Thank you Please Sweetheart Sorry

Kuukauden päivät olen nyt asunut täällä Lontoossa, -ja on ilmoja pidellyt. Sellaista leudon kosteaa ja syksyisen kirpsakkaa. Tänään on niin hullun kova tuuli, että on parempi pysytellä sisätiloissa etten lennä seuraavan puuskan mukana takaisin Lauttasaaren rantaan. Sää- ja lämpötila on täällä kuitenkin melko pitkälle tulkintakysymys. Säätila voi vaihdella useampaan otteeseen päivän aikana, ihan niin kuin se ei osaisi päättää, että paistaisiko vai sataisiko... Kadut ovat täynnä kaikenkirjavaa tallaajaa ja samassa säässä voi vastaan pyyhältää puolalainen lady karvaturkissaan ja toppamenokkaissaan ja hänen perässään heti afro-heppu reaggee T-paidassa ja varvastossuissa. Kaikenlainen pukeutuminen on mahdollista täällä ja kaikki tyylit sallittuja. Ketään ei jäädä tuijjottelemaan kadulla ja osoittelemaan sormella. Ja siksi täällä on niin äärettömän helppo hengittää. Ilmanala on alati muuttuva ja hyvin salliva. Ja siksi ehkä brittien lempi puheenaihe.

Lontoo on todella mielenkiintoinen ja monisärmäinen paikka. Kulttuurien kuhinan ja yhteisen porinan voi ihan tuntea soluissaan, maistaa ja haistaa lautasellaan ja kuulla korvillaan kaiken maailman kielinä. Kaupunki on täynnä vastakohtaisuuksia, harmoniaa, kaaosta, sliipattua pintaa ja säröisempiä seiniä. Lontoo näyttäytyy täällä olijalle aivan erilaisena riippuen siitä perspektiivistä tai omista mieltymyksistä mitä kautta tähän kaupunkiin lähtee tutustumaan. Gulinaristin Lontoo on erimakuinen kuin historiantutkijan Lontoo. Teatterikärpänen liitelee täällä eri kulmilla kun muotibloggari. Pörssihain Lontoossa uidaan aivan eri nesteissä kun punkrockarin Lontoossa. Saman kadun varrella voi nähdä aristokraatin siemailevan iltapäiväteetään skonssien kera, arabimiehen imeskelevän vesipiippuaan Marrakesh-meiningillä ja violettihiuksisen teinin ottavan lävistystä Tattoo-baarissa. Kaupunki on niin rikas ja värikäs ja täyteläinen, että hassulla tavalla tuntuu kuin se sisältäisi lukuisia kaupunkeja yhtäaikaa, sisäkkäin ja rinnakkain.
                                                                                                                                     
Minua kiehtoo eniten täällä se, miten vuosisatoja vanhat, sitkeät brittiperinteet ja historia elää rintarinnan ja sulassa sovussa täällä puhaltavien maailman uusimpien tuulien ja monikulttuurisuuden kanssa. En voi olla ihmettelemättä sitä miten kaikista miljoonista maailman eri kolkista tulleista lontoolaisista huolimatta kaupunki on pystynyt pitämään tinkimättömän ylpeästi kiinni omista perinteistään ja säilyttänyt autenttista brittiläisyyttään. Buckinghamin palatsin vahdinvaihdos tapahtuu joka päivä kellonlyömälleen @11.30, pukumiehet ja -naiset valtaavat cityn pubit afterwork-aikaan ja punaiset doubledeckerit rullaavat iloisesti ympäri kaupunkia lähes yötäpäivää.

On myös jotenkin valloittavaa ja ihailtavaa miten kaiken maailman ihmiset ja kulttuurit sekoittuvat täällä sulassa sovussa säilyttäen silti kirkkaasti omaleimaisuutensa; kadottamatta omaa kulttuurista väriään, hajuaan tai makuaan. Intialainen takeaway Curry on täysin yhtä lontoolainen instituutio siinä missä perinteinen  FishnChips -annoskin. Ihmiset ja kulttuurit kulkevat täällä rintarinnan sekoittumatta kuitenkaan epämääräiseksi mössöksi, josta erkkikään ei enää ota selvää mitä se on ja missä ollaan. Big Ben ja Parlamenttitalo pysyy jykevästi paikallaan ja konservatiiviset peribrittiläiset tavat ja tottumukset elävät sitkeää elämäänsä samaan aikaan kun kaupunki ratsastaa uusimmista uusimpien aaltojen harjalla mitä tulee tieteisiin, taiteisiin, liike-elämään tai muotiin. Tämä vastakohtaisuus on mielestäni täällä äärimmäisen kiehtovaa. Kaupungissa näkyy ja kuuluu vahva paikallisidentiteetti ja samaan aikaan se sallii ylitsevuotavan kulttuurien moninaisuuden virrata kaduillaan. Tässä kaupungissa on vetoa ja voimaa. Vastakkaisten suuntien vetovoimaa ja jännitettä, joka synnyttää koko ajan jotain uutta. Sydämen elvytystoimissa kun olen, niin tämä väkevästi sykkivä kaupunki on nyt täsmälääkettä ja tehohoitoa olemukselleni.

Täällä kaikki on koko ajan liikkeessä ja liikenteessä. Ruuhka-aikaan metro eli Tube on niin täyteen sullottu, että se enemmänkin muistuttaa jotain apinoiden kuljetusvaunua, jossa tyypit flengailevat kyydissä tangoista kiinni pitäen, junan vinkuessa korviavihlovasti eteenpäin. Tubessa on turha yrittää sivakoida suomalaisen arasti tai vaivihkaa luikkien tietään ulos tai sisään. Yhtä tuloksetonta ja epätoivottavaa on törkeä tunkeminen kyynärpäät edellä. Ainoa tapa on avata suunsa ja sanoa kohteliaasti ja kuuluvasti "'excuseme". Sillä taikasanalla avautuu väylä välittömästi, vaikka näyttäisi siltä ettei kenelläkään edes ole sentin senttiä tilaa väistää mihinkään.

Kaduilla meininki muistuttaa välillä enemmänkin Intiaa. Intiassa on liikenteessä pakko mennä "go with the flow" -asetuksilla, pysähtymättä lainkaan ajattelemaan tai analysoimaan tilannetta, muuten tulee välittömästi bussin yliajamaksi tai jää norsun tai rikshan alle, hih! Täällä sukkuloidaan sujuvan sekaisessa kaaoksessa myös. Liikennehän on vasemmanpuoleinen, mutta kaduilla kävelijöiden suhteen se onkin sitten eri juttu, sillä suuri osa lontoolaisista tulee oikeanpuoleisista kulttuureista. Kaduilla ja metrotunneleissa saattaa siis tulla hetken vasemmanpuoleista virtaa vastaan, jonka perään yhtäkkiä vastaantulijoiden virta muuttuukin oikeanpuoleiseksi, jonka jälkeen seuraa ihmisvirran epämääräistä poukkolointia oikealle ja vasemmalle tietämättä mitä puolta nyt kannattaisi kävellä. Liikennevaloissakin on välillä aika sama palaako vihreä vai punainen tai toimiiko ne ylipäätään, koska kaikki sinkoilevat sulavasti autojen, bussien, pyörien ja muiden kävelijöiden lomassa niin kuin parhaakseen näkee. En voi kuin ihmetellä ystävääni, joka on asunut täällä jo yli 10 vuotta ja toimi aikoinaan kaupungissa fillarilähettinä. Cheese! Respect!

Lontoo on eläväinen ja ainutlaatuinen. Niin myös suomalaisen merimieskirkon sekalainen seurakunta. Ei ihan perussuomalaista settiä. Yksi on naimisissa singaporelaisen kanssa, toinen samaa sukupuolta olevan, kolmas liitää businessmaailman huipulla miljoonat taskussaan ja neljäs babysittaa kymmenissä perheissä sadakseen kuukauden vuokrarahat kasaan. On savolaista, hämäläistä, saamelaista ja suomenruottalaista. Niitä, jotka ovat asuneet täällä jo 30 vuotta ja niitä, jotka ovat vasta tulleet. Perheellistä ja perheetöntä. Kaikkia meitä yhdistää juuret Suomessa ja kaikki me voimme puuhata talkoissa, istua saunan lauteilla tai pubissa rintarinnan jutellen. Ja se on niin virkistävää! Tavata erilaisia ihmisiä. Ihmisiä, joihin tuskin olisin koskaan tutustunut Suomessa kun piirit ovat jokaisella kuitenkin niin uomiinsa ajautuneet.

Ulkosuomalaisten sosiaaliset verkostot ovat täällä huomattavasti hatarammat, joten lyöttäytyminen lajitovereiden kanssa tuo luonnollisesti tunteen siitä, että tarvittaessa on ihmisiä ympärillä. Lontoon Merimieskirkosta on näiden viikkojen aikana muodostunut minulle täällä ankkuri ja majakka. Sen luoman turvan ja valon voimin on helpompi hahmottaa omia koordinaattejaan elämässä. Se on monenlaisten ihmisten kohtaamispaikka, missä matalan kynnyksen meiningillä voi liittyä kaikenlaiseen toimintaan maan ja taivaan välillä. Siellä työskentelevät ihmiset ovat mielestäni myös jotenkin erityisen ilosia, valosia ja pulusia ( :

Omien lajitovereiden kanssa lyöttäytyminen ja hengaaminen on myös peri lontoolaista. Siinä missä kaupungin britti-identiteetti on vahva ja näkyvä, niin myös eri kansallisuuksien edustajien identiteetti jotenkin kummasti korostuu. Tavallaan me kaikki Lontoossa asuvat olemme suvereenisti maailmankansalaisia, mutta identifioituminen omaan heimoon tapahtuu samaan aikaan kuin huomaamatta. Vietämme mielellämme aikaa omien hengenheimolaistemme seurassa. Jopa siinä määrin, että jotkut kaupunginosat saavat tai ovat saaneet omaleimaisuutensa sinne muuttaneista tai siellä työskentelevistä tietyn etnisen ryhmän edustajista.

Läheltä mun huudeja lähtee Edgware Road, jota nimitetään Lontoon Lähi-Idäksi tai"pikku-Beirutiksi". Katua reunustaa lukuisat egyptiläiset, libanonilaiset, iranilaiset ja afganistanilaiset kahvilat, kuppilat ja marketit. Brixtonin kaupunginosasta taas löytyy vahvaa afro-karibialaista tunnelmaa ja Kensingtonissa ja Chelseassa asustaa överirikas valkoinen yläluokka (tai asunnot ovat öljysheikkien ja superrikkaiden venäläisten sijoituskohteina). Kun pyörii keskustan alueella, voi pistää puikot heilumaan China Townissa tai piipahtaa cappucinolle Little Italyyn. Suomalaiset eivät kuitenkaan ole vielä valloittaneet tiettyä asuinaluetta, vaan ovat ripotelleet itsensä sinne sun tänne pitkin Lontoon kirjavia kujia. Ihan hyvä niin! ( ;

Meillä on merimieskirkko, missä käydä hakemassa vahvistusta omalle kansallisidentiteetilleen. Siellä minäkin olen nyt viihtynyt viimeiset pari viikkoa hyvin intensiivisesti. Suomalaiset/Skandinaaviset joulumarkkinat, niiden valmistelu ja toteutus tempaisi minut vapaaehtoisriveihinsä sellaisella volyymillä, että ei ole viime aikoina paljoa tullut peukaloita pyöriteltyä. Itse tapahtuma oli viisipäiväinen ja vetää joka vuosi yli 10 000 kävijää. Siinä sai Muumi heilutella tassujaan ja me kansallispukuiset Suomi-neidot myydä HK:n ja Fazerin sinistä yhtä toisensa perään. Olin aivan ällikällä lyöty kun tajusin miten suuresta tapahtumasta oikeastaan oli kyse. Ihan mielettömän hauska ja monin tavoin rikastuttava kokemus!

    

Taivaallisen ja maallisen leikkauspisteessä

Pidän brittiläisten kevyestä, positiivisesta, hienotunteisen kohteliaasta ja humoristisesta tavasta olla olemassa. Täällä Lontoossa suurin osa meistä muualta tulleista on myös omaksunut tämän kansallisen ominaislaadun osaksi yleistä käyttäytymistämme. Onneksi! Kaduilla ja metrotunneleissa, kaupankassalla ja kahviloissa kuulee joka välissä kohteliaita pikkusanoja: madam, sir, darling, thank you, please, sweety, cheers, sorry, excuseme, no probs, bless you...have a nice day! Joulumarkkinoilla sählätessäni luottokorttipäätteen kanssa jouduin useamman kerran pyytämään anteeksi viivytystä. Järestään asiakkaat reagoivat positiivisesti: "That's ok darling!" "No probs honey" " It's fine sweety"...Tästä energiasta käsin suomalainen olemisen laatu (valittaminen, tuskailu, armottomuus, syyttely..) näyttäytyy minulle oudon raskaana, tiukkana ja vakavana. Toisia huomioidaan täällä enemmän. Ovia pidetään auki, tervehditään, toivotellaan päivänjatkoja ja metrossa tarjotaan istumapaikka seniorimatkustajalle, oli se kuinka täynnä tahansa. Jopa teinit tekevät niin.

Mikä sekin (suomalaistyypillinen) ajatus muka on, että kohteliaisuus ja ystävällisyys on jotenkin feikkiä tai pinnallista? Mitä pinnallista on ystävällisyydessä? Mitä väärää kohteliaisuudessa? En ymmärrä. Siinä ollaan kuitenkin koko hommelin ytimessä. Siinä miten me toisiamme täällä pallolla kohtelemme ja kuinka me onnistumme elelemään rinnakkain yksilöllisistä ja kansallisista eroistamme huolimatta. Kyllä ystävällisyys ja toisen huomioiminen ja kohteliaisuus menevät minun arvojärjestyksessäni ainakin ihan sinne tärkeimpien -listan kärkeen. Se, että näkee ja kohtaa toisen Ihmisen, oli hän sitten tuttu tai tuntematon, ihmisenä, kaltaisenaan olentona, joka ansaitsee tulla hyvin ja ystävällisesti kohdelluksi, on lähtökohta ja ison kirjan sanomankin ydin. Siinä ei kertakaikkiaan ole mitään pinnallista tai feikkiä.

Paljon on kyse myös siitä mihin huomionsa kohdistaa. Näkeekö vain virheet ja puutteet vai kokeeko kiitollisuutta siitä mitä on. Tästä hyvä esimerkki oli se, miten pari suomalaista miestä joulumarkkinoilla vierailtuaan ilmaisivat illalla pubissa pettymyksensä siitä, että markkinoilla ei ollut ollut myynnissä Lätkäliiga-salmiakkeja. Me olimme vapaaehtoisvoimin painaneet niska limassa reilun viikon markkinavalmisteluja; rakentaneet hyllyjä, kantaneet Suomesta tilattuja ja tuotuja tuotteita (kontillinen), laittaneet ne nätisti esille, hinnoitelleet ja myyneet niitä (ja salmiakkia oli oikeasti monia kymmeniä eri sortteja!). Tämän kokonaiskuvan ja tuotteiden ylenpalttisen runsauden ja muun asiakaspalautteen positiivisuuden äärellä näiden miesten vajoaminen johonkin v******sen kuiluun Lätkäliigojen puuttumisen takia tuntui jotenkin aivan käsittämättömältä. Naurettavalta. Ehkä jopa hiukan traagiselta!

Toinen esimerkki tästä ihmeellisestä suomalaisesta negatiivisuudesta tai kokonaiskokemuksen määrittämisestä yksittäisen puutteen tai vian mukaisesti, oli se kun eräs vanhempi suomalainen mies, jonka kanssa täällä juttelin, kertoi taannoin kuulleensa Finlandia -hymnin Lontoon filharmonisen orkesterin ja kuoron esittämänä Royal Albert Hallissa. Vau! Kysyin tietenkin, että minkälainen kokemus se oli ollut ja siihen hän totesi nuivasti että: "No eihän ne osannu ääntää sanoja ollenkaan oikein..." Siis wtf! Please. No further comments...


Oma kokemukseni tällä hetkellä on, että täällä Lontoossa vallitsee nopeatempoisemmat, kevyemmät ja positiivisemmat energiat kuin Suomessa. Totta on kuitenkin se, että minä olen suomalainen. Minä olen myös imenyt äidinmaidossani kaikki ne tyypilliset piirteet ja laadut mitä suomalaisuus voi pitää sisällään. Ja täällä ne nyt sitten näyttäytyvät minulle. Minussa ja lajitovereissani. Halusin tai en. Täällä toisenlaisen katsomustavan ja vuorovaikutusenergian valossa pystyn selkeämmin tarkastelemaan (omaa) suomalaista tapaani olla, ajatella ja reagoida. Pidin siitä tai en.

Täytyy myös muistaa, että yksilö on alisteinen kollektiiville, joten Lontoossa asuminen tekee minusta pikkuhiljaa enemmän lontoolaista. Jos minä asun ja elän Perähikiällä, niin elän Perähikiän kollektiivisessa energiassa. Jos asun Las Palmasissa, niin elän osana Las Palmasin kollektiivista mentaliteettia. Paikka, ryhmä, yhteisö tai kollektiivi johon kuulun vaikuttaa olemukseeni, ajatteluuni ja asenteisiini. Usein vielä melko salakavalasti ja itse sitä huomaamatta. Vaikka niin helposti ajattelenkin olevani oma erillinen yksilöni, omine arvoineni ja ajatuksineni, niin loppuviimeksi yksilö on aina alisteinen kollektiiville. Ja tähän perustuu kaikki mielipidevaikuttaminen. Kun tarpeeksi monta yksilöä ryhmästä ajattelee tietyllä tavalla ja kriittinen massa tavoitetaan, niin siitä tulee koko kollektiivin vallitseva ajattelutapa. Ja siksi on erittäin tärkeää, että asuu ja elää sellaisessa paikassa missä tuntuu hyvältä olla ja omat energiat kohtaavat ympäristön energiat. Silloin kun tuntuu että vallitsevat energiat ovat jotenkin liian tiukkoja, alaspäin vetäviä, lannistavia tai negatiiviseen keskittyviä, on oikeastaan velvollisuus huolehtia itsestään ja hyvinvoinnistaan vaihtamalla maisemaa. Perhettään tai sukuaan ei voi vaihtaa, mutta työ- ja asuinpaikkaa voi. Täytyy pyrkiä sinne missä kokee olevansa hyvien, kannustavien, ystävällisten ja armollisten energioiden ympäröimänä. Minä en ainakaan ole niin vahva, että pystyisin horjumatta positiivisena ja ystävällisenä jos kaikki ympärilläni ovat sitruunan nielleitä. Eli ei auta pitkälle elämäntaito-oppaiden "Think positive! -hokemat, vaikka tekisit oman sisäisen työsi, mutta eläisit hyvin raskaiden tai kapeakatseisten ihmisten ympäröimänä. En kuitenkaan ajattele Suomen olevan yhtäkkiä se syvin ja raskain paikka maailmassa minne aurinko ei paista -ei, en todellakaan!- Mutta jotain tekemistä saattaa kyllä olla sillä faktalla, että viime kesää lukuunottamatta ennen Lontoota asuin neljä vuotta Porissa. (itkunauruhymiö!)

Joku varmasti ajattelee, että helppohan sinun on sieltä huudella. Irtisanoutua töistä, myydä omaisuutesi, hypätä virran viemäksi ja lasketella vapaapudotuksessa. Ja niin onkin. Ja siksi huutelenkin! Ei ole elatusvelvollisia, kasvatusvastuita, asuntolainoja, autovakuutuksia, enkä ole kenellekään vannonut iänkaikkista. Olen siis vapaa huutelemaan.
Vapaa.
Yksinäinen.
Vapaa.
Irtonainen.

-"Freedom's just another word for nothing left to lose" -Janis Joplin.


Elän nyt vahvinta kuherruskuukauttani Lontoon kanssa. Kaikki on kivaa, uutta, erilaista ja mielenkiintoista. Ja tässä valossa tietyt suomalaisuuteen liittyvät piirteet näyttäytyvät minulle nyt ei niin maireina. Kuherruskuukausi ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki olisi koko ajan yhtä afternoon-tea-partya täällä. Ei ole. Viimeiset pari päivää olen ollut jotenkin kadotuksessa. Se caminolla vahvistunut luottamuksentunteeni elämään ja johdatukseen on ollut kateissa. Eilen ihan itkua väänsin kun kaikki tuntui yhtäkkiä niin tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Olen täällä yksin ja tyhjän päällä. Ikävöin veljentyttöjäni ja ystäviäni. Että mitä helkuttia oikein teen täällä? Että mistään ei tule mitään, ja niin tullaan tammikuussa maitojunalla takaisin kun töitä ei löytynytkään eikä elämä asettunutkaan täällä uomiinsa. Epäilyn ja epätoivon pilvet yrittävät sumennuttaa osin jo saavuttamani luottamuksen ja tarkoituksen tunnettani. Olo on kuin Jane Austenin trilogian jälkeisessä kirjoittamattomassa jatko-osassa "Epäily ja luottamus".

Pohdin tällä hetkellä sitä missä määrin olen oman onneni seppä ja luon aktiivisesti omaa elämääni ajatuksillani, tunteillani ja teoillani. Ja missä määrin elämäni on Suuremman käsissä, suuremman suunnitelman osanen? Mitkä asiat ovat minun tahtoni vallassa ja mitkä korkeamman tahdon alaisia? Uskallanko oikeasti luottaa siihen, että asiat järjestyvät oikeille tolilleen ilman minun survovaa kättäni? Uskallanko katsoa ja odottaa, että ruoho se kasvaa nyhtämättäkin? Että tosielämä kantaa (caminon ulkopuolellakin), kaikella on aikansa ja paikkansa ja asiat järjestyvät? Luulen, että todellisuus todennäköisesti ja parhaassa tapauksessa on sekä että, oman ja suuremman tahdon toteutumista kokonaisuuden parhaaksi kun olen niin sanotusti aktiivinen kanssaluoja.

Oman tahtoni totaalinen sysääminen "korkeimmalle" tai "kohtalolle" taas on vastuun välttelyä tai uhriutumista, jossa minä en oikeasti ota vastuuta itsestäni, elämästäni ja hyvinvoinnistani, koska ajattelen näin olevan tarkoitettu tai "jonkun muun" hoitavan asian puolestani. Bullshit! Uskon, että (minussa, maailmassamme) on minua korkeampi tietoisuus, viisaampi ja rakastavampi tietoisuus, -sydänkeskuksenhoitaja-, joka kauttani vaikuttaa ja toimii. Se on kuitenkin täynnä lempeyttä ja armoa ja antaa minun toteuttaa suht vapaasti omaa tahtoani. Toivoen kuitenkin koko ajan, että kannan vastuun itsestäni ja hyvinvoinnistani. Se odottelee siellä sydämessäni koko ajan aina siihen asti kunnes syystä tai toisesta pysähdyn kysymään hänen tahtoaan. Sitten kun sydänyhteys on auki, niin tahdot ovat yhtä. Elän luojan luomana aktiivisena kanssaluojana tässä maailmassa ja hommelit sujuvat kaikkein parhaiten. Näin ajattelen. Mieli, egon pyrkimykset ja pelot ovat niitä kapuloita rattaissani, jotka singauttavat minut aina uudestaan sivuun sydämeni luottavaisesta sopusoinnusta. Mutta onneksi kun elää vanhemmaksi, niin sitä alkaa tuntea itseään paremmin ja löytää myös keinot palata takaisin sydäntietoisuuteensa. Aina kun epäilyksen pilvet peittävät taivaan ja tunnen olevani hukassa, niin joku seuraavista helpottaa oloani välittömästi: pitkä kävelylenkki, rukoilu, päiväkirjaan purkautuminen, kuuma vaahtokylpy tai päiväunet. Avot! Ja taas on hiukan kirkkaampi mieli ja kevyempi olla.

Taideteos Eerika Omiyale

I feel like being lost and found at the same time ( : 
How weird is that?

Myönnetään, olen hukassa. Ja kaikki on levällään. Edelleen. Tai taas kerran. Homma rönsyilee sinne tänne. Tämä blogi on kuin minä tai elämäni tällä hetkellä. Tai niin kuin Lontoo; näennäisen kaoottinen, epämääräinen ja ristiriitainenkin. Sykkivä ja muuttuva. Kuitenkin täydellisen jäsentynyt ja luottamuksella/ssa luotu.







Lause, jonka bongasin Lontoon kävelykierrosesitteestä selittänee olotilaani:

" Here you'll lose your way and find your heart...get gratifyingly lost!"

Jollain kummalla tavalla sitä samaa toivon sinullekin, missä ikinä kuljetkaan <3 <3 <3