Omavoimaisuuden harha evää elämältä mahdollisuuden / osa 2

Olen kulkenut viimeisen vuoden epävarmoilla vesillä. Osin kodittomana, työttömänä, parisuhteettomana, pennittömänä... vailla suuntaa tai tarkoitusta. Kuulostaa ehkä hiukan kurjalta -ja välillä on kyllä tuntunutkin siltä-, mutta suurimmaksi osaksi olen saanut kokea asioita, tunteita ja tilanteita, jotka ovat hyvin harvinaista herkkua nykymaailmassamme: vapautta vastuista ja velvoitteista, tyhjää tilaa ihan vain olla, rauhaa ja levollisuutta, kokonaisvaltaista lepoa ja huilia, uusia virikkeitä, iloa ja rentoa yhdessäolo toisten ihmisten parissa. Samaan aikaan olen myös saanut mahdollisuuden nähdä ja kokea olevani koko ajan turvassa, rakastettu ja kaiken rakkauden ja huolenpidon arvoinen ulkoisista puitteistani tai olosuhteistani huolimatta.

  Syvintä ihmisarvoani ei määritä se onko minulla menestyksekäs ja loistelias työ-, koti-, perhe- tai vapaa-ajanelämä. Ihmisarvo on minulle syntymälahjana annettu tosiasia ja kumpuaa jostain paljon syvemmältä kuin muodon maailmasta. Sen ymmärtämisessä on kyse omanarvontunnosta. Siitä, että tiedostan itseni ja elämäni olevan aivan yhtä erityistä tai tavallista kuin kenen tahansa muun ihmisen elämä. Titteleillä, tutkinnoilla, lompakon paksuudella, valta-asemalla tai ystäväpiirin laajudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa olenko minä tai elämäni arvokas.


Kaikkein oleellisinta on se, KOENKO ITSE sisäisesti olevani hyvinvoiva, menestynyt, onnellinen, rikas, rakas tai arvokas ihmisenä. Ja tämä kokeminen on minulla kyllä vieläkin hiukan ambivalentissa tilassa... getting stronger though!

Tämä kulunut vuosi on riisunut egoa hivelevät pyrkimykseni osoittaa omaa arvoani ulkoisilla määreillä. Helpompaahan sitä on ajatella olevansa rakastettu ja hyväksytty kun on vierellä joku, joka "näyttää sen toteen", tekee muillekin selväksi ja näkyväksi että minä olen rakastamisen arvoinen, koska minulla on joku joka minua rakastaa.

Tai että minä olen arvokas ja tärkeä ihminen, koska minulla on merkityksellinen työ, - ja olen sitä merkityksellisempi mitä arvostetumpi työni on, ja mitä enemmän töitä teen!

Tai että elämäni on varmasti ihanaa ja viihtyisää, koska postaan kuvia hienosti sisustetusta kodistani ja siellä hassuttelevista lapsistani... Hmm... Näillä määreillä en siis ole päässyt pätemään viime aikoina. Ja siitä huolimatta ja sen takia joku syvempi omanarvontunto, rakkaudentunto sisälläni on päässyt kehittymään. Hitaasti, hitaasti, mutta varmasti.

Pikkuhiljaa, hetki, päivä, viikko, kuukausi kerrallaan hyvin varovasti, mutta määrätietoisesti "Se Jokin" sisälläni vahvistuu. Tunne siitä, että olen kokonainen rakastettava ihminen ja minulla on täysi oikeus ja velvollisuus ja ilo olla olemassa ja elää, vaikka se jonkun silmissä (ja omissanikin välillä) näyttäisi kuinka surkealta, epätoivoiselta tai merkityksettömältä.

Minä kyllä tiedän, osaan, jaksan, pystyn, kykenen, selviän...

Useamman kerran elämässäni olen saanut opetella nöyrtymistä ja toisten puoleen kääntymistä. Viimeisen vuoden aikana elämä on tuonut eteeni tilanteita, joissa olen jälleen joutunut laskemaan omavoimaisuuden viittaa hartioiltani ja pyytämään apua.

Viime kevään lopulla aloin olla opettajantyöni kanssa ihan piipussa. Olin henkis-emotionaalisesti aivan finaalissa, mutta kärvistelin silti päivästä toiseen yrittäen selviytyä jotenkin kesäloman alkuun asti. Oma mieleni ei tarjonnut mitään muuta ratkaisua kuin sinnitellä, pinnistellä ja jaksaa vielä vähäsen, vaikka sitten pää kainalossa, mutta kuitenkin.

Työpaikallani ei ollut ollut koko neljän vuoden aikana minkään sortin kehityskeskusteluja, ei mitään kartoitusta siitä miten työntekijät yleensäkään yhteisössämme jaksoivat, ja työterveyshuoltokin oli taloudellisista syistä vedetty yksityiseltä yleiselle, joten olin jotenkin neuvoton hakemaan apua tilanteessani, sillä en oikein tiennyt ketä lähestyä ja miten lähteä vyyhtiäni purkamaan. Tiesin vain että voin huonosti ja vetelen ihan äärirajoillani. Naismuistiin en ollut nukkunut hyvin, vaan heräillyt aamuyön pikkutunneilla hikikarpalot ohimolla kaikenlaisia stressikeloja pyöritellen...siihen asti kunnes kello soi. Kun eräänä päivänä lysähdin opettajanhuoneessa tuoliini ja aloin itkeä vitutustani ja uupumustani ääneen, niin kollega neuvoi varaamaan ajan lääkärille. Näin teinkin.

Sairaslomaa hain lähinnä unettomuuteen. Ajattelin viikon levon riittävän siihen, että saan itseni taas työkuntoon ja pystyn rykäsemään loppukevään vielä siististi pakettiin. Lääkäri sitten suositteli käyntiä aikuisten vastaanotolla, jotta voisin hiukan pohtia syitä ja seurauksia miten tähän tilanteeseen olen ajautunut. Ajattelin silloin, että ei tässä nyt mitkään keskusteluavut auta kun lepo vaan, että jaksan taas painaa normaalisti. No, miellyttämiseen taipuvainen kun olen, niin lääkärin mieliksi varasin kuitenkin ajan terapeutin juttusille (ihan vaan, koska ajattelin, että en kehtaa seuraavalla tapaamiskerralla sanoa lääkärilleni, etten ole toiminut hänen suositustensa mukaisesti). Siinä oli ensimmäinen askeleeni pois omavoimaisuuden harhasta, vaikka motiivit olivatkin mitä olivat. Lähdin kuitenkin jo kohti toista ihmistä oman tilanteeni kanssa.

Vastaanotolla session lopuksi terapeutti, omaksi yllätyksekseni, ilmoitti hyvin napakasti, että hänen kantansa tilanteeseeni on se, että minun tulisi olla sairaslomalla koko loppukevät (oli huhtikuun loppu). Olin aivan pöyristynyt hänen ehdotuksestaan! Eihän se nyt ole mitenkään mahdollista... ja enhän minä nyt niin sairas ole... ja okei, ehkä jossain toisessa duunissa voi jäädä saikulle, mutta hän ei nyt kyllä ymmärrä ollenkaan, että minä en missään nimessä voi aiheuttaa sitä kaaosta ja ahdistusta työpaikallani, mikä aina seuraa jonkun sairaslomasta (sijaisuudet ja oppilaat ja heidän eteneminen yms.)

Lupasin kuitenkin miettiä tätä vaihtoehtoa ja sovimme seuraavan tapaamiskerran. Lähtiessäni vastaanotolta olin täysin vakuuttunut siitä, että en todellakaan voi jäädä sairaslomalle loppukevääksi, mutta hänen mielikseen aion kuitenkin tulla juttusille vielä toistamiseen. Niin kova pähkinä olen, että vaati vielä kaksi kohtaamista ystävieni kanssa ja heidän näkemyksensä tilanteeseeni, ennen kuin uskalsin edes jollain tasolla myöntää tosiasian itselleni, hellittää ja antautua prosessiin.

Eräs ystäväni osasi sanoa juuri oikeat sanat oikella hetkellä. Sanat, jotka pysäyttivät minut näkemään oman ylpeyteni ja omavoimaisuuteni harhan. Olimme lenkillä ja purkauduin ystävälleni tästä vastaanotolla käymisestäni ja terapeutin "pöyristyttävästä" näkemyksestä tilanteeseeni. Ystäväni, joka myös on opettaja, kuunteli tarkkaan ja sanoi minulle kaiken kertomani jälkeen, että " Kyllähän mekin haluamme aina, että oppilaat, vanhemmat ja kollegat arvostavat meidän ammattitaitoamme ja näkemystämme eri tilanteisiin, niin miksi sinun on nyt niin vaikea arvostaa ja ottaa todesta tämän ammattilaisen arviota sinun tilanteestasi?"

Niin just! To the point! Koska elän omavoimaisuuden harhassani ja luulen aina tietäväni kaiken parhaiten! Se, että terapeutilla on monen kymmenen vuoden kokemus kaltaisistani tapauksista ja hän pystyi siltä seisomalta näkemään tilanteeni todellisuuden, vaikken itse sitä nähnyt tai ollut valmis sitä hyväksymään.

Jälkeen päin olen ollut todella kiitollinen hänelle hänen rohkeudestaan ja ammattitaidostaan. Vaatii tilannetajua, ihmistuntemusta ja vahvaa luottamusta omaan intuitioonsa, että uskaltaa sanoa toiselle ihmiselle juuri ne sanat mitkä hänen sillä hetkellä on kuultava (omaksi parhaakseen), -oli sitten kyseessä ystävä tai terapeutti. Minä ainakin olen niin kovakalloinen tapaus tässä mielessä, että päähän silittely ei minua auta. Pitää näemmä ottaa pilli esille ja viheltää siihen.

Muistan vielä hyvin konkreettisesti sen hetken, jolloin annoin itselleni luvan hellittää. Se oli tämän lenkkisession jälkeen. Istuin kosmetologin tuolissa ja minulle oli juuri laitettu kestoväriä ripsiin. Yhtäkkiä siinä paikallaan ja hiljaa istuessani alavatsastani lähti liikkeelle koko kehon läpi vyöryävä lämmin aalto. Ja minua vain itketti. Itketti ihan lohduttomasti. (Kosmetologi tietenkin luuli kirvelevän aineen joutuneen silmääni). Sillä hetkellä tiesin, että nyt on päästettävä irti ohjaksista ja jäätävä sairauslomalle. Nyt annan periksi. Antaudun omalle uupumukselleni. Antaudun heikoksi, itkeväksi ja hämmentyneeksi. Astuin ulos omavoimaisuudestani.

Noh, se oli vasta alku. Sen jälkeen tuli tunteet. Tunne siitä, että olen epäonnistunut työntekijänä ja ihmisenä. Tunne siitä, etten riittänytkään. Että petin kaikki opekollegani, oppilaani ja oppilaiden vanhemmat, koska en pystynytkään hoitamaan tehtäviä, joihin olin sitoutunut. Tunne siitä, että jätän hellittäessäni kaikki pulaan. Ja tunne siitä, että nyt se sitten sieltä paljastui sisältäni etten olekaan niin hyvä tai kovaa tekoa kun olen koko ajan antanut ymmärtää...Jne, jne...

Parin viikon jälkeen aloinkin sitten todella tuntemaan. Tuntemaan sen uupumuksen, joka minussa oli. Väsymyksen, jolle ei ollut ollut sijaa siinä oravanpyörässäni tai ajatusmaailmassani. Selviytymismoodissani. Vuosien ajan olin dempannut tunteitani vauhdissa jonnekin mappi ööhön minussa ja painanut vaan menemään. Sehän siellä uupumisen alla lymysi. Ja sitä mukaa kun tunteita alkoi nousta pintaan, niin tajusin kuinka loputon ja syvä suo on vielä edessäni. Kuinka totaalisen uupunut olenkaan. Kaupassakäynnin jälkeenkin piti ottaa päiväunet. Niin poikki olin. Niin äärimmille olin itseni vienyt. (Ja silloin tajusin kuinka naurettavalta ajatukseni "rykäistä loppukevät vielä pakettiin" oli ollut.)

Jonkun ajan päästä tuli depressiivinen vaihe. Millään ole mitään merkitystä... ulkona paistaa aurinko ja mä vaan makaan kuolleena kotona kun en mitään jaksa eikä mikään huvita.

Sitten tuli pelko. Tajusin kuinka finaalissa olin, joten pelkäsin vaipuvani yhä syvemmälle kyvyttömyyteeni. Pelkäsin etten enää koskaan palaudu entiselleni. Tai ainakin se tulee kestämään kuukausia...Ahdisti kun en tiennyt kuinka kauan toipumiseni tulee kestämään.

Sain onneksi apua ja tukea sekä ammattilaisilta että läheisiltäni. Kaikki kollegani, oppilaat ja vanhemmat suhtautuivat tilanteeseeni myös ymmärtäen ja mitä suurimmalla myötätunnolla. Sillä hetkellä kun en enää jaksanut jaksaa, niin muiden ihmisten lempeys, kannustus ja hyväksyntä kantoivat minua.

Tietysti tavanomaiseen tyyliini otin toipumisestanikin suoritettavan projektin ja tein kaikkeni edistääkseni omaa hyvinvointiani. Mindfulnessia, Rosenterapiaa, jutteluapua, lepoa, liikuntaa, luontoa, terveellistä ruokaa, vitamiineja... en onneksi kuitenkaan piiska viuhuen vaan suurella lempeydellä itseäni kohtaan. Olin vähän hädissäni. Ja tarvitsin hyvää huolenpitoa. Apua ja lepoa.

Pelon jälkeen kylässä kävi myös viha ja kiukku. Kiukku siitä miksi olin ajanut itseni siihen pisteeseen. Miksi en ollut välittänyt itsestäni enempää ja pitänyt huolta rajoistani, voimistani, jaksamisestani ja hyvinvoinnistani.

Taustalta alkoi paljastumaan asioita, jotka olivat ajaneet minua siihen suorittamiseen ja selviytymiseen. Ymmärrykseni lisääntyi. Tuli suru.

Suru siitä, miksi olin ollut niin kamalan ankara itselleni. Vaatinut itseltäni käsittämättömiä. Ja toiminut niin kuin olin toiminut. Armottomasti. Sain kokea myötätuntoa itseäni kohtaan. Olin ajanut itseni siihen pisteeseen hyvin ymmärrettävistä ja inhimillisistä syistä. Siskoni äkkilähdöstä aiheutunut syvä turvattomuuden ja hädän tunne oli ajanut minua "selviytymään hengissä" ja viemään itseni tähän suorittamisen turvaan, jota ylläpitivät täydellisesti sekä ulkoiset olosuhteeni että oma sisäinen draivini.

Älä jää yksin

Se ainoa neuvo, minkä minä haluan antaa missä tilanteessa ikinä kamppailetkaan, on, että älä jää yksin! Älä jää yksin pyörittelemään samoja keloja ja vellomaan avuttomuudessasi ja neuvottomuudessasi. Apu ja ulospääsy on jo olemassa, et vain tiedä sitä, ennen kuin uskallat nöyrtyä ja avautua asiassasi edes yhdelle ihmiselle (ystävä, ammattiauttaja, some-ryhmä, kuka tahansa!)

Luota siihen, että se toinen ihminen kokee avun pyyntösi luottamuksen osoituksena ja inhimillisyyden tunnustamisena, ja se jos jokin avaa tietä Rakkaudelle, myötätunnolle ja vilpittömälle halulle auttaa toista. Luota siihen! Se on meidän kaikkien sydämiin sisäänkirjoitettuna, vaikkei se tässä maailmassa välillä siltä näyttäisikään.

Pyytäkää niin teille annetaan, koputtakaa niin teille avataan, kysykää niin teille vastataan.

Kun lähdet kohti toista ihmistä, niin "Se Jokin" voi lähteä toimimaan kauttasi ja muiden kautta. Ratkaisu, ohje, neuvo tai ulospääsy tilanteestasi voi löytää luoksesi jonkun toisen ihmisen sanoissa/teoissa/tapahtumissa. "Vapahtaja" ei tule kotiisi pelastamaan sohvan nurkassa nyyhkivää uhria, -korkeintaa se voi lohduttaa-  mutta Hän tulee kyllä samantien hihat käärittyinä valmiina tekemään kaikkensa puolestasi kun otat vastuun itsestäsi ja lähdet aktiivisesti etsimään ratkaisua tilanteeseesi. Avaudut kuorestasi, puhut toiselle ihmiselle ja näytät epätoivosi. Heidän kauttaan ja välityksellä Hän voi sinua auttaa ja ohjata. Antaa  lisäsysäyksiä antautumiselle ja suojakilpien murenemiselle.

There are no dead ends

Tämä huilivälivuosi täällä Lontoossa on antanut hyvin aikaa palautumiselleni. Edelleenkin välillä räpiköin ja lankean epätoivoisesti kannattelemaan itseäni ja elämääni. Yritän, pyrin, organisoin, suunnittelen, kontrolloin, laskelmoin, takerrun päähänpistoihini ja tahtotilaani saada "asiat järjestymään" mieleni mukaisesti (minkä mielen milloinkin). Taustavire vaan on aivan eri kuin aikaisemmin. Teen sitä vanhasta tottumuksesta ja koska luottamuksentunne välillä ohenee. En kuitenkaan tee sitä enää hengenhädässä selviytyäkseni. Räpiköinnistäni huolimatta tiedän jalkani yltävän pohjaan.

Vaikka mieleni olisi ollut valmis työntekoon ja varsinkin egoni "unelmaduuneihin" jo marraskuussa, niin ehkä syvin viisaus minussa on vielä pidätellyt minua työnteolta. Se on halunnut antaa aikaa toipumiselleni. Lepoa ja huolettomuutta. Vastuista ja velvoitteista vapaata virkistävää ulkomaillaoloa. Hyvää unta, sielun iloja, uusia virikkeitä, ystäviä ja vapaudentuntoa. Kaikkea tätä ja kunnolla.

Toisaalta irtiottoni on tuonut mukanaan myös epävarmuutta, epämääräistä poukkoilua, suunnattomuutta, sivullisuutta elämästä, ulkopuolisuuden tunteita ja yksinäisyyttä.

Asiat eivät todellakaan mene aina oman mieleni ja toiveideni mukaisesti (esim. työnhakuni täällä Lontoossa). Kun itse tekee voitavansa ja parhaansa ja silti asiat eivät mene niin kuin juuri sillä hetkellä toivoisi, on nöyrryttävä. Tajuttava, että vaikkei omat toiveet tapahdu siinä aikataulussa kun on itse omassa pikku päässään suunnitellut, niin se ei tarkoita etteikö suunnitelmaa ja aikataulua olisi olemassa. Kyllä on. Suuremmalla viisaudella on homma hanskassa.

Olen kokenut turhautumista, pettymyksiä, pelkoa, inhoa ja nyt Brexitin tiimoilta jopa epätoivoa täällä olon ja mahdollisen työskentelyn suhteen. Olen ollut takertuneena omaan toiveeseeni. Ja mielelläni on ollut kiire saada toiveeni toteutumaan.

Jokin Minussa ei siltikään hötkyile. Se ei turhaudu. Se on kärsivällinen. Se on lempeä. Se kestää kaikki mieleni rimpuilut. Kärsii toimintojeni seuraukset. Kaikessa se uskoo. Kaikessa toivoo. Ja Se Jokin ei koskaan minusta katoa.

Aina on myös kyse niin paljon suuremmasta kokonaisuudesta ja asioiden loksahtelusta eetterissä hyvin monella taholla. Koskaan ei ole kyse vain minusta ja minun elämästäni. Tai siitä mitä ja millä aikataululla minä haluaisin niiden tapahtuvan. Olen pieni pelinappula suuressa kokonaisuudessa. Loppuviimeksi ei oikeastaan tarvitse muuta kuin luottamusta, epävarmuuden sietokykyä ja kärsivällisyyttä. Sillä kaikki elämässäni on hoidossa koko ajan ja pyrkii joka hetki parhaaseen mahdolliseen harmoniaan ja "lopputulokseen".

Kuten viime postauksessa vertasin, on elämää ylläpitävän voiman toiminta niin kuin GPS. Se etsii aina uuden mahdollisuuden, uuden reitin samaan päämäärään. Se vihjaa, ohjaa ja kuljettaa minua juuri sitä kohti mikä minua ja muita palvelee parhaiten. Tavalla tai toisella. Vaikka olisin mokannut monta kertaa tai aina valinnut "väärän reitin", ajautunut umpikujaan tai viettänyt liikaa aikaa huoltoaseman baarissa tai tienvarsilepopaikalla... Se virittäytyy aina uudestaan sieltä käsin missä kulloisellakin hetkellä olen ja vaikutan. Sitä voi kutsua myös nimellä ARMO. Se ehdoton, loppumaton rakkaus ja kärsivällisyys. Luonnon älykkyys ja harmoniaan pyrkimys. Aina voi navigoida uudestaan. Aina saa uuden mahdollisuuden.

Silloin kun asiat eivät suju niin kuin olisin toivonut, tulee hetkellisen harmituksen tai pettymyksen jälkeen vahva tunne siitä, että ahaa, tässä on nyt kyse jostain muusta. Tässä on joku juju, joku tarkoitus kun asiat eivät menekään toivotulla tavalla. Ymmärrän sen ehkä joskus myöhemmin. Tai sitten en. Ja valitettavasti vapaan tahdon omaavana yksilönä minulla on aina myös se vaihtoehto, että kaikista ympärilläni olevista merkeistä huolimatta alan vain survomaan asioita väkisin haluamaani suuntaan ja otan ns.turpaani useammankin kerran, sillä pidän pakkomielteenomaisesti kiinni omasta mielikuvastani ja tahtotilastani. Tahdon armotonta menoa.

Oi omavoimaisuutta! Oi kaikkivoipaisuutta!

On kuitenkin olemassa jotain suurempaa kuin mieli-kuvani tai tahto-tilani. Se sisäinen navigaattorini. Se, jonka ääni ei kumpua levottomasta tai ahdistuneesta mielestä, vaan syvemmältä. Ja tässä onkin se (ainakin minun) suurin haaste: erottaa se sydämen ääni siitä egon äänestä. Mistä tiedän mistä lähteestä ajatukseni ja tunteeni kumpuavat? Tämä saa minut usein hämilleen ja ahdistumaan.

Yleisenä nyrkkisääntönä kyllä toimii se, että egon ääni on yleensä se ensimmäinen. Se on pauhaava, kova ja halukas ajatus. Jollakin tapaa myös pelokas tai ahdistunut tai epäilevä. Ego luetteloi, analysoi ja järkeilee. Se laskelmoi ja strategisoi, ajattelee miltä tämä ja tuo nyt näyttää muiden silmissä tai CV:ssä tai mitä hyötyä tästä tai tuosta on MINULLE. Ego myös kaihtaa vastuuta. Se haluaa aina pestä kätensä siinä vaiheessa kun Sydänitse alkaisi kääriä hihojaan ja rupeaisi hommiin...

Sydänitsen ääni on vaimea, harvoin heti kuultavissa. Se voi puhua viiveellä ja epäkronologisesti. Se sisäinen GPS puhuu meille ennen kaikkea ympäristömme välityksellä, toisten ihmisten suilla. Sydänitse voi saada itsensä kuuluville keskusteluissa kaupan kassalla, se voi hypätä silmille lehtiartikkelin riveiltä, kirjan sivuilta, telkkaridraaman repliikeistä, mainoslauseesta, kanssamatkustajan puhelusta bussissa...

Ystävän tilitys omasta tilanteestaan voi yhtäkkiä avata minussa asioita, auttaa minua oivaltamaan elämääni tai tuoda tarvittavat lohdun sanat omaan tunteeseeni/tilanteeseeni. Ja toisin päin! Se on enemmänkin tunne tai tieto kuin ajatus. Se on täynnä rauhaa, luottamusta ja selkeyttä. Se ei ole joku hämärä ääni sisälläni tai mystinen korvissa kaikuva "Jumalan puhe".

Enemmänkin ajattelen, että elämä itsessään, jokainen meistä, on toinen toiselle tämän GPS:sän osa, eli tiennäyttäjä ja opas. Joka hetki. Tietämättäänkin. Vaikka sen äänen kuunteleminen ja noudattaminen aiheuttaisi elämässäni haasteita, niin silti olen valmis menemään niitä kohti. Tyynesti ja luottamuksessa vaikka se ei helppoa tulisi olemaankaan.

Tämän lisäksi Sydänitse ilmaisee minulle tahtoaan myös alitajunnan tasolla unissa, intuitioissa ja taiteen kautta (tekijänä ja/tai kokijana). Ainoa mitä tarvitsee tehdä, on hienosäätää itseään sydämen taajuuksille. Herkistää itseni näkemään ja kuulemaan sitä kieltä mitä Hän puhuu koko ajan ympärillämme. Meissä ja meille. Kauttamme ja kanssamme.

Siksi on niin tärkeätä uskaltaa paljastaa/näyttää itseänsä, ajatuksiansa ja tunteitansa, sillä joku sanomamme voi resonoida toisessa ihmisessä ja auttaa häntä millimetrin taas eteenpäin omalla polullaan. Oma avoimuutemme voi antaa tarvittavaa samaistumispintaa toiselle ihmiselle. Voin omista tunteistani puhumalla sanoittaa tietämättäni myös toisen ihmisen jäsentymättömiä sisäisiä fiiliksiä. Rehellisyydessäni voin antaa palan rohkeutta tai palan myötätuntoa toiselle ihmiselle. Hyppysellisen lisää itsetuntemusta, ihmistuntemusta tai välittämistä.

We are the world

Elämässäni ei siis todellisuudessa olekaan kyse minusta ja elämästäni. On kyse meistä. Me olemme yhtä. Yksi elävä organismi, jonka solut ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa. Me elämme täällä toisiamme varten. Kokonaisuutta varten. Me tarvitsemme toisiamme. Se on elinehtomme. Ja tämän voi ymmärtää vasta kun omavoimaisuuden viitta valahtaa.

Elämää ylläpitävä, elämää luova ja elämää järjestävä älykkyys virtaa joka solussamme. Se on meissä ja me olemme siinä. Me olemme se. Siksi ajatus meistä ihmisistä erillisinä tai irrallisina yksilöinä (tai irrallisina luonnosta) on hyvin harhaanjohtava ja vahingollinen. Maapallo on elävä organismi. Me olemme se. Pikku soluja suuressa orgaanissa.

Tähän tosiasiaan nojaten, omavoimainen yksilö voi pahimmillaan olla kuin solu, joka kieltäytyy yhteistyöstä. Vetäytyy kommunikoimasta muiden solujen kanssa ja haluaa järjestää asiansa yksin. Sooloilla. Ja kuvitella ylläpitävänsä itse kaikkea elämää omin voimin, vaikka tosiasiassa yksikään solu ei pysty yksin ylläpitämään yhdenkään orgaanin elintoimintoja.

Tällainen itsenäinen, omavoimainen, itsekeskeinen sooloileva solu enemmänkin häiritsee hyvää funktionaalista yhteistyötä. Oman voimansa harhassa se ei ajattele kokonaisuutta tai kommunikointia. Yhteisiä tavoitteita tai funktioita. Se ajattelee vain itseään ja omaa selviytymistään. Pelkää. Tai on ylpeä. Tai molempia. Yksin ja omin voimin. Ei yhdessä hyvään yhteispeliin ja kokonaisuuden kantavaan voimaan luottaen.

Se kääntää selkänsä muille ja alkaa taisteluun itsensä kanssa. Muuttuu kokonaisuutta syöväksi voimaksi. Syöväksi.

En voi olla näkemättä yhtäläisyyksiä tämän solutason toiminnan ja suuremmassa mittakaavassa kansakuntien toiminnan välillä tällä hetkellä Euroopassa. Varsinkaan kun asun ja oleilen tällä hetkellä täällä Brexshitlandiassa Briteissä. Niin kovasti toivoisin, että tässäkin tilanteessa joku "aikuisten vastaanotto" viheltäisi pilliin ja sanoisi: Jo riittää! Time out!

Nyt on laskeuduttava alas ihmisten pariin sieltä omavoimaisuuden petollisesta harhasta. Me elämme ja olemme täällä yhdessä. Kokonaisuutena. Meidän yhteinen elävä organismimme ei tule selviämään jos tyypit alkavat kääntää selkiään ja viettää pyhässä ylhäisyydessään omia afternoon tea partyjaan. Siinä voi tukehtua omaan skonssiinsa. Tai oman pierun hajuun.

P.S. Jos 12.4 tulee sopimukseton Brexit, niin meikämandoliini lähtee täältä kun kuppa Töölöstä. Kaikki EU-sopimukset maiden välillä raukeavat mm. se U2 -sopimus, jonka turvin olen saanut olla täällä työttömänä työnhakijana... Todennäköisen eron lähestyessä huomaan reagoivani aivan samalla tavalla kuin esim. rakkaussuhteessa kun tulen torjutuksi tai lempatuksi pellolle. Psyyke alkaa tekemään siitä lemppaajasta paskaa tyyppiä, vaikka siihen päivään asti olisin kuinka nauttinut hänen seurastaan. Nyt esim. Lontoon nurjat puolet näyttäytyvät minulle vahvemmin joka päivä. Psyyke petaa riemullista kotiinpaluuta Suomeen...heheh!

P.P.S. Vilpitön anteeksipyyntöni kaikille taiteilijoille (eläville ja kuolleille), keiden kuvia viljelen hävyttömästi näissä blogipostauksissani. Kuvat olen ottanut ympäri kaupunkia milloin mistäkin galleriasta, näyttelystä tai julkisesta tilasta. Syy siihen, etten mainitse kuvateksteissä teoksen tai tekijän nimeä on silkka laiskuuteni. Anteeksi.