maanantai 22. heinäkuuta 2019

TÄSSÄ ja NYT kaikki on






Tuntuuko siltä, että elämä valuu hukkaan? No, todennäköisesti se valuukin.

Tuntuuko siltä, että elämällä ei ole mitään merkitystä? No, todennäköisesti sillä ei ole merkitystä.

Tuntuuko siltä, ettei mikään tekeminen tai ihmissuhde tuo syvempää tyydytyksen ja ilon tunnetta? No, todennäkisesti ei tuokaan.

Tuntuuko siltä, että elämä on yhtä helvettiä? No, todennäköisesti se onkin.

Tuntuuko siltä, että vaikka olet saanut kuun taivaalta ja vielä tähdetkin, niin siltikin haluaisit jotain muuta? Jonnekkin muualle? Jonkun muun kanssa?

Lataat facebookkiin kuvia mahtavasta ja menestyksekkäästä työprojektistasi, ihanan suloisista lapsistasi, uudesta hienosta omakotitalostasi ja aaah, niin riemullisista ja rentouttavista lomamatkoistasi. Päällisin puolin kaikki näyttää olevan paremmin kuin hyvin ja tätä "onnellisen elämän" mielikuvastoa tarjoilet kaikissa mahdollisissa kanavissa. Tärkeämpää on se miltä elämä muiden silmissä näyttää kuin se miltä se oikeasti omassa nahassa tuntuu...

Sisälläsi kuitenkin kalvaa jäätävä onttous, tyhjyys ja merkityksettömyyden tunne. Jokin sisälläsi huutaa. Kaipaa jotain syvempää, jotain todellisempaa. Autenttisempaa yhteyttä itseen, toisiin ja elämään...

ONNEKSI OLKOON! Olet lähempänä merkityksellisyyden kokemista kuin koskaan ennen ( :
On aika herätä painajaisesta. Herätä hetkeen. Tässä ja nyt.

Tomorrow never dies. But once it happens, you'll start your life. Here and now.

Huominen kuolee sillä, että lakkaat uskomasta egomielesi sepustuksia siitä kuinka sitten olet onnellinen kun saat ylennyksen, löydät partnerin, voitat lotossa, saat asuntolainan maksettua, jäät eläkkeelle, pääset lomalle Lapin erämaahan tai onnistut laihduttamaan 10 kiloa...

Myös eilinen on tapettava. Sillä menneestä löytynee myös loputtomasti syitä tämän hetken onnettomuuteen. Koska lapsuus oli mitä oli, koska joku kohteli minua kaltoin vuosia sitten, koska en silloin saanut sitä tai tätä tai päässyt sinne tai tänne tai koska tein virheen tai epäonnistuin... Siis  mitä tahansa mikä uhriuttaa minut ajattelemaan, että sen menneisyydessä tapahtuneen asian takia olen kykenemätön kokemaan rakkautta ja tyytyväisyyttä tässä ja nyt.

Lista on loputon ja jatkuvasti uusiutuva aikajanan molempiin suuntiin. Egomieli tekee koko ajan kaikkensa estääkseen sinua elämästä tässä ja nyt. Olemasta tyytyväinen ja onnellinen tässä ja nyt. Sillä se tietää, että rakkautta ja merkityksellisyyttä voi kokea vain tässä ja nyt. Voit toki muistella mennyttä tai unelmoida tulevaa, mutta läsnäolon voiman voi kokea vain tässä ja nyt. Eilinen on jo mennyt ja huominen ei vielä ole tullut. Elämä-kaikki on tässä ja nyt.

Seuraavien kappaleiden ajatukset ovat itseäni viisaamman henkilön, Alan Wattsin kynästä. Hän puhuu kirjassaan Epävarmuuden Viisaus siitä, että rakkaudessa lepäävä ihminen on vapaa jännityksistä ja stressistä, koska sen ei tarvitse pyrkiä muualle kuin missä on nyt. Sen ei tarvitse suorittaa sitä taikka tätä ennen kuin voi olla "tässä ja nyt". Se elää jokaisen hetken täydellisesti, jolloin hetket tuntuvat tyydyttäviltä ja täydellisiltä.

Rakkaudeton mieli taas tulee päivällispöytään ja maistelee ruokalajeja toisensa jälkeen, se syöksyy eteenpäin sulattamatta mitään, koska se pyrkii löytämään jotakin vielä parempaa. Mitään hyvää se tosin ei tule koskaan löytämään, koska se ei oikeasti maista mitään. Koska se ei maista kunnolla mitään, se luulee paremmanmakuisten herkkujen olevan koko ajan jossain toisessa, seuraavassa pöydässä... Ongelma siis ei ole ruuan mauttomuus vaan maun aistimattomuus. Pysähtymättömyys. Jatkuva odottamisen tila, jossa onni on vain askeleen päässä, seuraavan nurkan takana.

Läsnäolon voima

Kun rentoudut ja maistat täysin siemauksin sitä mitä saat -tässä ja nyt-, niin menneisyyden ja tulevaisuuden merkitys vähenee. Yritys saada elämä merkitsemään jotakin tulevaisuuden kannalta, katoaa tyystin. Selvästi kaikki on olemassa tässä ja nyt ja tätä hetkeä varten. (Ei sitkun, mutkun, joskun...) Se olotila ja läsnäolo mikä pienillä lapsilla on. Kaikki on tässä ja nyt, täysillä. Sitä tarkoittaa kehoitus "Tulkaa lasten kaltaisiksi", sillä mitään muuta tietä tai aikaa rakkauden ja elämän kokemiselle ei todellisuudessa ole kuin tässä ja nyt.

Niin kuin tanssi, ja kun tanssit, et ole aikeissa päästä jonnekin muualle. Tanssit tanssimistasi, mutta et kuvitellen, että tavoittelet jotakin tai pakenet helvetin kitaa. Tanssin merkitys ja tarkoitus on tanssi, niin kuin elämän tarkoitus on elämä. Musiikin tavoin sekin saa täyttymyksensä matkansa joka hetkestä. Sonaattia ei soiteta siksi, että päästäisiin viimeiseen nuottiin, ja jos asioiden merkitys olisi vain niiden lopputuloksessa, säveltäjät kirjoittaisivat pelkkiä finaaleja.

Tuleeko kevät vuosi vuodelta nopeammin ja koristeellisempana, jotta se voittaisi edellisen kevään, kiirehtiikö kohti seuraavaa kevättä, joka tulee lyömään laudalta kaikki keväät?

Elämältä riistetään täyttymys, kun jokaisesta hetkestä tulee odotus, ja kuolemaa kammoksutaan, sillä näyttää siltä, että siihen odotusten on pakko loppua. Kun on elämää, on toivoakin -ja jos ihminen elää toivosta, kuolema on todellakin loppu. Mutta jakautumattomalle mielelle kuolema on vain yksi hetki muiden joukossa, täydellinen kuten kaikki hetket, eikä se paljasta salaisuuttaan, ellei sitä eletä täysillä.

Kuolema on malliesimerkki siitä, miten joka hetki työntää meitä tuntemattomaan. Siihen pakostakin loppuu kaikki tarrautuminen turvallisuuteen, ja kun menneisyys ja turvallisuus saavat mennä, elämä saa tilaisuuden uudistua. Kuolema on suuri tuntematon, jossa me kaikki olemme eläneet ennen syntymää. Mikään ei ole luovempaa kuin kuolema, sillä se on koko elämän salaisuus. Se tarkoittaa, että menneisyys tulee hylätä, että tuntematonta ei voi välttää, että tietoinen minuus ei voi jatkua ja että mikään ei viime kädessä voi olla muuttumatonta. Kun ihminen tietää tämän, hän elää ensimmäistä kerta elämässään.

Joka pidättää hengitystään, hän menettää. Joka antaa sen kulkea vapaasti, hän löytää.

Ellet tyydy lausumaan "kuole, synny" täällä,
olet synkkä ainiaan,
vieras myös päällä maan" -W Goethe.

Yhdyn edellisten miesten syviin mietelmiin, vaikkakin inhimillisenä ja keskeneräisenä ihmisenä räpiköin toistuvasti kaikkialla muualla kuin tässä hetkessä. Tiedän, että avaimet kaikkiin oviin löytyy tästä hetkestä, läsnäolosta, tässä ja nyt. Olotilassa, jossa olen valmis kohtaamaan elämäni juuri sellaisena kuin se nyt on. Niin mielelläni kuitenkin haluan takertua turvallisuuteen ja toivoon paremmasta huomisesta. Vaikka kaikki on jo hyvin, tässä ja nyt.

Epävarmuuden viisaus ja totuuden vapauttava voima

Elämäntilanteesta riippuen joillekin varma jatkuva huonokin on parempi vaihtoehto kuin epävarmuus, joka tulee siitä, että oikeasti kohtaa todellisuuden ja tappaa huomisen. Tappaa myöhempien pyhien aikojen odottelun ja valitsee totuuden kohtaamisesta syntyvän mahdollisen kärsimyksen ja/tai vapahduksen tässä ja nyt. Antautuu epävarmuudelle.

Ja kyllä, kärsimyksen, ahdistuksen, ristiriitojen, pelkojen kohtaaminen on epämukavaa, mutta siinä piilee myös se vapahdus. Kun olen läsnä kivussani ja valmis nostamaan kissat pöydälle, pingotus ja pakeneminen lakkaa. Tosiasioiden hyväksymisessä ja tunnustamisessa piilee valtava muutosvoima. Seuraava askel todellisuuden kohtaamisessa tosin voi vaatia muutosten tekemistä. Vastuunottoa itsestään ja omasta elämästään. Tässä ja nyt. Ei huomenna tai ensi vuonna. Ja siinä tarvitaan rohkeutta. Rohkeutta seistä oman totuutensa takana ja toimia siitä käsin. Helpompaa olisi lakaista kohtaamansa todellisuus maton alle ja jatkaa taas niin kuin mitään ei olisi ollutkaan. Mutta huuto sisällä ei vaimene. Ja se taas ajaa meidät pakenemaan elämäämme yhä voimallisemmin: uusiin projekteihin, uusiin tavoitteisiin, uusiin haluamisiin, addiktioihin tai mihin vaan mihin hukuttaa sisältä paljastunut todellisuus. Epävarmuus. Tyhjyys. Tarkoituksettomuus.

Alan Wattsia lainatakseni, epävarmuus on ihmisen perustavaa laatua oleva olotila. Vain katsomalla suoraan silmiin oman elämänsä merkityksettömyyttä ja tyhjyyttä jotain todellista merkitystä voi lähteä avautumaan... Niin kauan kuin ylläpidän kulisseja (tietoisia tai taiedostamattani) että minulla menee paremmin kuin koskaan, että seison kaikkien valintojeni takana, että elämäni on happy happy joy joy, niin evään todelliselta elämältä mahdollisuuden ottaa minut, kantaa minua.

Se, että pystyn katsomaan elämäni tyhjyyttä ja tarkoituksettomuutta häpeilemättä silmiin ja sanomaan itselleni, että vaikka postaan fbssä kuvia uudesta hienosta kesämökistämme ja onnellisesta mökkeilystä, niin voin silti ajatella, että vittu mikä rasite tää koko mökki on! Ihan sika kaukana, kauhea työleiri, kustannuserä ja kaikki on täällä niin vaivalloista kun vettäkään ei tule sisälle...

Tai että vaikka postailen kuvia aviomiehestäni ahkerana halonhakkaajana ja rakastavana tyyppinä, niin voin silti tuntea, että olen niin todella yksin, ja ihmetellä että mihin se yhteys ja rakkaus oikein katosi kun tässä nyt todellisuudessa vaan ollaan niin kuin jotain kavereita eikä mikään liikuta suuntaan eikä toiseen. Ei tuntuisi missään vaikka toinen kuolisi nyt...

Tai vaikka postaisin lukemattomia kuvia ihanista lapsistani eri tilanteissa, voin silti ajatella ja tuntea, että lapset ovat niin raskaita ja vaativia, että en jaksa tätä tauotonta hullunmyllyä enää yhtään ja jos saisin valita en jaksaisi olla yhtään kenenkään äiti tai isä...

Se, että uskaltaa kohdata ja ilmaista oman todellisuutensa tässä ja nyt, ei välttämättä tarkoita, että sitten menee mökit, miehet ja lapset vaihtoon. Ei. Se tarkoittaa sitä, että päästää irti ja hellitää illuusioiden ylläpitämisestä. Hyväksyy tämän hetken täysin sellaisenaan ja lakkaa survomasta sitä johonkin "pitäisi olla näin taikka näin" -lokeroon. Tosiasioiden kohtaaminen vapauttaa! "Totuus tekee teidät vapaiksi" (huom. minä en tee itseäni vapaaksi valitsemalla sitä taikka tätä, vaan totuus tekee minut vapaaksi valitsin sitten sitä taikka tätä). Ja siinä vapautuksessa on se läsnäolon ja muutoksen voima. Vapaus ei ole rinkka selässä vaeltamista maailmalla. Vapautua voi Korsossa siinä missä Kualalumpurissakin. Läsnä voi olla Lahdessa kuin Lontoossakin. Joskus on toki mentävä kauemmas nähdäkseen lähemmin. Ja minun tapauksessa useamman kerran. On nähtävä se mitä on. Tässä ja nyt.

Usein vasta kun sisäinen kärsimys (merkityksettömyys, tyhjyys, viha, epätoivo tms.) kasvaa liian suureksi on valmis katsomaan tilannetta todellisin silmin. Kohtaamaan nöyrästi oman neuvottomuutensa ja kohtaamaan todellisuutensa. Se voi tarkoittaa hätähuutoa omalle sisäiselle viisaudelleen, korkeammalle tai ulkopuolisen ammattiauttajan puoleen kääntymistä tai kumppanin kanssa tosiasioiden pöydälle nostamista ja uuden yhteyden tavoittelemista (itseensä, Korkeimpaan, ammattilaiseen tai läheiseensä) Se edellyttää rohkeutta ja valmiutta kohdata asianlaidat (ristiriidat, pelot, pettymykset, surut, epämiellyttävät epämääräiset olotilat) tuli mitä tuli!


Oman elämänsä katsominen silmästä silmään (ei facebook-lasein) on ehdoton edellytys elämän todellisen merkityksellisyyden kokemiselle. Siitä voi avautua uusi yhteys toiseen ihmiseen, vanhan näkeminen uusin arvostavin silmin, tilanteen (kärsimyksen) raukeaminen tai vaikka ero tai sen helvetin mökin myynti tai jotain siltä väliltä.

Varmaa on ainakin se, että jos on avoin kohtaamaan totuuden, niin sen kohtaamisen tuomalla vapahduksella pystyy käsittelemään myös sen seuraukset. Kärsimykseni on mennyt niin huippuunsa, että olen valmis "ihan mihin vaan" muuhun kuin tähän! Huom obs! Läsnäolon ja totuuden vapauttavan voiman voi valita kyllä jo paljon aikaisemminkin, ennen kuin asiat käyvät sietämättömiksi. Silloin pääsee paljon helpommalla, hehe!

Hukatut hetket

Elämä voi valua hukkaan vetelehtimällä, välinpitämättömällä ja vastuuttomalla asenteella. Se voi kiitää ohi merkityksettömänä jatkuvan suorittamisen ja kiireen takia. Se voi muuttua helvetilliseksi koska kieltäytyy näkemästä ja tunnustamasta tosiasioita ja juoksee jatkuvasti pakoon itseään ja elämäänsä.

Mieli on taltutettava pois pakoasetuksista, jossa halutaan elää jatkuvaa "lomaa arjesta" (paeta tätä hetkeä): tuijotella ruutuja, juoda, polttaa, naida, mässäillä, vajota eri keinoin toisiin todellisuuksiin ja keinotekoisiin yrityksiin tehdä elämästä ihan helvetin hauskaa... Toki nautintoja saa ja pitää olla, sopivassa määrin. Mutta me olemme aikuisia, emme kurittomia kakaroita.

Jotenkin välillä tuntuu, että kaikki muu elämä on jotain v-mäistä velvoitetta paitsi somessa skrollailu, vaikka oikea, todellinen elämä on juurikin tässä ja nyt -ihmisten läsnäolossa ja kohtaamisessa. Hommelit on jotenkin päälaellaan. Kuinkakohan moni ajattelee kuolinvuoteellaan, että hitsivieköön kun en saanut viettää enempää aikaa somessa! Hei halooo!?

Roikun itsekin välillä somessa ja postailen elämäni hetkiä, mutta se ei silti tarkoita ettenkö voisi kritisoida asiaa. Havahtua näkemään sitä kuinka salakavalasti se imasee meidät pakenemaan juuri tätä hetkeä, tässä ja nyt. Hetkeä, jossa kokea yhteyttä, todellisuutta ja elämän tarkoituksellisuutta.

On kertakaikkiaan levollista olla läsnä tässä ja nyt, luottamuksessa ja merkityksellisyyden tunteessa. Itse olen kokenut voimallisimmin hetkessä olemista luovassa työssä ja puuhassa, ns. flow-tilassa. Mutta sen saman virran kyytiin voin päästä ihan tavallisissa arjen hetkissäkin. Eikä se tunnu miltään mielettömältä ylitsepursuavalta ilolta ja elämykseltä (sillä surussaan ja kivussaankin voi olla täysin läsnä ja kokea tämän hetken voiman). Läsnäolo tuntuu hiljaisena levollisuutena ja sydämen tyydytyksenä, täytenä luottamuksena siihen, että asiat ovat ja menevät juuri nyt niin kuin on tarkoituskin. Kaikki on hyvin. Tässä ja nyt. (Tarkoituksellisuuden tunne).

Niissä hetkissä ei tavoitella jotain muuta tai parempaa, vaan hyväksytään täydesti se mikä on. Kun ei enää halua sitä ja tätä. Kun ei enää halua pakottaa elämää siihen muottiin minkä kuvittelee olevan se "onnentuoja" tai yleinen normi. Kun herää massapsykoosista ja huomaa toimineensa joukkohysterian  mukaisesti, vaikka on koko ajan syvällä sisimmässään tiennyt että kaikki on hyvin eikä minulta mitään puutu. Kun ei enää odota lomaa tai eläkettä tai uutta parisuhdetta, työpaikanvaihdosta, kesämökkiä tai painonpudotusta alkaakseen elää, vaan näkee elämän olevan nyt. Joka hetki. Tässä ja nyt.

Tulevaisuus tuo mitä tuo, mutta ei määritä tämänhetkistä olotilaani. En pyri mihinkään vaan jään jännityksellä seuraamaan mihin elämä minut nyt vie kun se saa tapahtua kauttani joka hetki. Tässä ja nyt. Aika pelottavaa! Päästää irti ohjaksista ja antaa mennä. Vähemmän pelottavaa on olla ruorissa (kuvitella kontrolloivansa) päämäärätietoisena ja vääntää kurssia väkisin tiettyyn suuntaan, sekä omaansa että läheistensä, ja joka hetki.

Kuvittelen tietäväni miten asioiden pitäisi olla tai miten toisen pitäisi käyttäytyä tai mitä päämäärää kohden rekeä vetää. Hikihän siinä tulee ja hengästyy. Stressi tulee juuri tästä, että koen itseni ja elämäni olevan jotenkin riittämätöntä juuri nyt. En luota hetkeen ja läsnäolon ohjaavaan voimaan. En uskalla päästää irti illuusiosta, että minä ohjaan purttani. Elämä ei ole mieleistäni nyt, mutta kun puristan ruoria rystyset valkoisina ja survon menemään, niin selviän tästäkin (ja voin jälkeenpäin kiittää itseäni jälleen hienosta SUORIUTUMISESTA). Siksi jatkan samaa toimintatapaani. Kuka näissä tyrskyissä nyt ehtii olla läsnä, kysyn vaan? Kunhan tästä aallokosta selviän, niin sitten voin hengähtää, syödä pari itua ja olla täysin läsnä... Kultainen lupaus on aina huomisessa.

Tulevaisuuden lupauksen voima on niin valtava meidän kulttuurissamme. Siihen perustuu kaikki markkinointi, mainonta ja kuluttaminen. "Kaikki on hyvin tässä ja nyt, eikä minulta mitään puutu" -ajattelu on pahinta myrkkyä talouden maailmassa, jossa koko ajan halutaan luoda uusia tarpeita ja tuotteita, jotta ihmiset ostaisivat ja ostaisivat, kuluttaisivat ja kuluttaisivat.

Egotrippaajien juoksupoika

Välillä tuntuu, että Jumalasta on tullut egotrippaajien juoksupoika. Sisäiset soturit, optimaaliset olemukset ja oman itsen parhaat versiot pyrkivät koko ajan kohti sitä mitä MINÄ haluan tulevaisuudessa, miten MINÄ tulen parhaaksi versiokseni, miten MINÄ optimoin hyvinvointini; lihakseni, ravintoni, hormonini, mieleni, kotini, karderoopini, lomani, lapseni, puolisoni ja puutarhani... Hoen mantroja ja pyydän universumia manifestoimaan elämääni ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Ja ehkä onnistun sitä kaikkea myös saamaan. Mutta mieli ei lepää silloinkaan. Sillä aina voi optimoida enemmän ja enemmän. Havitella vielä parempaa ja täydellisempää. Täyttymystä, joka on aina jonkun askeleen päässä. Saavutettavan oloisesti. Huomisessa. Maanantaissa. Ensi kuussa. Tulevana vuonna... Täyttymys odottaa tulevassa, mutta sitä ei koeta olemassaolevaksi tässä ja nyt.

Toki ajatukset luovat todellisuuttamme, se on selvää. Mutta se, että kuvittelemme Jumalan olevan meidän juoksupoikamme, meidän hallinnassamme ja antavan meille sen mitä haluamme, on harhaa. Totta kyllä, että se mihin energiamme suuntaamme ja keskitämme, kasvaa elämässämme, mutta näiden lainalaisuuksien tunteminen ja hyödyntäminen on vain jonkun sortin magiaa.  Se, että uskot asiaasi ja saat tavoittelemasi ei kuitenkaan tarkoita että hallitsisit mitenkään itse lainalaisuuksien luojaa. Joskus ehkä saan mitä olen tavoitellut, mutta useimmiten en. Yksi asia tosin on varmaa: saan sen mitä tarvitsen.

Antaisiko egoni sen verran myöten, että sen sijaan, että jatkuvasti pyrkisin kohti sitä mitä MINÄ HALUAN elämässäni, kuuntelisin sitä mitä ELÄMÄ HALUAA minusta? Mitä annettavaa minulla on tähän yhteiseloomme? Tässä ja nyt.

Hetkessä eläminen on luottamista. Se on oman inhimillisen epävarmuutensa ja elämän epävarmuuden hyväksymistä. Kaikki on täysin epävarmaa, mutta luotan, että kaikessa silti on varmuutensa. Sisäinen turva ei tule tästä maailmasta, vaikka kuinka panssaroisin kotini ja vakuuttaisin kaikkien henget tai saisin vakituisen työpaikan tai parisuhteen tai minkä vaan "vakituisen".

Mikään ei ole pysyvää, eikä mikään ole varmaa, vaikka kuinka yritämme luoda elämämme mahdollisimman varmalle pohjalle. Todellinen turva on luottamuksessa. Siinä, että täysin hyväksyy epävarmuuden elämässään ja itsessään ja silti tietää ja luottaa kaiken olevan hyvin. Nyt. Ei huomenna eikä ensi vuonna. NYT minä olen ja kuljen luottamuksessa. NYT kaikki on hyvin. Nyt minä elän ja hengitän tätä hetkeä. Täysin.

Koen tyydytystä tästä hetkestä; astioiden tiskaamisesta, lihpullien paistamisesta, toisen ihmisen kohtaamisesta, työtehtävän hoitamisesta... NYT.

Maailma ympärillämme on todella masentava. Epätoivoa ja lohduttomuutta täynnä. Jos et ole kokenut ahdistusta ja masennusta tästä touhusta tällä pallolla, et ole katsonut tosiasioita silmiin. Ei ole ihmekään, että ihmiset ahdistuvat ja masentuvat, sillä tämä maailmanmeno oikeasti on todella sairasta monessa mielessä. Aivan päälaellaan ja väärillä raiteilla niin monin eri tavoin. 

Se ei silti anna meille lupaa jäädä tuleen makaamaan. Meidän on vedettävä itsemme pois pakomatkalta ja ruvettava kantamaan vastuumme. Ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuuden pelastaminen ei ole tulevien sukupolvien tehtävä. Se on meidän tehtävä. Tässä ja nyt.

Vastuunotto (itsestä, toisesta, elämästä ympärillä) on aina rakkauden valinta. Se voi tarkoittaa konflikteja, pettymyksiä ja (itse)kuria. Mutta emme voi loputtomasti sääliä itseämme ja sallia kaikkea, koska "elämä nyt vaan on niin kurjaa" että täytyy saada lohtua... Lapsia lohdutetaan kun tikkari tippuu maahan! Meidän on oltava aikuisia, vedettävä itsemme tähän hetkeen ja vastuun ottoon tässä ja nyt.

Ja on aloitettava itsestä. Tai oikeastaan toisista. Siitä ajatuksesta, että tänään tässä ja nyt annan itseni hetken palvelukseen. Yhä useammin ja usemmin valitsen rakkauden. Valitsen "minun" sijasta "meidät".  Mitä enemmän ajattelen I-me-myself -linjalla, sitä irrallisempi olen elämän syvemmästä yhteydestä ja sitä suurempaa yksinäisyyteni ja merkityksettömyyden tunteeni on. Ja sitä enemmän sitä täytyy täyttää ihmisillä, tavaroilla, omaisuudella, elämyksillä jne.

Elämän merkityksettömyys tai tyhjyys lakkaa siihen paikkaan kun alkaa palvella elämää/maailmaa sen sijaan, että esittäisi sille jatkuvia toivelistoja ja vaatimuksia. Saadessaan auttaa ja olla iloksi ja hyödyksi oman elämänsä ja olemuksensa kautta, kokee päivänsä tarkoituksellisiksi ja tyydyttäviksi. Sisällä on levollisuus. Ei kaipaa minnekään muualle eikä muualla ruoho ole vihreämäpää. Se on juuri niin vihreää kuin se olla saattaa: tässä ja nyt.

(Tämä polun kulkeminen tosin saattaa tarkoittaa useampien naamioiden riisumista, kulissien kaatamista, titteleistä ja statuksista luopumista, egon nöyrtymistä monessa mielessä = hengen riemuvoitto!)

Enemmän kuin kenellekkään muulle, kirjoitan näillä riveillä itselleni, kuullakseni sen minussa olevan Läsnäolon viisauden ja ideaalin. Nähdäkseni kuinka kaukana tai lähellä sitä olen ja elän. Kuinka todellisesti uskallan itse elämääni kohdata. Jeesustelua tai ei, sana itsessään pitää sisällään myös armon. Armon ja ymmärryksen, mutta myös totuuden, kärsimyksen ja vastuunottamisen vaateen.

Ja lopuksi:

Ajattele ihanaa virvoittavaa, raikasta sadetta, joka laskeutuu voimalla taivaasta alas maan ääriin. Muodostaen puroja ja noroja, muokaten, raviten ja kastellen maata, jotta kasvit saavat vettä ja ravintoa. Ajattele kuinka kasvit pääsevät jälleen voimaantumaan ja kukoistamaan omassa loistossaan, yhteisessä loistossaan: niityt kimmeltävät ja puiden lehdet iloitsevat jokaisesta tippuvasta kastepisarasta. Kasvien janoiset juuret imevät innoissaan joka pisaran minkä suihinsa saavat. Kuvittele mikä ihana muotoava voima sade on. Kuinka ihanasti se ylläpitää ja muovaa todellisuuttamme. Jokainen pisara yksin ja kaikki tsiljoonat pisarat yhdessä. Sade on yksittäisten pisaroiden yhteistä tanssia. Mieletön voima!


Kuvittele nyt olevasi yksi vesipisara. Muotoudut pilvessä täydelliseksi, kauniiksi ja kimmeltäväksi ja lähdet putoamaan alas kohti maanpintaa. Matkala mietit: Mikä minä oikein olen? Miksi olen täällä? Mitä elämältäni oikein haluan? Onko elämälläni mitään merkitystä? Tuskailet ja kipuilet koko alastulomatkan ja PLÄTS! -Sinne imastuit maan matalaan multamajaan. Muiden muassa.

THE END


Käden kosketus on lämpöinen
Liikkeet sulautuvat väreillen,
On vain tunne, aika katoaa
Ja rajattoman tavoittaa
Sormet lipuvat kuin etsien
Huulet koskettavat hyväillen,
Aistit avautuen aavistaa
Saa ääretöntä maailmaa

Tässä ja nyt, kaikki on
Niin todellinen, on kuiske kahden sydämen,
Tässä ja nyt, kaikki on
Ja jäljelle jää, vain elettyä elämää

Tunteen avautuva, kuilu on
Syvä lämpöinen ja pohjaton,
Ja sen kuumat aallot tuntien
Me saavutamme syvyyden
Tunteet sykähdellen kuohuaa
Ja ne harmonian tavoittaa,
Hetken katoavan, yhteinen,
On sointu kahden sydämen

Tässä ja nyt, kaikki on
Niin todellinen, on kuiske kahden sydämen,
Tässä ja nyt, kaikki on
Ja jäljelle jää… 

Tapani Kansa














Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jokainen kriisi on mahdollisuus Ensin kärventyivät maapallon keuhkot Amazonin sademetsien myötä ja sitten kirvelevät ihmisten keu...