torstai 8. elokuuta 2019

Luolanainen



Uuups, taisin viime postauksessani huomaamattani kivuta jonnekin norsunluutorniin huutelemaan elämäntotuuksia... (meikänaisen helmasynti varsinkin aina kun tempaudun jonkun teoksen pauloihin). Täten siis laskeudun takaisin maanpinnalle, tai oikeastaan vieläkin alemmas maan syövereihin, LUOLAAN. Sillä kirjoitan tässä postauksessani yksinolon, vetäytymisen ja hiljaisuuden tarpeesta. Mutta myös ystävyyden ja yhdessäolon lahjasta.

Citymunkki

Olen viimeiset 20 vuotta kummastellut sitä miten ihmiset ympärilläni jaksavat lähes tauotta olla seurassa ja aktiivisia. Mutta minä en. Minulle yksinolo ja vetäytyminen on aivan yhtä ehdoton edellytys hyvinvoinnilleni kuin vesi, happi, ravinto tai uni. Olen sitä mieltä, että ei tarvitse lähteä Himalajalle istumaan lootusasennossa oivaltaakseen jotain elämästä, vaan arjen haasteet ja hankaumat tarjoavat kyllä ihan tarpeeksi materiaalia tietoisuuden kasvulle. Siitä huolimatta ajattelen, että ajoittainen vetäytyminen kaikesta koheltamisesta on välttämättömyys (ainakin minun kohdallani), jotta niillä arjen hankaumilla olisi tilaa ja aikaa tulla näkösälle ja kohdattavaksi.

Ilman mahdollisuutta omaan aikaan, tilaan ja hiljaisuuteen en yksinkertaisesti pysy toimintakunnossa. Tulee sellainen olo, että tukehdun tai räjähdän liitoksistani. Ja senhän tietysti saa tuta nahoissaan lähellä olevat, sillä jos minulla ei ole ollut mahdollisuutta vetäytymiseen, vaan olen painanut menemään 24h/7 ihmisten parissa, niin minusta tulee epämiellyttävä ja ärtyisä. Tällä epätoivoisella "strategiallani" sitten työnnän ihmiset pois luotani, jotta tulisin jätetyksi rauhaan.

Suurin osa ihmisistä varmasti kaipaa ajoittain omaa tilaa ja rauhaa, mutta luulen, että tarpeeni yksinoloon on huomattavasti suurempi kuin keskivertoihmisellä -mistä ikinä se sitten johtuukaan. Tuntuu siltä, että muut jaksavat hyöriä ja pyöriä, toimia ja touhottaa duraseleina ihmisten ympäröiminä päivästä toiseen, aamusta yöhön. Mutta minun on saatava vetäytyä luolaani maailman melskeistä sulattelemaan kaikkia niitä vaikutteita, ajatuksia, tunteita ja kohtaamisia, joita päivä/päivät ovat mukanaan tuoneet. Tarvitsen aikaa vain olla. Hiljaa. Tekemättä mitään.

Asia on vähän niin kuin kaataisi kahvinkeittimeen jatkuvalla syötöllä vettä: vesi ei ehdi suodattua pussin läpi pannuun, vaan alkaa pursuilemaan ja tursuilemaan yli äyräiden. Sotkuhan siitä tulee. Samalla tavalla minä huomaan, että on pysähdyttävä ja vetäydyttävä luolaani, "suodattelemaan", vaikka muut ympärilläni paahtaisivat täyttä häkää ilossa ja yhteiselossa.

No, elämäntilanteeni kyllä suo minulle tarvittavan ajan yksinoloon (joskus jopa liikaakin), enkä yksinkertaisesti pysty näkemään miten helkutissa olisin selvinnyt hengissä tai järjissäni, jos olisin perustanut perheen? Saattaa olla, että minusta olisi kehkeytynyt ihan hirveä ihminen, sillä olisin kärsinyt oman tilan ja ajan ja hiljaisuuden puutteesta niin paljon. Vilpittömästi, aidosti, tiedän sen. Vaikka eihän tällaista asiaa ole helppo sanoa ääneen. On jotenkin coolimpaa olla koko ajan ihmisten ympäröimänä, pidetty, tarvittu ja seurallinen kuin yksinoloa arvostava "kummajainen".

Muistan kun aikoinani seurustelin baskilaisen miehen kanssa ja vietimme kesälomat aina hänen perheensä luona Pohjois-Espanjassa San Sebastianissa. Perhehän koostui tosiaan ydinperheestä, tädeistä, sedistä, serkuista, ystävistä ja naapureista - sosiaalisuuden määrä oli jotakin käsittämätöntä. Kaikki tehtiin yhdessä, minnekään ei menty yksin. Oli itsetään selvää hakeutua koko ajan seuraan. Kun sitten kerran vetäytymisen tarpeessani ilmoitin lähteväni vuorille yksin kävelemään, minuun suhtauduttiin kuin olisin menettänyt järkeni! Koko loppuilta ja seuraava päiväkin meni vastaillessa eri sukulaisille, että miten oikein jakselen, onko kaikki hyvin, ja miksi halusin mennä kävelylle yksin? Niin outoa se oli...  Suomessa voi sentään mennä yksin metsään kävelylle, saunaan tai viettää aikaa itsekseen kenenkään sen kummemmin kummastelematta.

Muistan kuinka jo pikkutyttönä haaveilin omasta pikku talosta, jossa olisi pienet huonekalut ja pikkuruiset kauniin koristellut posliiniastiat pöydässä. Talo oli järven rannalla keskellä ei mitään. Sinne sitten aina pakenin yksin siemailemaan teetä pikkuruisesta kupista, katselemaan rauhaisaa maisemaa ja kuuntelemaan hiljaisuutta kun oman perheen meininki alkoi tuntua kiljusen herrasväeltä. Fyysisesti en aina päässyt pois härdellistä ja metelistä ympärilläni, mutta mielessä pystyin matkustamaan omaan rauhalliseen pikku kotiini.

Maailma on niin täynnä vaikutteita, infoa ja ärsykkeitä, etten yksinkertaisesti vaan pysty ottamaan niitä vastaan jos en välillä saa vetäytyä luolaani ja hengähtää. Pysähtyä. Ajatella. Tuntea. Reflektoina. Tai vaikka vain kaivella nenääni aivottomana ilman mitään odotuksia, toiveita tai velvoitteita. Minun on saatava olla yhteydessä sisimpääni, muuten kadotan itseni. Kadotan kosketuksen kokemaani ja elämääni. Kaiken koetun on jotenkin asetuttava minussa omille sijoilleen, laskeuduttava. Tultava osaksi minua. Ja siihen ei kiireessä tai seuran keskellä kunnolla pysty. Sieluni tarvitsee paljon enemmän aikaa kuin kehoni tai mieleni.

Koen tärkeäksi myös ilmaista sen, että tarpeeni vetäytyä yksinäisyyteen, ei tarkoita ettenkö haluaisi olla jonkun seurassa. Se ei tarkoita ettenkö kokisi seurani olevan hyvää, rakastettavaa ja hauskaa. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että haluan olla yksin. Vaikka rakastaisin toista ihmistä yli kaiken, niin yksinolon tarpeeni ei katoa minnekään. Parisuhteessa tai läheisissä ihmissuhteissa tämä luolaan vetäytymisen tarpeeni voi muodostua haasteeksi, varsinkin jos toinen odottaa paljon symbioottisempaa yhdessäoloa.

Koen myös vahvasti, että luovuuden edellytys elämässäni on hiljaisuus. Mitään kirjoitettavaa ei ole eikä tule, jos ei ole mahdollisuutta vetäytyä yksinäisyyteen ja antaa ideoiden ja ajatusten kyteä jossain alitajunnassani tai kävelyaskelissani. On oltava tilaa ja aikaa impulssille syntyä minussa, ideoiden lähteä hakea muotoaan minussa ja minusta.. On jotenkin tyhjennyttävä täyttyäkseen jälleen... Voisin verrata tarvettani sisään- ja uloshengittämisen sykliin tai luonnonvoimista vuoroveteen. On aika täyttyä ja kohota ja aika tyhjentyä ja vetäytyä. Ei kai siinä mitään sen kummempaa.

Kun olen saanut oman hetkeni luolassa, olen jälleen latautunut. Olen täynnä virtaa ja sosiaalista voimaa ja hakeudun mielelläni ihmisten ilmoille ja kokemaan ja jakamaan elämää yhdessä. Olen mielelläni monessa mukana ja nautin siitä, että sosiaalinen piirini on viriili.

Toisin on silloin kun on toisin. Kun en ole saanut viettää aikaa yksin. Silloin vetelen jotenkin energeettisesti äärirajoilla. Silloin koen, että minun täytyy jotenkin suojautua tai puolustautua (kyseessä on usein joko voimavarat, aika, tila tai oma reviiri). Jos olen ollut liian intensiivisesti ihmiskontaksissa yhteen putkeen ilman omaa huiliväliä, silloin olen kuin eläintarhan häiriintynyt kissaeläin häkissä. Alan sihistä ja sähistä ja kierrokset alkaa nousta ja kiertää kehää...ilmaisten tarvettani saada vaipua omaan luolaani rauhassa hetkeksi.

Tuntikin voi jo tehdä ihmeitä! Ja joskus taas ei riitä kokonainen päiväkään. Luolahetki voi olla kävelylenkki luonnossa tai hiljaista puuhailua kotosalla. Luolassa voi vaan olla. Siellä voi tehdä käsitöitä. Siellä voi pohtia jotakin kohtaamista tai tapahtumaa. Luolassa voi nuolla haavojaan salaa, tirauttaa pienet itkut tai rypeä halutessaan itsesäälissä. Luolassa voin rukoilla, meditoida tai olla vaan ihan hiljaa. Luolassa voi lukea jotakin kohottavaa niin että koko olemus inspiroituu. Luolassa voi unelmoida. Luolassa voi vielä kertaalleen kokea ne ihanat tunteet, joita edellispäivien tapahtumat ovat minussa herättäneet. Luolassa voi kirjoittaa päiväkirjan sivuille VITTUVITTUVITTU niin monta kertaa kun haluaa, eikä kukaan pidä minua hulluna tai teini-ikään jämähtäneenä, sillä kukaan ei näe mitä luolassa teen. Se on minun luolani. Ja se on se jutun juttu. Yksinolo. Poissa muiden silmistä. Poistuneena "livetilasta".

Asia ei kuitenkaan ole ihan niin mustavalkoinen, niin kuin asiat nyt harvoin elämässä ovat. Hyässä seurassa ja ystävieni parissa koen myös latautuvani. Sydänvoimasta ja yhdessäolon ilosta. Kohotun, elävöidyn ja täytyn toisten läsnäolosta ja vuorovaikutuksesta. Silloin kun en ole luolassani, olen hyvinkin seurallinen ja nautin siitä. Nautin yhdessäolosta ja yhdessä tekemisestä. Mutta se on sitä nousuveden aikaa se. Niin ihanaa kuin se voi ollakin, niin jossain vaiheessa tulee väistämättä laskuveden aika.

Joskus aikoinaan minun oli vaikea lähteä seurasta, tilanteista tai tapahtumista, vaikka tunsin vetäytymisen tarpeen sisälläni. Dumppasin tunteeni jonnekin mappi ööhön ja jatkoin vain roikkumista ja hengailua ihmisten kanssa, vaikka se ei enää oikeastaan edes tuntunut mukavalta, koska sosiaalinen maljani oli niin sanotusti jo täysi. Pelkäsin, että jos feidaan itseni takavasemmalle, muut katsovat minua kieroon, pitävät jengipetturina tai outolintuna. Vielä enemmän ehkä pelkäsin heidän loukkaantuvan ja ottavan asian jotenkin itseensä. Kääntävän asian juurikin niin, että en halua olla heidän kanssaan tai että en koe seuraa tarpeeksi hyväksi tai jotain muuta merkillistä (itseasiassa pelkään sitä hiukan vieläkin). Tunteeni kun ei yksinkertaisesti liity mitenkään seuran laatuun tai yleensäkään toisiin ihmisiin ympärilläni. Se liittyy vain minun tarpeeseeni pysähtyä ja sulatella kokemaani. Seurassa voi olla raskasta tai seurassa voi olla hillittömän hauskaa, mutta täysin siitä riippumatta jonkin ajan kuluttua tarve vetäytymiseen tulee.

Joskus taas en osannut olla menemättä mukaan rientoihin ja kaikenlaisiin kissanristiäisiin, koska luulin menettäväni jotakin "tärkeää" jos en ole paikalla ja mukana. Kaikkein kierointa oli se, että usein olin vielä itse se primusmoottori, joka järjesti kaikenlaista häppeninkiä minulle ja muille. Vauhdissa kun vaimenee kaikki sisäiset kellonkilkatukset ja vauhtisokeus vie mennessään.  Joskus taas lähdin mukaan ja roikuin matkassa ihan vaan sen vuoksi etten osannut kieltäytyä kutsusta. En halunnut loukata toista tai ottaa vastaan niitä ihmetteleviä ja paheksuvia letkautuksia: "Kyllähän sä sitten voit kököttää yksin kotonas kun oot eläkkeellä" tms.

Nuorempana ajattelin, että minussa on jotakin vikaa, sillä ympärilläni olevilla ihmisillä ei tuntunut olevan samankaltaista vetäytymisen tarvetta kuin minulla. Enää en ajattele niin. Joillakin ihmisillä on voimakkaampi seuran tarve. Heistä yksinolo ei ole kivaa, eivätkä he tiedä mitä tehdä tai kuinka olla yksin. Yksinolo voi olla jopa ahdistavaa. Tyhjyyttä täytetään musiikilla, televisiolla, tekemisellä, somella, puhelimessa puhumisella jne. En usko, että kumpikaan tarve on mitenkään parempi tai huonompi, me vain olemme lähtökohtaisesti niin eri tarpein varustettuja yksilöitä. Tärkeintä on tuntea oma olemuksensa ja kunnioittaa omia tunteitaan ja tarpeitaan. Kuin myös ymmärtää toisen ihmisen erilaisia tunteita ja tarpeita.

Välillä tuntuu kuin olisin vanha mummeli. Mummeli, joka istuu tuntitolkulla kiikkustuolissaan villasukat jalassa ja kuuntelee kansanradiota. Suurempia elämyksiä ei tarvita kuin se, että matot tuoksahtavat mäntysuovalle ja linnut visertävät pihapuissa.

Virta venhettä vie

Välillä kuulen kuinka olen "niin vahva ja kokenut kaikenlaista". Itseasiassa en pidä itseäni kovinkaan vahvana naisena, pikemminkin koen olevani aika herkkä. En ole sitkeä sissi, selviytyjä tai ruostumaton teräsnainen (vaikka olen itsekin joskus saattanut niin luulla). Se, että olen kokenut erilaisia asioita elämässäni -niin kuin jokainen meistä kokee- ja pystyn seisomaan selkä suorana, jalat maassa ja pää pilvissä, tässä ja nyt, johtuu siitä, että tunnen sisäistä turvaa ja levollisuutta. Vaikka ulkoiset olosuhteet muuttuisivat rajustikin tai elämä heittelisi ja olisi epävarmaa, niin yhteys omaan sisimpääni antaa rauhaa. Ei ole mitään hätää. Elämä on. Ja minä siinä mukana ja se minussa.
Purteni ei horju ihan jokaisessa puuskassa kun pysyn yhteydessä suureen navigoijaan sisälläni. Ja sitä yhteyttä pidän yllä juuri yksinolemisen ja vetäytymisen kautta.



Olisi kuitenkin aivan hävytöntä itseriittoisuutta ja elämän aliarviointia väittää pelkästään tämän yhteyden kannattelevan minua tai meitä. Ei kuulkaa, yhteys sisimpään on se kompassinnäyttö ja kurssin suuntaaja, mutta kannattelu tapahtuu meidän ihmisten kautta ja välillä. Läheisissä suhteissa ja satunnaisissa suhteissa. Joka hetki. Ilman toisia ihmisiä; ystäviä, perhettä, nakkituttuja tai ammattilaisia kukaan meistä ei enää seilaisi täällä. En minä ainakaan. Niin tärkeää on olla avoimessa yhteydessä ja osallisina toistemme elämissä.



Maailma on täynnä kaikenlaisia tuulia, pyörteitä ja karikkoja, että meidän on A) pidettävä oma navigaattorimme kunnossa ja B) kommunikoitava avoimesti ja rehellisesti toistemme kanssa. Näin voimme luovia tietä tuntemattomimmilla vesillä ja toimia tiennäyttäjinä ja majakanvaloina toinen toisillemme. Suurin osa maastotuntemuksestani (elämäntuntemuksestani) on saatu lahjana ystäviltäni. Läheisiltäni, jotka avoimen rehellisesti ovat jakaneet elämäänsä; tunteitaan, ajatuksiaan ja elämäntilanteitaan kanssani. He ovat uskaltaneet näyttää haavoittuvuuttaan ja kipupisteitään, paljastaneet todellisia ajatuksiaan tai tuskallisia olotilojaan. Olleet totta tässä ja nyt itsensä ja elämänsä suhteen. Ja se antaa rohkeutta myös minulle olla totta. Siitä syntyy molemmin puolinen yhteys ja läheisyys. Luottamuksesta. Fyysinen tai maantieteellinen sijainti on vain yksi läheisyyden aspekti.

Kaikilla meillä on omat "juttumme" tässä elämässä ja ne avoimesti näyttämällä ja jakamalla tulemme osallisiksi toistemme elämistä. Saamme olla läsnä toisillemme -tässä ja nyt- ja se on se kannatteleva elementti. Saamme laajentaa ymmärrystämme ihmisyydestä ja elämästä, eikä meidän tarvitse itse elää kymmentä elämää oppiaksemme asioita kantapään kautta, sillä voin samaistua ystäväni tilanteeseen ja oppia siitä itsekin.

Jos ystäväni ja läheiseni pysyisivät tiukasti poteroissaan ja haluaisivat vain kiillottaa julkisivuaan ja pitää kulisseja pystyssä, niin läheisyyttä ja yhteyttä ei pääsisi syntymään. On uskallettava avautua. Näyttää itsensä ja elämänsä haavoittuvuus. Koen oloni nykyään vähän jopa tukalaksi sellaisessa seurassa missä kaikki on jotenkin täysin särötöntä (tai niin annetaan ymmärtää). Ensinäkään kenenkään elämä ei oikeasti ole särötöntä, kysymys on vaan siitä näyttääkö särönsä vain ei. Ja toisekseen särötön ihminen ja elämä on ihan helvetin tylsää.

Ystävyyssuhteitteni avoimuus ja rehellisyys on ollut niin luonnollista ja itsestäänselvää, että en oikeastaan ole edes tajunnut kuinka suuri luottamuksen osoitus se on, että uskaltaa näyttää toiselle itsensä ja elämänsä juuri sellaisena kuin sen kokee kaikkine tunteine ja tunnelmineen. On myös niin tärkeää, että saa itse kokea tulevansa nähdyksi ja hyväksytyksi kaikkine muuttuvine tunteineen ja tilanteineen. Se on suurinta elämän ja toisen ihmisen kunnioittamista. Siitä saa niin paljon "kannatteluvoimaa" kun saamme olla juuri niin kuin olemme ja näyttää inhimillisyytemme kaikissa värisävyissämme puolin ja toisin. Ilman tarvetta muuttaa tai ratkaista tai analysoida puhki asioita. Näin voimme minimoida kaikenlaisten huolien pyörteisiin imaistumisen ja paniikkikarille ajautumisen ja ihmetellä yhdessä mahdollista pyörivää draamaa hukkumatta itse sen mukana.

Mikään ei ole ihanampaa kuin ystävän seura jossa vaan vaikka keitellään kahvia tai laitetaan ruokaa ja tunnelma on kuin jatkettaisiin siitä mihin eilen jäätiin, vaikka välissä olisi ollut kuukausien tauko näkemisessä. Levollisuutta kohtaamisiin tuo myös se, ettei ystävä heti ala pommittaa lukuisilla kysymyksillään, että no mites siellä Lontoossa? Onko asunto viihtyisä? Mites työkuviot? Miten koulu eroaa suomalaisesta? Onko miesrintamalla ollut sutinaa? Kuinkas juhannus meni? Onko ilmoja pidellyt? Mikä se merimieskirkko oikein on? Kauanko aiot olla vielä siellä? Mites Brexit? Juoko britit oikeasti kello viiden teetä?

Joskus jossakin seurassa saattaa nimittäin kysymystulvan myötä tulla vähän nurkkaan ahdettu olo. Tietenkin on kiva ja luonnollistakin jälleennäkemisen ilossa, että kysymyksiä esitetään puolin ja toisin, mutta on tärkeää myös kuunnella vastauksia, eikä vain olla kuuntelevinaan vaikka oikeasti jo kehittelee uutta kysymystä mielessään... Anyway, se on hyvin inhimillistä sekin, joskin tosi hengästyttävää (hmm... pystynköhän itsekään aina siihen...) Asialla on jotain tekemistä hetkeen luottamisen kanssa. Yhteyteen ja keskusteluun luottamisen kanssa. Että kaikki on hyvin tässä ja nyt. Ja juttelu tai hiljaisuus kantaa.

Ollaan yhdessä, mutta ei ole tarvetta määritellä koko ajan kaikkea saatikka olla tilanteen päällä kontrolloimassa kysymyksineen. Voi olla siinä hetkessä. Sisässä. Luottaa siihen, että kaikki seurueen sydämillä olevat asiat mitkä haluavat tulla kuulluiksi, tulevat kuulluiksi ihan itsestään, luonnollisessa virrassaan ilman ristikuulusteluakin. Toinen ottaa toisen juuri sellaisena kuin hän sillä hetkellä siinä tilanteessa on ajatuksineen ja tunteineen. Ei ole tarvetta määritellä hänen olemistaan tai elämäänsä sen perusteella miltä hänen tulevaisuutensa mahdollisesti näyttää tai mitä menneisyydessä hänen elämässään on ollut. Kaikki on hyvin tässä ja nyt. Yhdessä.

Luottamus tuntuu niin hyvältä. Luottamuksessa saa olla juuri sellainen kuin on. Ei tarvi puolustella tai perustella valintojaan. Luottamuksessa oleminen on levollista. Ei ole kiire tietää tai tehdä tai suorittaa mitään. Ei tarvitse päteä. Tulee nähdyksi ja kuulluksi ja ymmärretyksi puolin ja toisin. Jollakin syvemmällä tasolla tietää missä toinen nyt menee ja kunnioittaa sitä tilaa ja hetkeä. Oli se sitten täynnä iloa ja valoa tai pimeyttä ja pelkoa. Yhteydessä ja luottamuksessa asuu rauha ja vapaus.

Yhteys ja luottamus omaan sisäiseen navigaattoriin ja kanssamatkustajiin ympärillä on se PELASTUSTIE, jota "elämän kantavaksi voimaksi" kutsutaan.

En ole koskaan ajanut elämässäni karille sen takia, että navigaattorini näyttäisi väärin. Olen ajanut karille sen takia ettei yhteys ole pelannut tai vaikka olisikin, niin en ole pitänyt näkemästäni. Minulla on ollut mielessäni "parempi reitti". Ja vaikka ystävät ympärilläni olisivat huutaneet MAYDAYtä luuriin ja kasvokkainkin, olen silti jostain päähänpinttymästä tai mielihalusta valinnut toisen reitin.

Vaikka yhteys ja luottamus molempiin suuntiin tuokin sen perusturvan ja levollisuuden tunteen sisimpääni, niin se ei silti tarkoita etteikö pelko välillä kuristaisi kurkkuani tai epätoivo ottaisi valtaa elämässäni. Kyllä ottaa. Ja varsinkin tällä hetkellä. Työsopimustani ei kaikista puheista huolimatta jatketukaan Lontoossa, joten olen taas kummallisessa välitilassa. Mitä helkuttia tässä nyt elämällään pitäisi tehdä? Tullako takaisin Suomeen ja etsiä töitä täältä vai pysyä vielä Lontoossa ja yrittää uudestaan? (No, johan tässä saikin jo muutaman kuukauden elää mukavaa tavallista arkea...)

Olen tuntenut kaikenmoisia tunteita viime aikoina: pettymystä lupauksiin, surua merkityksellisen työn menettämisestä, häpeää ja ulkopuolisuutta taas "tyhjän päälle" jäämisestä, katumusta siitä etten keväällä tarttunut toiseen minulle tarjottuun työtilaisuuteen, kiukkua inhimillisten aspektien sivuuttamisesta, ihmisten tallomisesta rahan sanelemassa maailmassamme... Silti kaiken keskellä on sellainen olo, että mitään paniikkinappulaa ei tarvitse painaa. Tilanteet muuttuvat, tunteita tulee ja menee, -ja se on ihan ok. Ahdistavatkin tunteet ja epävarmuus on ok, vaikkei ne miellyttäviltä tunnukaan. Niitä voi silti rauhassa kokea ja pyrkiä samalla olemaan mahdollisimman lempeä itseään kohtaan. Kurjat ja nurjat tunteet vain kuuluvat elämään yhtä totisina tosina kuin ilo ja luottamuksen tunnekin.

Eräs ystäväni sanoi sen niin viisaasti, että silloin kun on lähtenyt kulkemaan vähemmän tallattuja latuja, niin voi varautua siihen, että matka tuo mukanaan kaikenlaista odottamatonta; avautuvien miellyttävien maisemien lisäksi töyssyjä, kuoppia, mutkia, esteitä ja äkkikäännöksiä. Epävarmuus on matkakumppani ja mahdollisuus. Valtaväylän sileällä asfalttipinnalla on varmuutta, ennakoitavuutta ja mukavuutta, mutta omia kinttupolkuja kulkiessa matkanteko on seikkailua positiivisin ja negatiivisin yllätyksin varustettuna. Totta tosiaan...

Ei sen erityisempää herkkyyttä

Olen herkkä. Herkkä vaikutteille ja ärsykkeille (sisäisille tai ulkoisille). Luen herkästi tilanteita, taajuuksia, tunteita ja tunnelmia. En tiedä onko se mitään sen erityisempää herkkyyttä, olen vain herkkä. Kaikin keinoin tosin olen oppinut sitä peittelemään ja piilottelemaan. Rakentamaan teflonia ympärilleni ja langennut esittämään vahvempaa, kestävämpää, pätevämpää ja haavoittumattomampaa kuin todellisuudessa olen. Tiedostamattani olen koko elämäni rakennellut suojakilpiä ja panssareita ja käyttäytymismalleja, joilla suojella itseäni. Sisintäni. Tunteitani. Myötäileminen, päteminen ja suoriutuminen ehkä terävimpinä aseinani. Tunteet nurkkaan ja menoksi! Ja tämän strategian tragedia on juuri siinä, että TUNTEET ovat se sisäinen navigaattorini.

Tämä maailma on niin kova. Se on niin maskuliinisten energioiden vetämä, että minun on ollut pakko tehdä niin selviytyäkseni ja pärjätäkseni tässä kovien arvojen maailmassa. Hyvin ymmärrettävää. Koneenkaltaista kestävyyttä ja tehokkuutta ihaillaan ja inhimillisiä piirteitä karsastetaan. Herkkyys näyttäytyy jopa jonkun sortin heikkoutena ja kyvyttömyytenä. Epävarmuudelle ei ole sijaa, on oltava määrätietoinen ja eteenpäinmenevä. Ei saa pyöriä ja lillua purtensa kanssa liian kauaa paikoillaan, on tiedettävä mitä tahtoo ja otettava se. HETITÄNNEMULLENYTHETI. Karaistava nahkansa ja hypättävä sotatantereelle. Täällä nopeat syövät hitaat ja vahvin vie voiton. Ihan itkettää.

"Herkkyys on supervoimani" in my ass...

Diagnooseja ja määritelmiä on riittämiin ja hyvä että erilaisia kokemisen tapoja tuodaan julki ja sanallistetaan. Se voi auttaa itsetuntemuksen tiellä ja antaa ymmärrystä itseään tai muita kohtaan. On kuitenkin hyvä varoa identifioimasta itseäni johonkin tiettyyn lokeroon niin, että alan elää ja kokea kaikkea tuon ulkopuolelta tulevan määreen kautta. Tai käyttää sitä verukkeena tai tekosyynä jonkun asian tai tilanteen todelliselle kohtaamiselle. Tai puolustelemaan käyttäytymistäni tms. sen varjolla kun minulla nyt on "tämä", niin koko maailman on hiljennyttävä ja pysähdyttävä minun tarpeitani vastavaksi...

Ei tarvitse. Minä voin pitää huolta itsestäni ja vajota hetkeksi luolaani kun kahvinporot alkavat tulvia suodatinpussin reunan yli.

"All men's miseries derive from not being able to sit in a quiet room alone" - Blaise Pascal

Yksinolo ja yhdessäolo ovat elämän suola ja sokeri. Kaiken työn ja touhun, yhdessäolon ja seurustelun ohessa on pyhitettävä lepopäivä. Pyhitettävä lepopäivä luolassa eheytyäkseni (whole-holy), levätäkseni, palautuakseni, yhdistyäkseni, suodattuakseni. Tyhjentyäkseni ja täyttyäkseni. Päästääkseni hengen reiästä sisään. Kuullakseni navigaattorin äänen. Ohjautuakseni uudelleen.

Ohjautuakseni uudelleen kohti kanssamatkustajia, yhteyttä, iloa ja yhdessäoloa.



Kiitos ystäväni (lähellä ja kaukana). Tämä postaus olkoon kiitollisuuden ja kunnioituksen osoitus teille. Kiitos kun olette osa elämääni ja minä saan olla osa teidän elämiänne. Avoimesti, rehellisesti ja tunteella.

Kiitos navigaattorin, joka ei koskaan minua jätä, ja jonka reittivalintoja saan pyhässä yksinäisyydessäni päivittää ja ihmetellä. Ja jonka reittivalintoja voisin pikkuhiljaa alkaa oikeasti noudattamaan!

P.S. Kirjoitin yksinolosta, joka on valittua yksin olemista. Siitä huolimatta tai sen lisäksi olen kokenut  (ja koen ajoittain edelleen) elämässäni myös yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä, joka on yksin olemista olosuhteiden pakosta. Siitä kirjoittaa Maija Ilmoniemi MaiLife -blogissaan. En tiedä pystyisinkö koskaan itse kirjoittamaan yksinäisyydestä niin hienosti, avoimesti, rehellisesti ja rohkeasti kuin hän sen tekee. Lämmin suositus! <3


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jokainen kriisi on mahdollisuus Ensin kärventyivät maapallon keuhkot Amazonin sademetsien myötä ja sitten kirvelevät ihmisten keu...