Ihan mahtavaa, että olen saanut vuoden ajan kirjoittaa blogia elämästäni; ajatuksistani ja tunteistani. Nyt on juhlan ja myös jäähyväisten hetki. Joku minussa kutsui blogikirjoittamisen pariin vuosi sitten ja nyt kutsu kuuluu muualla. Yhtä salavihkaa kuin liekki vuosi sitten syttyi, on se nyt hiipumassa. Niin kuin bändit aina toteavat lopettaessaan, että jäävät "määrittelemättömälle tauolle", niin näin totean myös minä blogini kanssa nyt.
Kulunut vuosi on ollut monessa mielessä hyvin tärkeä. Se on ollut irtiottovuosi kaikesta tutusta ja turvallisesta; kulkua caminolla, elämää Lontoossa, uusia seikkailuja, uusia ihmisiä ja virikkeitä, opettajan työn tekemistä eri vinkkelistä sekä myös teatterityön pariin palaamista. On ollut myös aikaa vaan olla, ihmetellä ja pohtia elämää. On ollut etäisyyttä siitä tavallisesta arjesta ja vakiintuneista kuvioista Suomessa.
Olen saanut mahdollisuuden kokea asioita, tilanteita ja tunteita, joita en olisi koskaan kokenut jos en olisi lähtenyt tälle caminolleni. Olen sanomattoman kiitollinen kaikesta, myös niistä päivistä ja hetkistä jolloin ahdistus, epätoivo ja luottamuspula ovat olleet matkakumppaneinani. Siinä missä olen ajoittain saanut kokea hävytöntä vapauden tunnetta ja uusiin tuuliin tempautumisen virkistävää voimaa, niin siinä olen myös kokenut irrallisuuden ja mihinkään kuulumattomuuden tunteita.
Uudet haasteet siintävät jo horisontissani. Matkani ja kirjoittamiseni jatkuu edelleen ja uudet maisemat avautuvat sitä mukaa kun matka etenee. Sisimmät tuntoni vaan eivät enää tule näkyviksi laajemmalle lukijakunnalle, vaan pysynevät oman lähipiirini "luettavissa".
Kiitos Sinulle kun olet kulkenut kanssani tätä matkaa ja lukenut tekstejäni. Teitä lukijoita on joka postaukselleni riittänyt noin 100-200, ja vaikka se onkin varsin pieni joukko verrattuna huippublogien lukijamääriin, on se minulle ollut erittäin suuri ja merkityksellinen joukko. Pikku sydämeni on vilpittömästi iloinnut siitä, että tekstejäni on luettu. Ennen kaikkea siitä, jos olet riveiltäni saanut itsellesi jotakin: iloa, lohtua, samastumispintaa, oivalluksia, vahvistusta, myötätuntoa...tai vaikka vaan ajanvietettä ( ;
Kiitos siis Sinulle.
Jotta sydämet sykkisivät jatkossakin terveinä, elinvoimaisina ja avoimina, niin kiteytän tähän viimeiseen postaukseeni...
1) TUNNE
Tunne sydämesi. Tunne sisimmät toiveesi ja tarpeesi. Tunne tunteesi. Anna sydänläppiesi läpättää vapaasti. Anna sydämesi avautua ja sulkeutua. Koe rauhassa pimeyden, raskauden ja varjojen vaikutukset. Pysyäkseen avoimena ja tuntevana, sydämen on koettava myös surua, kipua ja tuskaa.
Koe myös rauhassa valon kohottava voima sekä keveyden ja ilon pulppuaminen suoniisi. Anna myötätunnon ja lempeyden vahvistaa sydänlihaksiasi. Jumppaa tietoisesti. Sydämen vallankumouksessa kaava on kutakuinkin: auki-kiinni-auki-raollaan-jumissa-raollaan-läpättävä-raollaan-apposen auki-takalukossa-saranoiltaan-korjattavana-auki...-ja kaikkea siltä väliltä!
Mitä ikinä sydämelläsi onkaan, anna lähimpiesi nähdä sydämeesi. Anna heille lahja tulla lähellesi. Tuntemaan sinut. Kaikessa keskeneräisyydessäsi. Anna heidän nähdä pelkosi, pienuutesi, haavasi ja haurautesi. Se voimaannuttaa oman sydämesi lisäksi lähimpiesi sydämiä. Emme ole erillisiä saarekkeita, vaan se mikä liikuttaa sinun sydäntäsi, liikuttaa muidenkin ihmisten sydämiä. Ihmisyyttä meissä. Sydän haluaa pysyä elinvoimaisena. Se haluaa TUNTEA tunteitaan, toteuttaa toiveitaan. Se haluaa osoittaa armollisuutta ja lempeyttä omaa ja toisten tunteita / ihmisyyttä kohtaan. Se ei halua tulla vakuumipakatuksi.
2) AUTA JA PALVELE
Pientä palvelusta tai vähäistä hyvää työtä ei ole olemassakaan. Sydän (sekä mieli että keho) tervehtyy joka hetki, jolloin osoitamme rohkeutta ja huolenpitoa toisiamme kohtaan -suurin ja pienin teoin. Olemme kudottu toisiimme näkymättömin langoin, joten kaikki se hyvä minkä laitat jakoon, koituu meidän kaikkien hyväksi, myös sinun. Auta siis miestä mäessä ja naista tasangolla. Perheenjäseniäsi, työtovereitasi, ventovieraita... tee vapaaehtoistyötä ja ole elämän palveluksessa, käytettävissä ja kohdattavissa avoimin sydämin ja vilpittömin mielin.
Se ei oikeasti edes vaadi paljoa: positiivinen rohkaiseva lausahdus, oven avaaminen, tervehtiminen, kaupassakäynti persaukiselle kaverille, mummon kanssa kävelylle lähteminen, kuuntelevana korvana oleminen, myötätunnon osoittaminen kärsivälle, piirakan leipominen naapurille kiitokseksi, lohdutushalaus tarvitsevalle, lapsenlikkana oleminen ystävälle, työkaverin työtaakan keventäminen, jostakusta henkilöstä hyvää puhuminen, kaverin kämpän siivoaminen, autokyydin tarjoaminen, kahville pyytäminen, toiseen ihmiseen uskominen, toisen puolesta rukoileminen jne... tilanteita auttamiseen ja antamiseen on jokaisen päivissä useampia. Mikään ei kohota omaa hyvinvointiamme enemmän kuin toisten auttaminen!
Kun saan auttaa muita, olla avuksi, hyödyksi ja iloksi, niin minä tunnen myös itse olevani rakkauden arvoinen. Siinä missä saan palvella ja auttaa ja ilmaista omaa luovuuttani, niin siinä kohdassa, tilanteessa, kohtaamisessa tapahtuu lähimmäisenrakkaus. Ja mitä enemmän olen palveluksessa ja vuorovaikutuksessa muiden kanssa, sitä enemmän saan mahdollisuuksia kokea rakkautta. Antaa sitä ja vastaanottaa sitä. Antaessaan todella saa.
Tästä näkökulmasta katsottuna jokainen avunpyyntö on oikeastaan lahja. Kun itse uskallan pyytää apua, niin ihmiset ympärilläni saavat mahdollisuuden auttaa minua. Ja voin luottaa siihen, että jokainen terve sydän auttaa mielellään. Antautumalla autettavaksi annan auttajalleni mahdollisuuden kokea sisäistä tyydytystä ja voimaantumista. Se on aina win-win -situation!
Kuinka monta mahdollista auttamistilannetta kohtaan päivittäin, mutta jätän syystä tai toisesta auttamatta? Miksi?
3) ILAHDUTA SYDÄNTÄSI
Ilahduta sydäntäsi tekemällä asioita, jotka saavat sydämesi hymyilemään. Arki on välillä sellaista hangessa tarpomista ja velvollisuuksien välillä juoksemista, että on ehdottoman tärkeää löytää jokaiselle päivälle jotakin ilon aihetta. Mitä enemmän sen parempi sydämen terveydelle.
Kaikki mikä tuottaa iloa, luo kauneutta ja harmoniaa, suo aistinautintoja, ravitsee sielua, kohottaa mieltä, hoitaa ja elävöittää kehoa, vaalii ihmissuhteita; läheisyyttä ja yhteyttä, hellii tai antaa sinulle mahdollisuuden helliä -oli se sitten lemmikkiä, lasta, mummoa, miestä-, niin se poistaa kalkkeutumia sydänsuonista. Oli se sitten ystävän kanssa vietettyä aikaa, konsertissa käyntiä, postimerkkien keräilyä, vesivärimaalausta, vapaapalokuntaa tai kristallikivihoitoa, niin kaikki se mikä tuo sinulle vilpitöntä iloa, se saa valtimot ja laskimot pumppaamaan sopivassa suhteessa elämää ja henkeä sydämeen.Ilo, huumori ja nauru toimivat sydämessä energiatasolla niin kuin entisaikojen Andy -pesuaine: se räjäyttää lian pois!
4) KUUNTELE
Kuuntele itseäsi, kuuntele muita, kuuntele elämää.
Kuuntele kehoasi, tunteitasi ja tuntemuksiasi. Mitä ne kertovat? Kertovatko ehkä rajoistani? Toiveistani? Voimistani? Voisinko kuunnella ja kunnioittaa niitä viestejä jo paljon ennen kuin kehotuntemus muuttuu kivuksi tai väsymykseksi? Uskallanko lopettaa silloin kun vielä tuntuu hyvältä, vaikka muut jatkaisivat ja "painaisivat pää kainalossa"? Uskallanko rakentavasti ja ajoissa ilmaista rajani ja pitää niistä kiinni, vai pitääkö minun mennä niin pitkälle, että tunnetila räjähtää päälle ja hoitaa viestin perillemenon?
Jesuschrist, vielä näin reilu nelikymppisenäkin jään järestään kiinni siitä kuinka sisäiset impulssini tai kehotuntemukseni huutavat kuuroille korville. Jaksan, kestän, siedän, joustan ja pystyn, koska haluan kuulua joukkoon, en halua olla ilonpilaaja tai saada hankalan -leimaa otsaani. En halua näyttäytyä heikkona tai yliherkkänä muiden silmissä...plääh...mitvit... No onneksi sentään armollisuus itseäni kohtaan on kasvanut vuosien myötä vaikkei muuta kasvua sitten olisikaan tapahtunut, haha.
Kuuntele, oikeasti kuuntele mitä muut sinulle puhuvat. Mielen mölyapina haluaa hukuttaa meidät assosiaatioihin, ajatuksiin ja tulkintoihin. Se haluaa päteä omilla etevillä kysymyksillään. Se myös kiirehtii tunkemaan sanoja toisen suuhun, eli päättää toisen puhujan lauseita arvelemalla mitä toinen on aikeissa sanoa. Se ei jaksa oikeasti todella kuunnella hiljaa vieressä, vaan haluaa olla itse äänessä ja kontrolloida tilannetta, olla sen yläpuolella. Se ei luota siihen, että asiat selviävät usein ihan itsekseen tai hetken perästä. Että keskustelu ottaa oman kurssinsa ja asiat tulevat julki ja ilmi omalla painollaan juuri siinä määrin kun sillä hetkellä on sopivaa.
Sydän haluaa kuulla ja tulla kuulluksi. Ja se edellyttää aikaa ja rauhaa. Mieli on hätäinen ja malttamaton. Se huutaa ensimmäisenä ja koviten jos on esim joku tilanne päällä. Se haluaa pitää sinut kurjuudessa ja erillisyydessä, itsekeskeisyyden vankina. Se haluaa täyttää tilan hengästyttävillä kysymyksillään ja vaatii vastauksia ja määritelmiä. Oikeutta ja uhreja. Se epäilee, turhautuu ja hokee: "mitä minä tästä saan!" Ja siinä jaakopinpainissa sydän hengästyy. Sillä sydän on verkkaisempi. Sydän kysyy: "mitä minä voin tässä tilanteessa antaa?"
Toisen ihmisen kuunteleminen on levollista ja kokonaisvaltaista asettumista hetkeen. Sydämellä kuunteleminen on niin yksinkertaista ja vaivatonta läsnäolemista -ja juuri siksi meille niin kamalan vaikeaa!
Kuuntele myös mitä viestejä eri tilanteet sinulle lähettävät. Suurin osa niistä sydämen tienviitoista ja merkeistä, joita elämänmatkallamme tarvitsemme tulevat näkyviksi ja kuulluiksi toisten ihmisten sanomisissa, käsillä olevissa tilanteissa ja "ihmeellisissä" yhteensattumissa. Sydän kuulee hiljaisimmatkin vihjeet ja osaa lukea eri tilanteista "taivaan merkit", mutta mieli on niin kärkäs mitätöimään ja vähättelemään niitä, että ne jäävät usein kuulematta. Mielellä on kiire ja se hakee loputtomasti "todistusaineistoa" ja logiikkaa. Ja näin estää sydäntä sykkimästä avoimena ja ympäristöään kuulevana.
5) KUNNIOITA ELÄMÄÄ
Hyvksy elämäsi juuri nyt juuri sellaisena kuin se on, elit sitten onnesi kukkuloilla tai murheen laaksossa. Mikään vaihe ei tule kestämään ikuisesti. Erilaisia vaiheita on ollut ennenkin ja tulee olemaan vastakin. Nyt on nyt ja nyt on näin. Koita löytää tämän päivän arvo, olivat olosuhteesi mitä tahansa. Kunnioita niitä inhimillisiä kokemuksia ja kohtaamisia, joita tänään saat kokea. Se on toki paljon helpompaa silloin kun on hauskaa ja menee hyvin, mutta elämää kunnioittavan mielenlaadun voi säilyttää vastoinkäymistenkin keskellä. Kunnioitus löytyy elämän hyväksymisestä. Että ymmärtää sen olevan monitahoista ja -vaiheista. Jatkuvaa muutosta. Vaikka kaikki menisi, niin minulla silti on minun elämäni. Kaikki puolet ja vaiheet kuuluvat siihen yhtä lailla.
Anna luovuuden virrata kauttasi, niin sydänverisuonesi eivät tukkeudu. Muista, että "your passion is your mission". Jokaisessa meissä virtaa luovaa energiaa joka sekunti. Solut uusiutuvat, me uusiudumme, elämä ympärillämme muuttuu ja uusiutuu. Joka hetki. Me olemme kaikki täällä luomassa. Se ei ole taiteilijoiden etuoikeus. Se on meidän kaikkien velvollisuus. Parantaa, uudistaa, kehittää, kaunistaa tätä maailmaamme. Olemme täällä luomassa ihmissuhteita, toimintatapoja, ympäristöjä... hirsihuviloita, vesiskoottereita, toriparkkeja, nyyhkyleffoja, runokirjoja, gourmee annoksia, villasukkia, työilmapiiriä, keskusteluyhteyttä... mitä vaan ja koko ajan!
Luota, että jos se mitä teet TUNTUU oikealta ja inspiroivalta, niin olet jo siellä. Luota siihen, että homma on suuremman hanskassa. Elämä on puolellasi. Solukemia on puolellasi. Universumi on puolellasi. Elämä hakee joka sekunti uusia tapoja ja mahdollisuuksia ilmentää ja toteuttaa, kehittää ja uudistaa, juuri sitä ideaa mitä sinä sisälläsi kannat. Nyt.
Mitä sinä luot tänään?
7) POSITIIVISUUDEN VOIMA
Niin kuluneelta ja ällökliseiseltä kuin tämä ohje tuntuukin, niin se on silti vaan niin totta. Sydän haluaa vahvistua myönteisyydessä. Sydämessä läikähtää aina ilo ja yhteydentunne kun ilmassa lentelee kehuja, kiitosta, ystävällisyyttä ja kannustavia lauseita. Koska me kaikki olemme syvimmillämme yhteydessä toisiimme, me myös vaistoamme toistemme ajatukset ja tunteet alitajuisesti. Vaikket sanoisi mitään, niin ympärillä olevat ihmiset "tietävät" mitä heistä ajattelet. Myönteisesti ajattelevien ihmisten seurassa on helppo ja hyvä olla. Kun taas sellaisen ihmisen seurassa, joka tuomitsee, arvostelee, valittaa... tuntuu raskaalta. Kaikenlainen kyräily syö naista.
Pelottavinta on huomata miten sitä monessa hetkessä ajattelee tosi negatiivisesti ihan ilman syytä ja keskellä kirkasta päivää: "Mitä toikin tossa edessä nyt kuppaa, tossua toisen eteen.." "No ei sitten voinut punnita niitä hedelmiä ennen kassalle tuloa.." "Autokoulu satavuotiseksi, jumankauta!" "Mitä noikin tuolla tuijottaa niin kuin ei olis ihmistä ennen nähneet...", "Well hello! Mä laitoin sen kassin siihen viereiselle penkille just sen takia, ettet sä nyt tunkis siihen!"
8) UNELMAT
Toinen kulunut klisee. Ja perin amerikkalainen sellainen. Joskin tärkeää on, että ryhdyt toteuttamaan sydämesi unelmaa, jos sellainen siellä on. KUNHAN vaan varmistut ensin siitä, että unelmasi todella on omasi; ei vanhempiesi "perintöä", ystäväpiirin tavoittelemaa ihannekuvaa elämästä, tai naapurille näyttämisen halua. Elämä on liian ihmeellinen lahja ja mahdollisuus vietettäväksi joukkopsykoosissa. Ns. "normielämä" tai enemmistön unelmat eivät välttämättä resonoi lainkaan oman sydämesi toiveiden kanssa. Pelon sanelemana, liiallisena sopeutujana tai hyväksynnänhakijana voit ajautua elämään jotakin merkillistä "enemmistön unelmaa" (painajaista) sen sijaan että eläisit todeksi omaa ainutlaatuista elämääsi ja syvintä tarkoitustasi.
Tärkeää sydämen toiminnan kannalta on nähdä, että elämä on arvokasta myös ilman unelmia ja niiden saavuttamisia. Jos sinulla on unelma, niin mene sitä kohti ilolla jokaisesta etapista nauttien ja takaiskuista tuskaillen. Älä kuvittele olevasi parempi ihminen, hyväksytty ja ihailtu tai onnellinen saavutettuasi unelmasi. Sinä olet arvokas sinä ja elämäsi on arvokasta elämää jo ennen unelmien toteutumista, niiden jälkeenkin ja ilmankin niitä.
9) DON'T FIX YOUR LIFE
Minkä asian tai elämän osa-alueen jätät laittamatta halkipoikkipinoon?
10) LIFE IS NOT ABOUT ME, MYSELF AND I
Olen osa kokonaisuutta. Vain yksi pieni kärpäsenkakan kokoinen osamurunen suurta yhteistä palettia. Tarvitsen toisia ihmisiä ja toiset ihmiset tarvitsevat minua. Yhdessä me olemme elämä. That's the way darling.
Aina ja kaikessa ei ole kyse minusta ja minun elämästäni. Jos en saanut sitä työpaikkaa, jota hain, niin se voi johtua siitä, että joku toinen tarvitsi sitä työpaikkaa kipeämmin. Jos en saanut sitä asuntoa, jota toivoin, niin se ehkä meni sille, jolla oli todellinen hätä... Elämä yrittää koko ajan organisoida asioita meidän kaikkien puolesta ja parhaaksi. Ajaa meidän etuamme. Yhteistä etuamme. Se mikä laittaa kapuloita rattaisiin, on itsekeskeisyytemme. Halu ajaa pelkästään minun omaa etuani.
Totta totisesti, sen sijaan, että kysyisin jatkuvasti "Mitä minä haluan elämältä?"
Voin nyt kysyä "Mitä elämä haluaa minulta?"
Mihin elämä minut veisi? Mihin työhön se haluaisi minut laittaa? Keiden kanssa sitä tekemään?
Missä voisin auttaa ja palvella parhaiten? Hyödyntää tietojani, taitojani ja lahjojani kokonaisuuden hyväksi?
Elämä/Jumala/Rakkaus, show me the way, I'll follow you!
P.S. (Lisäys 6.10.2019) Muutin reilu viikko sitten Suomeen, Helsinkiin, ja aloitin enkun open työt Steinerkoulussa. Katsotaan minkälaisia maisemia tällä tiellä avautuu. Onnistunko tekemään opettajantyötä nyt rennommin rantein, kevyemmillä ja armollisimmilla energioilla. Palvelumentaliteetillä. Niin kovasti sitä toivon!
Kaikkea fiksataan koko ajan huvilasta huussiin, naamasta naapuriin ja puutarhasta pariutumiseen. Kilot kuriin, kuppilat kuntoon ja parisuhde alttarilta! Onko elämä ongelma mikä pitää jotenkin ratkaista tai hoitaa?
Vaikka kaikki olisi levällään ja hanurista, voin silti olla ihan rauhassa ja levollisin mielin. Voin kokea niitä tunteita, että olen pettynyt, harmittaa, kaduttaa, pelottaa tai turhauttaa. Ei ole mitään hätää.
Eläminen ja tunteminen ei ole halki-poikki-pinoon -toimintaa. Jos en kestä epämääräisyyttä tai kaikenkirjavia tunteitani, niin silloin haluan laittaa hommat järjestykseen. Tunteista on päästävä eroon suitsaitsukkelaan ja elämä on laitettava raiteilleen. Survottava vaikka väkisin. Mutta silloin tässä ja nyt oleminen, ihmettely ja elämän oma itseään järjestävä voima ei pääse vaikuttamaan.
Jos elämän pihoilta ja puutarhoilta putsataan kaikki rikkaruohot ja "epämiellyttävyydet" veks, niin silloin elämä ei ole kaikenlaisten tunteiden ja tilanteiden hyväksyvää sallimista ja näyttämistä, vaan vain tietynlaisten tunteiden ja tilanteiden suosimista. Menestys, onnenpotkut, "etenemiset" ja iloiset tapahtumat halutaan tuoda päivänvaloon ja esitellä elämänä muille, mutta nurjat puolet, kurjat tunteet, vastoinkäymiset, pelot ja pettymykset halutaan pitää visusti piilossa. Niitä on liian ahdistavaa kokea saatikka avata muiden nähtäväksi.
Puutarhanhoitohan on säistä riippuvaa, jotenkin epävarmaa ja sotkuista hommaa. Vaikka itse olisikin valmis avautumaan ja näyttämään haavoittuvuutensa, voi olla että ympärillä olevat ihmiset eivät ole valmiita vastaanottamaan sen sorttisia tunteita tai tilanteita. Voi olla, että ollaan niin kuin ei oltaisi kuultukaan mitään, sivuutetaan tilanne jollain letkautuksella äkkiä, osoitetaan myötätuntoa, mutta pidetään tilannetta epämukavana ja halutaan vaihtaa puheenaihetta "positiivisemmaksi", halutaan heti löytää pikaratkaisu tilanteen korjaamiseksi, sillä homma on oltava hanskassa, muuten käy tosi huonosti... Tunteet padotaan sisälle ja vetskari vedetään tiukasti kiinni.
Joskus voi myös käydä niin, että oman haavoittuvuutensa avoimesti näyttävä joutuu kuin haahkalintujen repimäksi. Yhtäkkiä hän ja hänen elämä on täysin vapaata riistaa kaikkien sorkittavaksi, analysoitavaksi, fiksattavaksi... Ihmiset ympärillä ottavat tämän henkilön elämän suurennuslasin alle, pohtivat ratkaisuja, tykittävät kysymyksillään ja nostavat asian tai tilanteen yhä uudestaan ja uudestaan parrasvaloihin. Sitä halutaan setviä, se halutaan ratkaista. Sen kauhistelemisessa on jotakin sairasta voimaa. Yhtäkkiä toisen elämä on ongelma, joka pitää ratkaista! Fiksata kuntoon.
Kun spottivalo suunnataan siihen, joka avoimesti näyttää elämänsä draaman, pysyvät muut seuralaiset turvallisesti pimennossa. Heidän ei tarvitse asettaa itseään tai elämäänsä alttiiksi ja paljastaa haavoittuvia kohtiaan, sillä tämän toisen elämän ruotiminen kohdistaa sopivasti energiat ja huomion pois muista ja muiden elämästä.
Tosiasia kuitenkin on, että meillä kaikilla on omat juttumme. Näytti niitä avoimesti tai ei. En kertakaikkiaan usko, että on olemassa ihmisiä, joilla ei ole elämässään ristiriitoja, kurjuutta, vastoinkäymisiä, pelkoja tai epävarmuutta jonkun asian suhteen. Mitä kiiltävämpää ja särkymättömämpää pintaa minulle tarjoillaan, sitä epäilyttävämmältä koko homma haiskahtaa...
Olen itsekin ollut mestari demppamaan tunteitani ja tarjoillut tietynlaista silotettua fasaadia itsestäni tai elämästäni, sillä en ole joko kyennyt näyttämään todellista asioiden laitaa, olen tuntenut itseni turvattomaksi tilanteissa, tai en ole joko halunnut huolestuttaa muita tai en ole luottanut ihmisten inhimmilliseen ymmärrykseen. Olen kokenut tunteiden näyttämisen heikkoutena. Olen ajatellut, että muut pitävät minua jotenkin epäonnistujana jos näytän haavoittuvuuteni. Paljon helpommallahan pääsee kun toteaa vaan etää kaikki on hyvin ja elämä on ihanaa.
Tämänlainen suhtautuminen elämään on kuitenkin jotenkin elämää aliarvioivaa. Niin kuin jotakin olisi vialla joko minussa tai elämässäni ja se on fiksattava heti, että saadaan tilanne haltuun ja fasadit pystyyn. Silloin kaikilla on paljon helpompaa. Ympärillä olevat ihmisetkin voivat jatkaa normaalia särötöntä elämäänsä heti kun minun elämäni on taas saatu raiteille ja paettu itserakennettujen turvarakennelmien taakse turvaan. Se, että elämä on lähtökohtaisesti ratkaistva tai fiksattava ongelma eli ajatus, että siitä puuttuu joitakin oleellisia "normionnenelementtejä" on oikeasti elämää itseään loukkaavaa ajattelua. Ihan kun näin ei olisi hyvä. Juuri nyt. Ihan kuin elämään ei kuuluisi kurjat ja nurjat puoletkin. Ihan kuin elämä ei olisi elämää tai elämisen arvoista silloin kun asiat eivät ole siististi 'paikoillaan'. Elämä on positiivisesti 'paikoillaan' juuri silloin kun se on liikkeessä; koko ajan vähän repsottaen ja harottaen, koomisessa pikku kaaoksessaan. Elämä voi olla siistiä ja sujuvaa siitä huolimatta. Steriilissä kliinisyydessä taas ei liiku eikä elä mikään. Se on ehkä hallittua ja hillittyä, järjestelmällistä ja rutiininomaista elämää, mutta tappavan tylsää!
Vaikken itsekään siihen aina pysty, niin haluan kokea elämäni arvokkaaksi kaikkine sävyineen. Elämä ole mikään fiksattava projekti. Se on matka läpi erilaisten maisemien. Arvottamatta sen enempää tiheää kuusimetsää tai järvimaisemaa toistaan paremmaksi tai huonommaksi. Jos haluaa aina nähdä kuinka aurinko kimmeltää järven pinnalla, on silmät pidettävä kiinni muiden maisemien kohdalla. Matkasta jää huomattava osa kokematta. Miksi sieltä tiheästä kuusimetsästä on äkkiä päästävä pois? Eikö vain voi istua levollisesti kyydissä nauttien siitäkin maisemasta? Matka etenee ja mikään ei kestä kauaa kuitenkaan. Mitäs hätää tässä on kun istuu junan kyydissä kahvikuppi kädessä ja katselee vaihtuvia maisemia...
Elämän kokeminen kapenee ja pinnallistuu jos ei uskalla levollisin mielin kokea sitä kaikkine karvoineen, iloineen ja suruineen. En halua arvottaa elämäni tapahtumia, vaan arvostaa elämääni kokonaisuutena. Minulle on tapahtunut sitä taikka tätä, -mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia- olen juuri se mikä nyt olen ja koen elämäni olevan rikasta, monimuotoista ja arvokasta. Mitä autenttisempaa ja orgaanisempaa meininkiä, sen vahvemmin sydän pumppaa elämää suoniimme!
Minkä sinä annat tänään rehottaa villinä ja vapaana?Vaikka kaikki olisi levällään ja hanurista, voin silti olla ihan rauhassa ja levollisin mielin. Voin kokea niitä tunteita, että olen pettynyt, harmittaa, kaduttaa, pelottaa tai turhauttaa. Ei ole mitään hätää.
Eläminen ja tunteminen ei ole halki-poikki-pinoon -toimintaa. Jos en kestä epämääräisyyttä tai kaikenkirjavia tunteitani, niin silloin haluan laittaa hommat järjestykseen. Tunteista on päästävä eroon suitsaitsukkelaan ja elämä on laitettava raiteilleen. Survottava vaikka väkisin. Mutta silloin tässä ja nyt oleminen, ihmettely ja elämän oma itseään järjestävä voima ei pääse vaikuttamaan.
Jos elämän pihoilta ja puutarhoilta putsataan kaikki rikkaruohot ja "epämiellyttävyydet" veks, niin silloin elämä ei ole kaikenlaisten tunteiden ja tilanteiden hyväksyvää sallimista ja näyttämistä, vaan vain tietynlaisten tunteiden ja tilanteiden suosimista. Menestys, onnenpotkut, "etenemiset" ja iloiset tapahtumat halutaan tuoda päivänvaloon ja esitellä elämänä muille, mutta nurjat puolet, kurjat tunteet, vastoinkäymiset, pelot ja pettymykset halutaan pitää visusti piilossa. Niitä on liian ahdistavaa kokea saatikka avata muiden nähtäväksi.
Puutarhanhoitohan on säistä riippuvaa, jotenkin epävarmaa ja sotkuista hommaa. Vaikka itse olisikin valmis avautumaan ja näyttämään haavoittuvuutensa, voi olla että ympärillä olevat ihmiset eivät ole valmiita vastaanottamaan sen sorttisia tunteita tai tilanteita. Voi olla, että ollaan niin kuin ei oltaisi kuultukaan mitään, sivuutetaan tilanne jollain letkautuksella äkkiä, osoitetaan myötätuntoa, mutta pidetään tilannetta epämukavana ja halutaan vaihtaa puheenaihetta "positiivisemmaksi", halutaan heti löytää pikaratkaisu tilanteen korjaamiseksi, sillä homma on oltava hanskassa, muuten käy tosi huonosti... Tunteet padotaan sisälle ja vetskari vedetään tiukasti kiinni.
Joskus voi myös käydä niin, että oman haavoittuvuutensa avoimesti näyttävä joutuu kuin haahkalintujen repimäksi. Yhtäkkiä hän ja hänen elämä on täysin vapaata riistaa kaikkien sorkittavaksi, analysoitavaksi, fiksattavaksi... Ihmiset ympärillä ottavat tämän henkilön elämän suurennuslasin alle, pohtivat ratkaisuja, tykittävät kysymyksillään ja nostavat asian tai tilanteen yhä uudestaan ja uudestaan parrasvaloihin. Sitä halutaan setviä, se halutaan ratkaista. Sen kauhistelemisessa on jotakin sairasta voimaa. Yhtäkkiä toisen elämä on ongelma, joka pitää ratkaista! Fiksata kuntoon.
Kun spottivalo suunnataan siihen, joka avoimesti näyttää elämänsä draaman, pysyvät muut seuralaiset turvallisesti pimennossa. Heidän ei tarvitse asettaa itseään tai elämäänsä alttiiksi ja paljastaa haavoittuvia kohtiaan, sillä tämän toisen elämän ruotiminen kohdistaa sopivasti energiat ja huomion pois muista ja muiden elämästä.Tosiasia kuitenkin on, että meillä kaikilla on omat juttumme. Näytti niitä avoimesti tai ei. En kertakaikkiaan usko, että on olemassa ihmisiä, joilla ei ole elämässään ristiriitoja, kurjuutta, vastoinkäymisiä, pelkoja tai epävarmuutta jonkun asian suhteen. Mitä kiiltävämpää ja särkymättömämpää pintaa minulle tarjoillaan, sitä epäilyttävämmältä koko homma haiskahtaa...
Olen itsekin ollut mestari demppamaan tunteitani ja tarjoillut tietynlaista silotettua fasaadia itsestäni tai elämästäni, sillä en ole joko kyennyt näyttämään todellista asioiden laitaa, olen tuntenut itseni turvattomaksi tilanteissa, tai en ole joko halunnut huolestuttaa muita tai en ole luottanut ihmisten inhimmilliseen ymmärrykseen. Olen kokenut tunteiden näyttämisen heikkoutena. Olen ajatellut, että muut pitävät minua jotenkin epäonnistujana jos näytän haavoittuvuuteni. Paljon helpommallahan pääsee kun toteaa vaan etää kaikki on hyvin ja elämä on ihanaa.
Tämänlainen suhtautuminen elämään on kuitenkin jotenkin elämää aliarvioivaa. Niin kuin jotakin olisi vialla joko minussa tai elämässäni ja se on fiksattava heti, että saadaan tilanne haltuun ja fasadit pystyyn. Silloin kaikilla on paljon helpompaa. Ympärillä olevat ihmisetkin voivat jatkaa normaalia särötöntä elämäänsä heti kun minun elämäni on taas saatu raiteille ja paettu itserakennettujen turvarakennelmien taakse turvaan. Se, että elämä on lähtökohtaisesti ratkaistva tai fiksattava ongelma eli ajatus, että siitä puuttuu joitakin oleellisia "normionnenelementtejä" on oikeasti elämää itseään loukkaavaa ajattelua. Ihan kun näin ei olisi hyvä. Juuri nyt. Ihan kuin elämään ei kuuluisi kurjat ja nurjat puoletkin. Ihan kuin elämä ei olisi elämää tai elämisen arvoista silloin kun asiat eivät ole siististi 'paikoillaan'. Elämä on positiivisesti 'paikoillaan' juuri silloin kun se on liikkeessä; koko ajan vähän repsottaen ja harottaen, koomisessa pikku kaaoksessaan. Elämä voi olla siistiä ja sujuvaa siitä huolimatta. Steriilissä kliinisyydessä taas ei liiku eikä elä mikään. Se on ehkä hallittua ja hillittyä, järjestelmällistä ja rutiininomaista elämää, mutta tappavan tylsää!
Vaikken itsekään siihen aina pysty, niin haluan kokea elämäni arvokkaaksi kaikkine sävyineen. Elämä ole mikään fiksattava projekti. Se on matka läpi erilaisten maisemien. Arvottamatta sen enempää tiheää kuusimetsää tai järvimaisemaa toistaan paremmaksi tai huonommaksi. Jos haluaa aina nähdä kuinka aurinko kimmeltää järven pinnalla, on silmät pidettävä kiinni muiden maisemien kohdalla. Matkasta jää huomattava osa kokematta. Miksi sieltä tiheästä kuusimetsästä on äkkiä päästävä pois? Eikö vain voi istua levollisesti kyydissä nauttien siitäkin maisemasta? Matka etenee ja mikään ei kestä kauaa kuitenkaan. Mitäs hätää tässä on kun istuu junan kyydissä kahvikuppi kädessä ja katselee vaihtuvia maisemia...
Elämän kokeminen kapenee ja pinnallistuu jos ei uskalla levollisin mielin kokea sitä kaikkine karvoineen, iloineen ja suruineen. En halua arvottaa elämäni tapahtumia, vaan arvostaa elämääni kokonaisuutena. Minulle on tapahtunut sitä taikka tätä, -mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia- olen juuri se mikä nyt olen ja koen elämäni olevan rikasta, monimuotoista ja arvokasta. Mitä autenttisempaa ja orgaanisempaa meininkiä, sen vahvemmin sydän pumppaa elämää suoniimme!
Minkä asian tai elämän osa-alueen jätät laittamatta halkipoikkipinoon?
10) LIFE IS NOT ABOUT ME, MYSELF AND I
Olen osa kokonaisuutta. Vain yksi pieni kärpäsenkakan kokoinen osamurunen suurta yhteistä palettia. Tarvitsen toisia ihmisiä ja toiset ihmiset tarvitsevat minua. Yhdessä me olemme elämä. That's the way darling.
Aina ja kaikessa ei ole kyse minusta ja minun elämästäni. Jos en saanut sitä työpaikkaa, jota hain, niin se voi johtua siitä, että joku toinen tarvitsi sitä työpaikkaa kipeämmin. Jos en saanut sitä asuntoa, jota toivoin, niin se ehkä meni sille, jolla oli todellinen hätä... Elämä yrittää koko ajan organisoida asioita meidän kaikkien puolesta ja parhaaksi. Ajaa meidän etuamme. Yhteistä etuamme. Se mikä laittaa kapuloita rattaisiin, on itsekeskeisyytemme. Halu ajaa pelkästään minun omaa etuani.
Totta totisesti, sen sijaan, että kysyisin jatkuvasti "Mitä minä haluan elämältä?"
Voin nyt kysyä "Mitä elämä haluaa minulta?"
Mihin elämä minut veisi? Mihin työhön se haluaisi minut laittaa? Keiden kanssa sitä tekemään?
Missä voisin auttaa ja palvella parhaiten? Hyödyntää tietojani, taitojani ja lahjojani kokonaisuuden hyväksi?
Elämä/Jumala/Rakkaus, show me the way, I'll follow you!
P.S. (Lisäys 6.10.2019) Muutin reilu viikko sitten Suomeen, Helsinkiin, ja aloitin enkun open työt Steinerkoulussa. Katsotaan minkälaisia maisemia tällä tiellä avautuu. Onnistunko tekemään opettajantyötä nyt rennommin rantein, kevyemmillä ja armollisimmilla energioilla. Palvelumentaliteetillä. Niin kovasti sitä toivon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti