, että me olemme ihmisiä eikä kukaan meistä pohjimmiltaan tiedä mistä tässä kaikessa on kyse. Vaikka kuinka yrittäisi sellaista kuvaa muille välittää, niin homma ei ole hanskassa. Ei sinun eikä minun. Se on suuremman hanskassa.
P.S. Joku siellä varmaan ajattelee blogitekstieni perusteella, että nyt se Tuire on varmasti tullut uskoon...
No en ole.
Usko vain on tullut minuun ( :
Cheers!
To be continued...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti